Tieteentekijöiden osallistuminen yhteiskunnalliseen vuorovaikutukseen on ilmiönä vanha, mutta Suomessa yliopistoille määriteltynä tehtävänä yhteiskunnallinen vuorovaikutus kirjattiin yliopistolakiin ensimmäisen kerran vuonna 2004. Tuoreimmassa, vuoden 2009 yliopistolaissa mainitaan yliopistojen kolmanneksi tehtäväksi muun muassa elinikäisen oppimisen edistäminen. Lain mukaan yliopistojen tulee ”toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten ja taiteellisen toiminnan yhteiskunnallista vaikuttavuutta”. Tämä vaatimus asettaa tutkijoille, yliopisto-opettajille sekä yliopistohallinnon parissa toimiville uudenlaisia tiedon saatavuuteen ja tiedottamisen avoimuuteen liittyviä haasteita. Tieteen yleistajuistaminen tarttuu näihin ongelmiin, se tarjoaa tutkijoille ja muulle yliopistoväelle konkreettisia työkaluja, joiden avulla heidän on mahdollista yleistajuistaa tuloksiaan ja pitää samalla ainakin periaatteessa kiinni tieteelliseltä tiedolta vaadittavasta tarkkuudesta.

Teos jakautuu neljään osaan ja etenee johdonmukaisesti tieteen popularisoinnin periaatteista ja eettisistä kysymyksistä käytännön ongelmien erittelyyn pääpainon ollessa selvästi käytännöllinen. Lyhyistä artikkeliteksteistä koostuvan kokonaisuuden aloittaa Johanna Vaattovaaran kaksi kirjoitusta, joissa hän käsittelee tutkijan muuttuvaa identiteettiä sekä väitöstiedotteen, lektion ja rahoitushakemusten selkeyden vaatimuksia. Tämän jälkeen Anne Nevgi kirjoittaa yleistajuistamisen pedagogiikasta ja Krista Varantola tieteellisen julkaisemisen etiikasta. Ainakin Varantolan tekstillä voi olla teoksen tematiikkaa laajempi merkittävyys, sillä plagiointi, anastaminen ja muu vilpillinen toiminta koskettavat laajassa mielessä kaikkea tieteellistä kirjoittamista ja tutkimustoimintaa, eivät ainoastaan yleistajuistamisen käytäntöjä.

Teoksen kaksi seuraavaa osaa, tutkimuksen julkisuutta käsittelevä toinen luku ja sitä seuraava yleistajuista kirjoittamista käsittelevä kolmas luku vaikuttavat paikoin vanhan toistolta. Toisen osan aluksi A.-P. Pietilä tutkii tieteen ja median välistä suhdetta, minkä jälkeen Tuula Vainikainen luo katsauksen toimittajan ja tutkijan väliseen vuorovaikutukseen. Kirjoitukset tarjoavat ennen kaikkea käytännöllisiä huomioita median toimintatavoista ja sisällöntuotannon periaatteista. Pietilän mukaan tutkijan on osattava kohdentaa sanomansa siten, että se puhuttelee tiedottamiseen valitun välineen erityisyleisöä. Tämä puolestaan asettaa rajoituksia sille, mitä ja miten omasta tutkimuksesta kannattaa kertoa.

Tieteilijät ovat yleistajuistaneet tuloksiaan perinteisesti sanomalehtikirjoituksissa, ja tämä kirjallinen muoto on yhä vahva, vaikka verkkojulkaisuista ja blokeista on muodostunut viime vuosina popularisoinnin keskeinen väylä. Kolmas luku on teoksen suhteellisesti laajin. Se pohtii sanomalehti- ja blogikirjoittamisen mahdollisuuksia, mutta käsittelee samalla turhan paljon myös sellaisia kirjallisten esitysten typografiaan liittyviä seikkoja, joihin tuloksiaan popularisoiva tieteenharjoittaja ei pääse juuri vaikuttamaan. Osion avaa Toini Rahtun analyysi yleistajuisen ja tieteellisen kielenkäytön välisistä eroista, minkä jälkeen Ulla Järvi paneutuu sanomalehtikirjoittamisen tekniikoihin, kirjoittajan ja yleisön välisiin odotuksiin sekä asiantuntija-artikkelin muotoseikkoihin. Tämän jälkeen Vaattovaara ja Urpu Strellman pohtivat kirja-arvioiden jäsentelyä ja Markku Löytönen tietokirjan kirjoitusprosessia. Lisäksi luku sisältää Strellmanin kirjoituksen tietokirjailijan ja kustantajan välisestä yhteistyöstä, Elina Heikkilän artikkelin kirjan kuvittamiseen liittyvistä ongelmista sekä Markus Itkosen tietokirjan typografiaa käsittelevän tekstin. Osion päättää Kimmo Svinhufvudin laaja ja ajankohtainen verkkokirjoittamisen ja -julkaisemisen perusteita ruotiva artikkeli.

Tieteen yleistajuistamisen neljäs ja viimeinen osio on teoksen uutuusarvon kannalta merkittävin. Luku nostaa esiin yleistajuisen puhumisen merkityksen tiedeviestinnän keinona. Vaikka tutkijoiden puhetilanteista valtaosa tapahtuu luentosalissa, on tutkijan syytä olla selvillä eri puhetilanteiden välisistä eroista sekä televisiossa ja radiossa esiintymisen erityisvaatimuksista. Politiikan tutkijat ovat olleet haluttuja asiantuntijoita vaalien alla ja ympäristötutkijat erilaisten ympäristökatastrofien yhteydessä pidemmän aikaa, mutta viime vuosina monen muunkin tieteenalan edustajat ovat päässeet antamaan asiantuntijalausuntoja sähköiselle medialle. Oman puhekulttuurin, toimittajan työn ja median toiminnan perusteiden tuntemus auttavat tutkijaa tähän toimintaan valmistautumisessa. Luvun aluksi Saila Poutiainen erittelee suullisen viestinnän kulttuurisia eroja ja suomalaisen puhekulttuurin erityispiirteitä. Tämän jälkeen Maija Gerlander ja Tuuli-Mariia Nilsson pohtivat tieteellisen esityksen sisällön jäsentämistä, argumentaatiokeinoja sekä puhujan esiintymiseen liittyvän sanattoman viestinnän merkitystä osana sanoman vakuuttavuutta. Luvun päättää Ismo Jokisen radio- ja televisiohaastatteluihin pureutuva kirjoitus.

Näiden käytännönläheisten tekstien ohella teos sisältää näkökulmalaatikoita, joissa ääneen pääsevät edellä mainittujen kirjoittajien lisäksi Jarno Valkonen, Arto Mustajoki ja Jaakko Hämeen-Anttila.

Tieteellinen viestintä on kokenut huomattavan murroksen 2000-luvulle tultaessa. Strellmanin ja Vaattovaaran mukaan ”kansan ja tiedeyhteisön asettaminen vastakkain on nykyisen kaltaisessa koulutusyhteiskunnassa monelta osin aikansa elänyt asetelma”. Tieteen yleistajuistaminen on ennen kaikkea käytännöllinen opas tutkijoille, joiden on osattava myydä osaamisensa suurelle yleisölle, rahoittajille ja medialle. Tutkija tarvitsee tieteen yleistajuistamisen taitoa sekä lehdistötiedotteita että apurahahakemuksia laatiessaan. Lisäksi hänen osallistumisensa yhteiskunnalliseen toimintaan vaatii häneltä harkintakykyä sen suhteen, miten ja millaisessa roolissa hän mediassa haluaa esiintyä. Teoksen perussanoma on, että tutkijan on osattava ilmaista itseään selkeästi, hänen on osattava puhutella uskottavasti monenlaisia yleisöjä ja kohderyhmiä – ei ainoastaan oman alansa ulkopuolisia tieteenharjoittajia tai juuri opintonsa aloittaneita oman alansa perustutkinto-opiskelijoita, vaan yhä enemmän tiedotusvälineitä ja tieteen tuloksista kiinnostunutta suurta yleisöä. Tämä vaatii tutkijalta erilaisten viestimien toimintatapojen ja erilaisten yleisöjen odotusten tuntemusta sekä yleistajuisen tekstin tuottamisen muotoseikkojen hallintaa.

Edellä sanotun lisäksi Tieteen yleistajuistaminen sisältää eräänlaisen kätketyn tiedepoliittisen agendan: se nimittäin kannustaa tieteenharjoittajia ottamaan tieteen popularisoinnin kysymykset vakavasti ja olemaan asiassaan aloitekykyisiä huolimatta siitä, että tutkijat saattavat kokea tämän kiusalliseksi ja ajatella tieteen popularisoinnin heikentävän heidän julkista imagoaan ja tieteilijänidentiteettiään. Teoksen toinen (edellä mainittua hieman kätketympi) teesi on, etteivät toimittajat aina tunne tieteen perimmäisiä lainalaisuuksia eivätkä tästä syystä kykene yleistajuistamaan tiedettä oikein: ”Jotta tutkimustietoa saadaan välitettyä yhteiskuntaan, tarvitaan median ja tieteenharjoittajien vuorovaikutusta. Aktiivisestikaan tieteen tapahtumia seuraavat toimittajat eivät aina voi päästä yhteiskunnallisesti tärkeiden tutkimuspohjaisten kysymysten ääreen ilman, että tutkijat itse kertovat tutkimusaiheistaan ja niiden tuloksista”.

Tieteellistä kirjoittamista, opinnäytetöiden laatimista, tieteellisen tiedon julkistamista sekä yliopistollista opetusta koskevia tieto- ja oppikirjoja on ilmestynyt maassamme viime vuosina suhteellisen hyvin. Tieteen yleistajuistaminen on ajankohtainen ja tervetullut teos täydentämään tätä keskustelua. Se täyttää asemansa tieteelliseen kirjoittamiseen, tietokirjallisuuden tuotantoon ja tutkijan yhteiskunnalliseen asemaan keskittyvien teosten rinnalla ja tarjoaa ajankohtaisia, yleistajuistamisen menettelytapoihin sekä tutkijan ja median välisen yhteistyön tärkeyteen liittyviä huomioita. Teos on muodoltaan korostuneen selkeä ja noudattaa itse kunnioitettavalla tavalla puheenaan olevan yleistajuisen kirjoittamisen vaatimuksia. Se soveltuu hyvin sekä yliopisto-opintojen perusoppikirjaksi (muun muassa erilaisissa tiedepolitiikan, tiedeviestinnän ja sosiaalisen vuorovaikutuksen maisteriohjelmissa) että helppolukuiseksi opaskirjaseksi yleistajuistamisesta käytännön ohjeita kaipaaville tutkijoille ja tiedetoimittajille.