Kehityksen filosofiaa – kenen ehdoilla?

Kirja Kehityksen etiikka ja filosofia on kehitysyhteistyön filosofian antologia, jonka kirjoittajat ovat lähinnä käytännöllisen filosofian tutkijoita. Heta Gylling toteaa esipuheessaan kirjassa pyrityn "käsittelemään keskeisimpiä kehitysmaiden ja länsimaiden yhteistyössä syntyviä filosofia kysymyksiä". Kirjassa käsitellyt teemat ovatkin tärkeitä, mutta ymmärrettävästi monia tärkeitä asioita on myös käsitelty hyvin lyhyesti tai ylimalkaisesti. Esittelen aluksi lyhyesti kirjan artikkelit.

Gylling, Heta (toim.): Kehityksen etiikka ja filosofia. Gaudeamus, 2004. 235 sivua. ISBN 951-662-887-7.

Kirja Kehityksen etiikka ja filosofia on kehitysyhteistyön filosofian antologia, jonka kirjoittajat ovat lähinnä käytännöllisen filosofian tutkijoita. Heta Gylling toteaa esipuheessaan kirjassa pyrityn "käsittelemään keskeisimpiä kehitysmaiden ja länsimaiden yhteistyössä syntyviä filosofia kysymyksiä". Kirjassa käsitellyt teemat ovatkin tärkeitä, mutta ymmärrettävästi monia tärkeitä asioita on myös käsitelty hyvin lyhyesti tai ylimalkaisesti. Esittelen aluksi lyhyesti kirjan artikkelit.

Juha Räikkä pohtii väestökysymystä käsittelevässä artikkelissaan maapallon rajallisten resurssien ja jatkuvasti kasvavan väestömäärän aiheuttamia kysymyksiä. Hänen mukaansa väestöeettinen keskustelu ei ole koskettanut aitoja moraalisia ongelmia. Sen sijaan se on keskittynyt sosiaalisten ongelmien, moraaliteoreettisten ja empiiristen kysymysten sekä ideaaliteoriaa koskevien kysymysten pohdintaan. Aidot moraaliset ongelmat väestöetiikassa koskevat hänen mukaansa esimerkiksi pakkosterilointia. Lasten lukumäärän rajoittamisen kysymyksiä väestöpolitiikassa Räikkä käsitteleekin artikkelinsa loppuosassa.

Marketta Lindberg tarkastelee artikkelissaan kehitysyhteistyön diskursseja tutkimalla Maailmanpankin kehitysraportin esipuheita. Yleisesti hän toteaa, että kehitysmaat luokitellaan negaatioiden kautta; kehitysmaiksi määritellään ne maat, joilta puuttuu esim. toimiva terveydenhuolto tai joiden asukkailla ei ole riittävästi ruokaa. Näille määrittelyille on tunnusomaista, että asianomaiset eivät itse tee niitä. Yhtenä tällaisena määrittelijänä maailmassa toimii Maailmanpankki. Miten Maailmanpankin raporteissa esitetään asioita, mitä sanoja käytetään, mitä jätetään käyttämättä? Kiintoisasti näiden pohdiskelujen kautta aukeaa näköala niihin arvomaailmoihin, joita Maailmanpankin toiminnan taustalla on. Lindbergin mukaan viimeisen kymmenen vuoden aikana raporttien esipuheissa on tapahtunut huomattavaa edistystä, esimerkiksi vuosikymmen sitten käytössä ollut ’population’ on korvattu sanalla ’people’, tai siinä missä köyhyydestä ennen puhuttiin yksioikoisesti sanalla ’poverty’, nyt jo puhutaan voimattomuudesta tai mahdottomuudesta saada äänensä kuuluviin jne. Sen sijaan ympäristöstä esipuheissa puhutaan vain ohimennen. Vielä yllättävämpää on, että ihmisoikeudet mainitaan raporteissa vain kerran, ja demokratiaa ei kertaakaan. Mielenkiintoista – tai oikeastaan pelottavaa – on se, että näissä raporteissa ihmiset esitetään toiminnan passivisina kohteina, he eivät tee, vaan heille tehdään. Sen sijaan esimerkiksi talous, kehitys tai markkinat ovat aktiivisia toimijoita.

Marianna Raulolta on kirjassa kaksi artikkelia, toisessa käsitellään kasvatusta, kulttuuria ja kehitystä, ja toisessa globalisaatiota. Kasvatukseen ja koulutukseen liittyy kehitysmaissa Raulon mukaan joitakin ongelmia. Ensimmäiseksi hän tuo esiin sen faktan, että monelle kehitysmaassa asuvalle maksullinen koulutus on varojen puutteessa mahdottomuus. Hän kuitenkin liittää mielestäni koulutusmahdollisuuden liiaksi vanhempien tuloihin; esimerkiksi monissa Afrikan maissa koulumaksuja maksavat koulutetummat sukulaiset, tai muut saman yhteisön jäsenet. Tämän käytännön esteen lisäksi koulutusta vaikeuttavat Raulon mukaan tietyt arvoristiriidat esimerkiksi hyvinvointiliberalistisen ja kommunitaristisen ajattelun välillä, jotka antavat aihetta kehityseettisille pohdinnoille. Toisaalta koulutukseen liittyvissä kehitysyhteistyöprojekteissa tulee olla tietoinen siitä, että länsimaissa arvostetut yksilön autonomia ja rationaalisuus eivät välttämättä istu kaikkiin kulttuureihin. Kuinka sitten käytännössä yhdistää esimerkiksi rationaalinen tieteellinen tieto vaikkapa afrikkalaisen ihmisen perinteiseen uskomusmaailmaan? Raulo toteaa aivan oikein, että tässä ei ole erityistä ongelmaa, sillä tieteellinen tieto voi elää rinnakkain perinteisten uskomusten kanssa, kuten ne monien afrikkalaisten elämän todellisuudessa elävätkin. Artikkeli globalisaatiosta ja kehityksestä taas kiinnittää huomiota siihen ristiriitaan, mikä näiden kahden välillä on: siinä missä globalisaatiolla on oma sisäinen logiikkansa ja se etenee meistä riippumatta, kehitys on tiettyyn päämäärään sitoutunutta toimintaa. Tästä näkökulmasta katsottuna globalisaatio voi hankaloittaa kehitystä.

Tuija Takala ja Ilkka Lehto puolestaan tarkastelevat kehitysetiikkaa ympäristökysymysten näkökulmasta. He toteavat, että kestävän kehityksen vaatimus on paradoksaalisesti huonosti sovitettavissa luonnonvarojen rajallisuuden kanssa, sillä kehitys itsessään on määritelty inhimillisen hyvinvoinnin aineellisten edellytysten lisäämiseksi. Heidän mukaansa ajatus kestävästä kehityksestä voi olla myös näennäiseettinen, sillä normaalissakin liiketoiminnassa on järkevää turvata tulevaisuuden kasvumahdollisuudet. He pohtivat myös erilaisia konflikteja: monille niistä on tyypillistä, että niistä kärsivät eniten kehtiysmaiden köyhät ihmiset, kun taas mahdollinen taloudellinen hyöty jaetaan paikallisen eliitin ja hallituksen sekä kansainvälisten yritysten kesken. Takala ja Lehto tuovat esiin myös kysymyksen siitä, onko länsimailla oikeutta kieltää esimerkiksi köyhiä kehitysmaita hyödyntämästä omia luonnonvarojaan, vaikkapa sademetsiä, globaalien ympäristökysymysten vuoksi.

Sirkku Kristiina Hellsten om kirjoittanut kirjaan kaksi kiinnostavaa artikkelia, toinen käsittelee demokratiaa, kestävää kehitystä ja ihmisoikeuksia, ja toinen korruptiota. Ensimmäisessä artikkelissaan hän toteaa aluksi, että kehitysprojekteissa avunantajamaat pitävät hyvää hallintotapaa, demokratiaa ja ihmisoikeuksien edistämistä keskeisinä eettisinä periaatteina. Köyhyyden lievittäminen ja demokratian ja ihmisoikeuksien toteutuminen, sekä niihin liittyvät ongelmat ja ristiriidat ovat asioita, joihin Hellsten artikkelissaan keskittyy. Paitsi että esimerkiksi hyvän hallinnon tai ihmisoikeuksien puuttuminen usein liittyy kunkin yhteiskunnan sisäiseen järjestäytymättömyyteen tai köyhyyteen, asioilla on myös globaali puolensa. Esimerkiksi kehitysyhteistyöprojekteissa ’avun antaminen’ ei välttämättä ole pyyteetöntä tai tasaveroista. Miten sitten perustella resurssien jakamisen oikeudenmukaisuutta? Keitä kohtaan meillä on velvollisuuksia (sukulaisia, naapurimaan kansalaisia, kaikkia maapallon asukkaita)? Ovatko velvollisuudet henkilökohtaisia vai kollektiivisia? Millä perusteella autettavat valitaan? Mitkä lopulta ovat kehitysyhteistyön motiivit: oman edun tavoittelu vaiko universaalit moraaliset velvoitteet? Entä olisiko niillä mailla, joilla on ollut siirtomaita suurempi velvollisuus tukea entisiä siirtomaitaan kuin muilla? Hellsten tuo artikkelissaan esiin valtavasti eri tasoja, mikä herättää huomaamaan asioiden monimutkaisuuden.
Toisessa artikkelissaan hän pohtii korruptiota. Hänen mielestään kehityseettisessä keskustelussa korruptio tulisi määritellä tiukasti viittaamaan "julkisten resurssien hyväksikäyttöön ja virallisen aseman hyödyntämiseen oman edun ajamiseksi" (s. 172). Hänen mukaansa korruptiosta puhuttaessa tulee erottaa pakottava ja myöntyvä korruptio, joista ensimmäinen tarkoittaa tilannetta, jossa kansalaisen on turvauduttava korruptioon saadakseen hänelle lain mukaan kuuluvat oikeudet, vaikkapa terveyspalvelut. Myöntyvä korruptio puolestaan tarkoittaa sitä, että ihminen saa maksamalla jotakin sellaista, mikä ei hänelle kuuluisi, vaikkapa tutkintotodistuksen. Hellsten käsittelee korruption luonnetta ja syitä, ja selvittää niitä lukuisia seikkoja, jotka vaikuttavat korruptioon, ja jotka puolestaan ovat sidoksissa muihin asioihin ja yhteiskunnan sisäiseen logiikkaan. Korruption kitkeminen on näin ollen haasteellinen tehtävä, jossa täytyy ottaa huomioon kunkin kulttuurin omat sisäiset seikat, esimerkiksi ihmisten väliset suhteet.

Käsittelen viimeiseksi Heta Alexandra Gyllingin artikkelit, vaikka ne tosiasiassa ovat kirjassa ensimmäisinä. Niissä kuitenkin nostetaan esiin sellaisia ongelmallisia asioita, mitkä tulevat esiin joisakin muissakin artikkeleissa, että katson parhaaksi keskustella näistä yhtenä kokonaisuutena. Käyn kuitenkin ensin nopeasti läpi Gyllingin artikkelien sisällöt. Kirjan avausartikkelissaan hän pohjustaa arvoista. Mistä niistä oikeastaan on kyse, mistä ne tulevat? Ovatko ne kulttuurisidonnaisia? Hänen mukaansa täytyy olla myös universaalisti tuomittavia asioita, esimerkkinä tällaisesta on viattomien ihmisten kidutus. Toisessa artikkelissaan Gylling pohtii terveyden eettisiä kysymyksiä kehitysyhteistyökontekstissa. Hän kysyy, onko meillä lääkkeiden viennin ohella oikeus viedä kehitysmihin omia arvojamme, liittyen esimerkiksi terveydenhoitoon. Tässäkin yhteydessä hän, kuten kirjassa muutenkin monin paikoin, tuo esiin länsimaisen ihmisen autonomiaan perustuvan ajattelun sopivuuden muihin kulttuureihin. Hän ottaa esimerkiksi aidsin. Kun ajatellaan suomalaista ihmistä, hänen on järkevää selvittää mahdollinen tartuntansa, jotta siihen saisi hoitoa mahdollisimman pian, ja toisaalta ettei vahingossa välittäisi virusta eteenpäin. Mutta mikä on esimerkiksi afrikkalaisessa kylässä elävän naisen motivaatio? Vaikka hän saisi tietää olevansa hiv-positiivinen, lääkkeitä ei olisi saatavilla, tai ainakaan hänellä ei olisi niihin varaa. Kondomin käytön vaatiminen aviomieheltä olisi jokseenkin turhaa, sillä paitsi että virus on todennäköisesti tullut omalta mieheltä, afrikkalaiset miehet eivät ole tutkimusten mukaan kovin halukkaita käyttämään kondomeja. Lisäksi, aidsia sairastavat joutuvat usein perhe- ja kyläyhteisöjen ulkopuolelle. Miksipä siis selvittää mahdollinen tartunta?

Siirryn nyt arvioimaan paria erityisesti Gyllingin, mutta joidenkin muidenkin artikkeleista esiin noussutta asiaa kokonaisuutena. Keskityn tässä erityisesti siihen, miten kirjassa pohditaan naisen asemaa, mahdollisuuksia toimijuuteen, tasa-arvokysymyksiä jne. kehitysmaakontekstissa. Osin painotan tätä näkökulmaa siksi, että gender on yksi (ainakin näennäisesti) tärkeimmistä ulottuvuuksista tämän päivän kehitysyhteistyöstä puhuttaessa. Lisäksi aihepiiri on itselleni tutuin kehitysyhteistyöproblematiikasta puhuttaessa. Kuten todettu, kirjassa kirjoittavat lähinnä käytännöllisen filosofian tutkijat. Mukana on myös yksi kehitysyhteistyössä itse ollut kielitieteilijä. Tämän lisäksi Sirkku Hellstenillä on käsittääkseni omakohtaista kokemusta ainakin Tansaniassa asumisesta, minkä huomaa selvästi siitä tavasta, millä hän esittää asiat. Muiden kirjoittajien henkilökohtaisia sidoksia kehitysyhteistyöhön tai muihin kulttuureihin ei tuoda ilmi, mutta päättelen, ettei heillä sellaisia (juurikaan) ole. Niinpä pohdiskelut ovat, vaikkakin usein käytännön asioiden tasolla, melko ulkokohtaisia. Kirjan useassa artikkelissa tuodaan eksplisiittisesti esiin toisaalta ajatus etnosentrismin vaarasta, eli siitä, ettei länsimaisia kriteereitä voi soveltaa ongelmattomasti muihin kulttuureihin, ja toisaalta siitä, ettei kehitysmaita tai niissä asuvia ihmisiä voi pitää homogeenisenä joukkona ja niputtaa yhteen. Kuitenkin, moni kirjoittajista tekee juuri niin. Kirjassa suomalainen näkökulma näyttäytyy valitettavan usein juuri kulttuurisen essentialismin kautta.

Saattaa olla niin, että ympäristöstä, globalisaatiosta, Maailmanpankista tai korruptiosta on helpompi puhua filosofisella tasolla, vaikkei olisikaan omakohtaista tuntumaa muihin kulttuureihin liittyen. Sen sijaan kun puhutaan ’kehitysmaiden ihmisten’ perinteistä, tavoista tai arvoista, etnosentrinen ajattelu puskee päälle. Toki kirja on kirjoitettu nimenomaan suomalaisesta näkökulmasta, mutta itselläni nousivat karvat pystyyn lukiessani kuinka "afrikkalaiseen elämänmenoon on perinteisesti ollut helppo suhtautua kuin lasten leikkiin" (s. 32), tai kuinka korkeasti koulutettujen ghanalaisten häissä, joissa yhdistettiin kirkossa vihkiminen ja perinteisiä häärituaaleja, "koko juhlaa säestivät tietysti vielä rummunpäristykset" (s.114). Molemmissa esimerkeissä keskusteltiin sinänsä oikeista asioista, mutta sanavalinnat muistuttavat välillä vanhoja suomalaisia koulukirjoja, joissa puhutaan leikkisistä neekeripojista. Kun yksi kirjan artikkeleistakin keskittyi sanavalintojen merkitykseen, olisin toivonut enemmän tarkkuutta siihen.

Mutta vielä enemmän ihmetytti kirjassa oleva suhtautuminen feminismiin ja ei-länsimaisiin kulttuureihin. Kirjasta tulee sellainen tunne, että kehitysmaat ja feminismi eivät kerta kaikkiaan sovi yhteen, eikä kehitysmaissa ole feministejä tai feminismejä. Tässä mielessä kirja jatkaa sitä argumentointia, mistä erityisesti kehitysmaissa asuvat naistutkijat ovat jo vuosikymmeniä länsimaalaisia tutkijoita syyttäneet. Kun kirjassa puhutaan feminismistä, sillä tarkoitetaan selvästi länsimaista feminismiä (missä siinäkin kyllä on useita haaroja). Tätä ei kuitenkaan eksplisiittisesti tuoda esiin, ja siksikin tulee sellainen tunne, kuin kirjan kirjoittajat ajattelisivat, että mahdollisuus naisten aseman parantamiseen kehitysmaissa tulisi nimenomaan länsimaisen feminismin kautta. Kuitenkin mm. filosofi Uma Narayan on puhunut kolmannen maailman feminismeistä ja asiaan liittyvästä problematiikasta. Nämä keskustelut puuttuvat kirjasta lähes täysin, ja sielläkin missä niihin viitataan, ne on mielestäni ymmärretty väärin.
Erityisesti Gylling tuo esiin ajatuksen, jonka mukaan feminismi kyseenalaistaa kaikki kulttuuriset taditiot. Mielestäni asia vaatii syvällisempää pohdintaa.

Feminismeillä kussakin maassa, maanosassa tai yhteisössä on omat painotuksensa. Vaikka missään kohdassa kirjaa sitä ei tuoda eksplisiittisesti esille, monissa artikkeleissa keskitytään nimenomaan Afrikan maihin, siis ei esimerkiksi Aasian tai Etelä-Amerikan. Jos ajatellaan afrikkalaista feminismiä, eräs sen perustavimmista ajatuksista lähtee nimenomaan omien kulttuuristen traditioiden kunnioituksesta. Tietenkään tämä ei tarkoita sitä, että kaikki traditiot hyväksyttäisiin, ainakaan sellaisenaan, mutta yksi afrikkalaisen feminismin haasteista onkin se, kuinka erottaa naisille (ja muillekikn) haitalliset perinteet, ja toisaalta kuinka säilyttää naisia voimistavat perinteet, kuten sosiaaliset verkostot. Afrikkalaisessa feminismissä pyritään nimenomaan purkamaan kaikkia sortavia rakenteita, niin kansainvälisiä, neokoloniaaleja kuin patriarkaalisiakin. Se ei kuitenkaan missään tapauksessa ole lähtökohtaisesti perinteitä vastaan, joskin se arvioi niitä uudella tavalla, naisnäkökulmasta käsin. Esimerkiksi perhearvot ja yhteisöllisyys ovat avainasemassa afrikkalaisissa feminismeissä, ja perheellä niissä tarkoitetaan nimenomaan laajentumaperhettä (extended family), sukulaisten verkostoa, eikä ydinperhettä. Obioma Nnaemeka onkin nimennyt afrikkalaisen feminismin ’negofeminismiksi’, eli neuvottelun, yhteisöllisyyden ja sopeutuvuuden feminismiksi, siis ei-ego-feminismiksi. Tämä on hyvin erilainen lähtökohta kuin feministeillä kehitysyhteistyön toisessa päässä. Eikä pelkästään feministeillä, vaan kenellä tahansa autonomisuutta korostavalla suomalaisella. Siksi kun puhutaan naisten voimistamisesta, tulisi todellakin katsoa asioita kyseisen maan kannalta, sen arvojen pohjalta, perehtyen muös tutkimukseen, jota afrikkalaiseenkin feminismiin liittyen on jo aika tavalla.

Huolimatta kritiikissäni esittämistä eurosentrisistä vireistä, joihin postkoloniaalille feministiselle ajattelulle altistunut ei voi olla kirjassa kiinnittämättä huomiota, kirja on mielestäni hyvä puheenvuoro kaikille kehityseettisestä keskustelusta tai kehitysyhteistyöproblematiikasta ylipäätään kiinnostuneille. Se taustoittaa keskeisiä ongelma-alueita filosofisen pohdinnan kautta, ja todellakin, kuten kirjan tavoitteeksikin todetaan, herättää kysymyksiä. Onko kulttuurien välinen ymmärrys tosiaankaan mahdollista, ja jos, niin miltä pohjalta? Kuinka poliittisesti ja taloudellisesti vahvat valtiot saataisiin ottamaan vakavasti kulttuurisen monimuotoisuuden arvo? Kuinka saada aikaan hedelmällinen ja välttämätön dialogi kehitysyhteistyökeskusteluissa ja -käytännöissä mukana olevien tahojen välille? Tarkoitan tällä paitsi erimaalaisten ihmisten välistä avointa kommunikaatiota, myös suomalaista kehityskeskustelua.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *