Siviilihenkilön puuttuminen sotatieteen väitökseen sisältää luonnollisen riskin. Kansanvaltaisen ja matalahierarkkisen maan reservin upseerina päätin kuitenkin yrittää oltuani todistamassa prikaatikenraali evp. Pentti Airion väitöstilaisuutta Santahaminassa 26.10.2007. Arvioni perustuvat poliittisen historian tutkijakoulutuksessa saamaani oppiin (oma väitöskirjani Neuvostoliiton ja Venäjän historianoppikirjoista on menossa tarkastettavaksi) sekä poliittiseen kokemukseeni. Kuten itseäni huomattavasti viisaammat ovat todenneet, objektiivisuus on historian alalla jokseenkin hurskas toive. Sen sijaan voi heti nähdä, onko tutkija pyrkinyt etäännyttämään itsensä tutkimuskohteestaan ja tarkastelemaan tämän jälkeen asioita viileällä tavalla. Tämä vaatimus täyttyy Airion tutkimuksessa kirkkaasti.

Olen leikillisesti todennut, että koska sotilaat ovat järjestään romantikkoja, tarvitaan muita valaisemaan heille ihmisen ja valtion tai järjestelmän voivan olla toiselle myös paha. Psykologi pystyy tähän yksilön tasolla, mutta tarvitaan poliittisen historian tutkijaa toteamaan, että valtio ja kansakunta voivat tehdä jostain syystä toiselle sellaista pahaa, johon yksilö ei koskaan voisi syyllistyä. Keskeiseen asemaan puolustusvoimien komentajaksi nousseen Keinosen kohdalla on tarkasteltava niin yksilöiden kuin yhteiskunnan eri instituutioiden välisiä suhteita. Airio on johdonmukaisesti pyrkinyt tähän suuntaan. Arkisto- ja kirjallisuuslähteiden lisäksi hän on koonnut laajan haastatteluaineiston Keinosen aikalaisilta, niin reservin kenraaleilta kuin muilta työtovereilta ja alaisilta. Kansainväliset lähteet ulottuvat niin Ruotsiin, tuolloisiin molempiin Saksoihin kuin Sveitsin Bundesarchiviinkin. Vaikka teksti mainitsee Yhdysvaltain sotilasasiamiesten, eversti Moen ja kommodori Minkkisen lausumat, englanninkielisiä lähteitä en luettelosta löytänyt. Väittelijä tunnusti lisäksi todenneensa kustoksena toimineelle professori Manniselle, kun oli kysymys aiheen valinnasta, ettei osaa venäjää. Tässä kirjassa mainitun Esa Seppäsen väitöskirjan perusteella voi tosin todeta, että Keinosta koskevaa materiaalia voisi Venäjän arkistoista tuskin kukaan ulkomaalainen nykyisin saada.

Moni yli 50-vuotias suomalainen muistaa Keinosen komentajakauden, koska silloin tapahtui huomattavia muutoksia armeijassa ja niistä kerrottiin runsaasti tiedotusvälineissä. Komentajana Keinonen erotti palveluksen ja vapaa-ajan selvästi toisistaan, vapautti varusmiehet asepuvun käytöstä lomilla ja salli alkoholin käytön ilman erityistä lupaa. Ihmeellistä on, miten kukaan on voinut kuvitella valvovansa juomista aikaisemminkaan. Mutta tutkimus koskee aikaa, jolloin käytiin myös jumalanpilkkaoikeudenkäynti kirjailija Hannu Salamaa vastaan kirjasta ”Juhannustanssit”. Käsittelemme siis aikaa, joka nykyihmiselle edustaa jotain historian uumenista, ja jolloin vasta vapauduttiin kirkon, armeijan, oikeuslaitoksen, koulun, Alkoholiliikkeen ja muun esivallan vahvasta henkisestä holhouksesta. Merkilliseltä tuntuu, että Keinonen oli aikaisemmissa tehtävissään laatinut perusteettomia matkalaskuja ja kehottanut hankkimaan urheilukilpailuissa voiton tarvittaessa myös vilpillisin keinoin. Kun Airio toteaa Keinosen värvänneen Porin prikaatiin ”Varsinais-Suomen ja Etelä-Pohjanmaan” parhaat urheilijat, asia pitänee paikkansa, mutta sivujuonena on kysyttävä, mihin varsinaissuomalainen ja Säkylässä itsekin palvellut Airio unohti Satakunnan. Satakuntalaisena Porin prikaatissa palvelleena vakuutan, että myös heitä siellä oli. – Lohdutukseksi voi todeta, että aikaisemmin sentään urheilijat joutuivat palvelukseen (tupakaverini oli Euroopan kävelymestari Reima Salonen), kun nyt heitä vapautetaan, jotta ura ja tienestit eivät kärsi!

Airion teoksessa tulee selvästi ilmi, että suurten ikäluokkien varusmiesten palvelusmotivaatio olisi ollut ratkaisevasti vähäisempi ilman Keinosen toteuttamia muutoksia. Historialle ovat ominaisia syklit: 1960-luvulla noussut aktiivisukupolvi oli kokonaisuudessaan rintamamiesten lapsia. Oli täysin luonnollista, että he halusivat heittää isiensä arvoilla vesilintua. Valitettavasti tämä meni 70-luvulla niin pitkälle, että sanottiin: ”Syntymämaani on Suomi, mutta isänmaani on Neuvostoliitto.” – Tämä tosin koski vain pientä vähemmistöä.

Keinosen nimitystä komentajaksi tuki ennen muita kaksi Mannerheim-ristin ritaria: Adolf Ehrnrooth ja Arvo Pentti. 1960-luvulla sotilaat eivät olleet suosiossa yhteiskunnassa, mutta ympyrä sulkeutui jälleen 1990-luvulla. Tällöin mm. pääministeri Esko Aho nosti Ehrnroothin arvoa johtajana. Vaikka presidentti Kekkonen luotti Ehrnroothin arvioihin, Airio kertoo nyt suoraan, ettei tämä ollut ainakaan liian diplomaattinen muita kenraaleja koskevissa sananvalinnoissaan. Airio on siis välttänyt sankarimyytin pönkittämisen ja jatkamisen. Joitakin poliittisia vaiheita hän tosin käsittelee liiaksikin (esim. Kekkosen ja K-linjan vallan vakiinnuttamista), koska tällaista kirjaa lukevan voi olettaa tutustuneen jo aikaisemmin ko. ajan tapahtumiin.

Kukaan ei voinut asettaa kyseenalaiseksi Keinosen rohkeutta ja älyä: Mannerheim-ristin ritari, matematiikan maisteri ja Sotakorkeakoulun aseteknisen linjan priimus. Sen sijaan ”talon sisäinen” eli kadettiupseerien keskinäinen solidaarisuus jäi hänen osaltaan vajaaksi, koska hän taisteli talvisodan reservin vänrikkinä ja kävi Maasotakoulun vasta 30-vuotiaana reservin kapteenina 1942 – 43. Tämä jätti epäilyksen siemenen ”normaali-ikäisten” kollegojen mieleen. Kun hänet sitten ylennettiin kenraalikuntaan ja nimitettiin puolustusvoimain komentajaksi kadetti- ja asekätkijäkaverinsa Arvo Pentin ollessa puolustusministeri, ja kun selvisi, että hän oli vastoin sääntöjä ollut pari vuotta Maalaisliiton jäsen virassa ollessaan, tilanne muodostui koko lailla ongelmalliseksi. Everstiluutnanttina Keinonen tunsi 1950-luvun lopulla juuttuneensa paikalleen ja suunnitteli siirtymistä siviilivirkaan, johon hänellä myös oli kelpoisuus. Hän oli ML:n jäsen 1957 – 58 ja osallistui jopa Kankaanpään puoluekokoukseen, jossa mm. selvitettiin, ettei puoluesihteeri Arvo Korsimo ollut syyllistynyt rintamakarkuruuteen talvisodan aikana. Komentajanimityksestä Airio toteaa: ”Se, että hän oli ollut puolueen jäsen, ei varmaankaan vaikuttanut presidentin päätökseen. Ehkä presidentti ei edes tiennyt siitä.” Nyt on sanottava, että lojaalius entistä ylipäällikköä kohtaan on kaunis piirre nuoressa eläkeläisessäkin. Sen sijaan havaitsee, että Airio ei tunne puoluetoimintaa lainkaan, eikä semminkään Kekkosen menettelytapoja. Tuohon aikaan ei ollut yhtään nimitys- tai muuta merkittävää asiaa, josta Kekkosella ei olisi ollut täysin varmoja tietoja. Sitä selvemmin tässä, kun hänen täydelliset luottomiehensä Pentti ja Korsimo ajoivat Keinosen nimittämistä. Kekkonenhan yritti vielä 1979 Virolaisen syrjäyttämistä Keskustapuolueen puheenjohtajan paikalta syyttämällä tätä ”valtakunnalle aiheutetusta vahingosta”, kun Virolainen piti Kokoomuksen oppositiossa oloa ”yleisistä syistä” johtuvana. Virolainen joutui väistymään 1980 Turussa, mutta siihen Kekkosella ei enää ollut osaa eikä arpaa. Hän kuitenkin pyrki vaikuttamaan etenkin entisen puolueensa asioihin koko kautensa, mikä muodostui ajan mittaan Keskustan rasitteeksi.

Muiden sotilaiden tapaan Airio korostaa liikaakin 1960-luvun Sadankomiteoiden kantaa, joka kehotti kieltäytymään aseista. Neljä kirjailijaa poltti sotilaspassinsa Runebergin patsaalla, mikä sai mm. RUK:n 50-vuotisjuhlakirjan painottamaan tästä aiheutuvaa ”vaaraa”. Yksi passinsa polttaneista, Arvo Salo, teki myöhemmin täyskäännöksen ja kertoi olevansa ylpeä reservin luutnantin arvostaan. (Miksei kukaan irvaillut kunnolla kaikkia muita arvostelleelle takinkääntäjälle?) Teoksessa mainitaan myös Varusmiesliiton perustamisyritys, joka ei Keinosen aikana toteutunut. Todettakoon tästäkin, että 70-luvun puolivälin jälkeinen Varusmiesliiton puheenjohtaja, joka omana palvelusaikanaan piirsi koko intin hommasta pilakuvan ”Älyttömyys”, on nykyinen reservin vääpeli ja kaksinkertainen pääministeri Matti Vanhanen. Omana palvelusaikanani 1974 – 75 Sadankomiteat olivat hävinneet menneisyyteen. Airio mainitsee minut haastattelulähteenään sivulla 169. Hän toteaa tekstissä Keinosen mm. ottaneen kadettikouluun tunnetun kommunistin pojan. Tämän jälkeen taistolaiset alkoivat hakeutua RUK:n saadakseen johtajakoulutusta mahdollisen vallankumouksen varalta. Tämän kirjoitti ensin julki kommunistinen oikeusministeri Erkki Tuominen ja sitä jatkoi nykyinen kansanedustaja Esko-Juhani Tennilä Hämeen yhteistyössä keväällä 1971. Valitettavasti Airio ei mainitse minun olleen keskustalainen, vaan tekstistä voi päätellä, että olisin itse kuulunut taistolaisiin. Taistolaisten pyrkimyksen kertoi minulle kuitenkin RUK 148:n kurssitoverini Matti Saraste kiertäessämme vartiossa Homeperseensuon laidalla huhtikuussa 1975. Saraste opiskeli myöhemmin DDR:ssä ja on nyttemmin edesmennyt.

Onnettomuudekseen Keinonen ei lähtökohtaisesti sitouttanut kantahenkilökuntaa päättämiinsä uudistuksiin. Etenkin vanhemmat upseerit vastustivat hänen päätöksiään systemaattisesti. Tähän liittyi se, että komentaja ei piitannut virka-ajoista, vaan todistettavasti lähti harjoittelemaan hiihtoa, kun keli oli sopiva. Kun hän nähtävästi oli lisäksi poliittisesti jollain tavoin naiivi, hän sortui tietynlaiseen hybrikseen omasta erinomaisuudestaan. Tämä johti sitten heittoihin ”Neuvosto-Suomen asevoimien komentajuudesta”, minkä Keinonen myöhemmin selitti pelkäksi huumoriksi. Viime vaiheessa hänet tuomittiin hovioikeudessa sakkoihin varusmiesosaston käytöstä kesähuvilansa kellarin rakennustöihin. Päätöstä Keinosen puolustajat pitivät muiden upseerien ajojahdin aikaansaamana.

Presidentti Urho Kekkonen oli nimittänyt Keinosen virkaansa vanhojen puoluetoveriensa Arvo Korsimon ja Arvo Pentin ajamana. Kekkonen hermostui viimeistään Lalli-lehden haastattelusta tammikuussa 1969, josta saattoi tulkita Keinosen pitävän Suomen puolustusvoimia Neuvostoliiton asevoimien kylkiäisenä. Todettakoon, että Airio tuo esille Kekkosen voimakkaan patriotismin myös suhteessa mahdolliseen NL:n hyökkäysuhkaan. Hän mainitsee Kekkosen kätkeneen tämän piirteen lähes tyystin julkisuudelta. Lievää Kekkosen, reservin kersantin, piruilua ylimpiä upseereita kohtaan on monikin todennut nähneensä. – Keinonen oli asettanut tavoitteekseen päästä hyväkuntoisena reserviin, missä hän myös onnistui. Kuitenkin, tavatessaan NL:n sotilasasiamiehen eversti Mantrovin Keinonen oli puhunut itseään vastaan kohdistuneesta oikeistovoimien ajojahdista. Ulkopuolinen saattoi päätellä Keinosen hakeneen naapurivaltion tukea pysyäkseen komentajana. Tämä nopeutti Kekkosen päätöstä suostua Keinosen eroon.

Televisio-ohjelmassa ”Itse asiassa kuultuna”, joka esitettiin päivää ennen Keinosen kuolemaa, hän totesi, ettei yhtään hänen tekemäänsä uudistusta ole vedetty takaisin. Tosin hän itse veti pois esityksensä ”herra”-sanasta luopumisesta esimiehen puhuttelemisen yhteydessä. Fyysiseen koulutukseen ja hyvään kuntoon onkin kiinnitetty tuon ajan jälkeen puolustusvoimissa entistä enemmän huomiota. Airion tutkimuksessa tuleekin esille, että vanhemmat upseerit eivät halunneet erottaa palvelus- ja vapaa-aikaa selkeästi toisistaan, ja – kummallista kyllä – vastustivat myös lomien käyttämistä palkintoina sekä Keinosen suosimia reserviläisten ylentämisiä. Hyvin lähellä on johtopäätös, että Keinosen toimet vähensivät ratkaisevasti Venäjän armeijasta perityn simputuksen eli pennalismin osuutta Suomen armeijassa, jota Pekka Leimu on väitöskirjassaan tutkinut. Kysymys kuuluukin: Miksi vanhempi upseeristo oli varsin kiintynyt simputuksen perinteeseen? 2000-luvulla tietysti oikeusasiamiehen postilaatikko paukkuu sellaisestakin, jota kolmekymmentä vuotta sitten pidettiin täysin normaalina.

Kieliasultaan Airion tutkimus on pitkälti huolellista työtä. Hätkähdän nykyisin, kun joku peräti osaa käyttää ”alkaa”-verbin yhteydessä oikeaa ensimmäistä infinitiiviä: ”Aloin tehdä”. Samoin passiivin perfekti on oikeassa muodossa: ”ei ollut totuttu”. Mutta yhdessä kohtaa Airiokin on nukahtanut Paimion yhteiskoulun äidinkielen tunnilla: Lauseenvastike on muodostettava oikein. Ei siis: ”Keinosen ollessa tarkastusmatkalla Lapissa hän…”, vaan: ”Ollessaan tarkastusmatkalla Lapissa Keinonen…”. Sisällön osalta Airion vastaväittäjät, tohtori Pertti Salminen ja dosentti Ari Uino arvostelivat siirtymistä ajassa edestakaisin, mikä vaikeuttaa lukemista. Uutena dokumenttina Airio esittelee kadettitoverinsa Veikko Pentin, Arvo Pentin pojan hallussa olevan kirjeen, jonka presidentti Kekkonen kirjoitti Arvo Pentille ennen Keinosen nimitystä komentajaksi 1965. Siinä tulevat pähkinänkuoressa esille nimityksen perustelut. Todellisia muutoksia on missä tahansa vaikea saada aikaan ilman särmää ja törmäyksiä. Valitettavasti Keinoselta osittain puuttui arvostelukykyä. Mikään ei kuitenkaan ole varmaa, paitsi muutos. Sen näemme nykyisin asejärjestelmien kehityttyä huomattavan suuren reservimme pienentämisenä.

Suosittelen vilpittömästi Pentti Airion väitöskirjan ja sen kansanpainoksen lukemista jokaiselle asiasta kiinnostuneelle. Sisältö vastaa kunnianhimoista ja kertovaa otsikkoa: ”Yrjö Keinonen – uudistajaksi asetettu”.