Keitä olivat sisällissotamme tuntemattomat naiset?

Otsikon kysymykseen etsitään vastausta Tuulikki Pekkalaisen uutuuskirjassa Susinartut ja pikku immet. Sisällissodan tuntemattomat naiset. Pekkalainen nostaa teoksessaan esiin niitä naisia, jotka tavalla tai toisella olivat joutuneet mukaan punaisten joukkoihin ja jotka sodan loputtua päätyivät vankileireille ympäri Etelä-Suomea. Hän omistaa kirjansa sodan naisuhreille ja vankileireillä kärsimään joutuneille naisille ja tytöille.  

Pekkalainen, Tuulikki: Susinartut ja pikku immet. Sisällissodan tuntemattomat naiset.. Tammi, 2011. 504 sivua. ISBN 978-951-31-6041-8.

Lähtötilanne

Tuulikki Pekkalainen on valtiotieteen maisteri ja tietokirjailija, joka on keskittynyt tuotannossaan vuoteen 1918 liittyviin tapahtumiin. Tässä uusimmassa kirjassaan hän perehtyy nimenomaan punaisten puolella olleiden naisten kohtaloihin. Hän ei juuri puutu itse sodan aikaisiin tapahtumiin vaan keskittyy naisten oloihin leireillä ja heidän saamiinsa tuomioihin. Pekkalaisen mukaan tutkimus sisällissodan jälkeisistä vankileireistä, joille punaisia koottiin suurin joukoin, on edelleen vähäistä ja hän kokee, että hän voi omalla tutkimuksellaan tuoda lisää valaistusta tähän asiaan. Kirjansa nimellä Pekkalainen ottaa kantaa siihen kuvaan, joka punaisista naisista voittajien puolella luotiin. Tunnetuksi on tullut nimenomaan Ilmari Kiannon näkemys punaisista naisista naaraspetoina, susinarttuina, joiden ainoa oikea kohtalo hänen mukaansa olisi ollut lopettaminen. Näin olisi eliminoitu tulevat pahuuden sukupolvet. Kiannon ajatus tuntuu nykylukijasta tietenkin melkoisen shokeeraavalta, mutta on muistettava, ettei se kuitenkaan ollut ajankohdan yleinen käsitys, kuten Pekkalainenkin tuo ilmi.

Viime vuosina punaisten naisten kohtalot ovat nousseet esiin enemmän kuin aikaisemmin. Ilmeisesti aika on ollut vihdoin kypsä näiden aiemmin vaiettujen asioiden käsittelyyn ja asiaa on käsitelty paitsi tieteellisen historiantutkimuksen näkökulmasta niin myös kaunokirjallisin keinoin. Päälähdemateriaalina useimmissa tutkimuksissa ovat olleet valtiorikosoikeuksien ja valtiorikosylioikeuksien asiakirjat eli aktit. Tämän virallisen materiaalin lisäksi lähteenä on käytetty vaihtelevasti myös erityyppisiä muistitietoaineistoja. Pekkalainen itse on tehnyt paljon työtä yrittäessään tavoittaa ihmisiä, joilla olisi jonkinlainen henkilökohtainen kosketus vankileireillä olleisiin. Tavoittelun tuloksena hän oli muun muassa saanut yhteyden erääseen vankileirillä lapsena olleeseen naiseen, joka hänen mukaansa vielä 101-vuotiaana pystyi kertomaan sujuvasti vankileirillä tapahtuneista asioista. Pekkalainen tuokin ilmi huolensa siitä, että nyt olisi viimeinen hetki saada tietoja leirien oloista. Leireillä olleiden lapsetkin, jotka olisivat saattaneet kuulla vanhempiensa kertomuksia leirien oloista, ovat jo ikääntyneitä ja heitä on koko ajan vähemmän ja vähemmän. Paitsi muistelijapolven katoamista on löydettävissä myös toinen tutkimusta ja muistitiedon keruuta vaikeuttava seikka. Tämä on se, että sisällissota ja siihen liittyvät tapahtumat ovat olleet monille ihmisille niin vaikeita käsitellä, ettei niistä ole haluttu puhua ollenkaan. Parhaimmaksi itsensä suojelemisen keinoksi ihmiset ovat kokeneet vaikenemisen ja näin tietoa ei ole välittynyt esimerkiksi seuraaville sukupolville juuri ollenkaan.

Sellin numero 7 naiset Hämeenlinnan vankileirillä

Sotavankia soreaa

on kolmattakymmenettä.

On soreaa ja koreaa

numero seitsemässä.

Pekkalainen oli aikaisemmissa tutkimuksissaan törmännyt 24.5.1918 Hämeenlinnan vankilassa päivättyyn runoon, jonka kirjoittajiksi oli nimetty kaksi naista, vangit Martta Sinisalo ja Anna Kiukkonen. 22-säkeinen runo, joka kertoi selli numero 7:n naisista, antoi viitteitä, paitsi siitä minkälaista leirillä oli, myös siitä keitä siellä oli. Runon naiset alkoivat kiinnostaa Pekkalaista ja hän päätti lähteä jäljittämään heitä ja heidän kohtaloitaan. Etsiessään ja jäljittäessään runon naisia hän kohtasi useita muitakin naiskohtaloita ja kertoo myös näistä kirjassaan.

Vankileireille joutuneiden naisten kertomuksista Pekkalainen hahmottelee neljä erilaista ryhmää sen mukaan millainen oli heidän suhteensa punakaartiin. Ehdottomasti tärkein syy liittyä punakaartiin oli kaartin tarjoama mahdollisuus ansiotuloihin, harvemmin kyse oli ideologisesta valinnasta. Tosin Pekkalainen tuo esiin muutamia aatteellisesti vahvoja sosialisteja, joita oli muun muassa tuomittujen sosiaalidemokraattisten naiskansanedustajien keskuudessa, mutta heidänkään aatteellisuutensa ei välttämättä tarkoittanut sitä, että he olisivat hyväksyneet sodan ja sen päämäärät. Kysymys oli enemmän solidaarisuudesta puoluetta ja sen ihmisiä kohtaan. Vaikka kirjan kannessa poseeraakin joukko nuoria naisia kiväärien kanssa niin varsinainen aseellinen toiminta oli punaisten naisten puolella melko harvinaista ja siihen suhtauduttiin pääasiassa kielteisesti samoin kuin valkoisten puolella. Ylivoimaisesti suurin osa naisista toimi sodassa sairaanhoito- ja huoltotehtävissä. Näiden kolmen ryhmän, sotilaiden, sairaanhoitotehtävissä palvelleiden ja huoltojoukoissa olleiden lisäksi leireillä oli myös vankeja, jotka eivät olleet punakaartin kanssa missään tekemisissä, mutta lähtivät pakomatkalle monista erilaisista syistä kuten esimerkiksi perheenjäsenen tai yleisen pakokauhun vuoksi. Pakomatkan tyssätessä valkoisten voittoon leireille joutuivat kaikki kiinniotetut. Valtiorikosoikeuksien tehtäväksi tuli sitten erotella syyttömät syyllisistä.

Tutkimuksen päälähdemateriaali siis koostui näistä valtiorikosoikeuksien asiakirjoista, joita syntyi kun punaisella puolella olleita alettiin tuomita. Näistä asiakirjoista löytyvät sekä syytettyjen omat lausunnot että heistä kotipaikkakunnilta, pääasiassa paikallisilta suojeluskunnilta, pyydetyt lausunnot, muu mahdollinen todistusaineisto ja oikeuden lausunnot ja päätökset. On kuitenkin huomattava, että aktien sisällöissä oli huomattavia eroavaisuuksia eri henkilöiden kesken. Pekkalainen kiinnittää huomiota siihen, miten erityisesti paikallisten suojeluskuntien lausunnoissa oli paljon epävarmaa, erilaisiin kuulopuheisiin perustuvaa tietoa, joiden perusteella syytetyille langetettiin tuomioita. Tuomiot eri paikkakuntien valtiorikostuomioistuinten välillä eivät myöskään olleet linjassa keskenään, vaan samantyyppisistä syytteistä saattoi saada eripituisia tuomioita riippuen muun muassa oikeuden kokoonpanosta. Tuomioihin vaikutti myös aika, sillä sodan kuumentamat tunteet viilenivät vähitellen ja samalla tuomiot muuttuivat lievemmiksi.

Miten sitten onnistui runon naisten jäljittäminen? Työ on ollut vaativaa vajavaisten tai joskus jopa virheellistenkin tietojen vuoksi. Osa runon naisista oli melko helppo löytää ja identifioida, mutta heitä ei kuitenkaan ollut montaa. Paljon oli tapauksia, että runon naiselle löytyi useimpia mahdollisia henkilöllisyyksiä, mutta oli niitäkin, jotka pakenivat kaikkia tavoittamisyrityksiä ja jäivät pimentoon. Näitä epävarmoja naisia jäljittäessään Pekkalainen joutuu usein turvautumaan pelkkiin olettamuksiin. Hän kyllä ilmoittaa, milloin hän ei ole varma onko kyseessä oikea henkilö, mutta silti ainakin minä lukijana jäin miettimään, että ovatko nämä olettamukset lopultakaan relevantteja. Mielestäni tällaisissa tapauksissa olisi vain voinut kertoa tutkimusprosessista ko. oletetun henkilön kohdalla ja lopuksi todeta, että häntä ei löytynyt. Historiantutkijan oikeus ei ole luoda yhteyksiä, jos hänellä ei ole mitään millä nämä yhteydet voi näyttää edes jollain tasolla toteen.

Lopuksi

Pekkalaisen kirjan ansiot ovat ennen kaikkea siinä, että hän nostaa esiin unohduksen yöstä kymmeniä unohdettuja naiskohtaloita paitsi itse leipätekstissä niin myös kirjan lopussa olevissa liitteissä. Liitteiden ansiosta ja samoin kuin kattavan henkilöhakemiston vuoksi kirja toimii myös oivana hakuteoksena. On ilman muuta selvää, että nämä ovat vaatineet suuren työmäärän, joten siitä voi nostaa hattua kirjailijalle.

Suuren nimien ja tapausten määrän vuoksi kirjan luettavuus kuitenkin kärsii ja olisikin ollut enemmän kuin tarpeellista pohtia kirjan rakennetta uudelleen, esimerkiksi niin, että fokus olisi alusta alkaen ollut runon naisissa, nyt heihin päästiin vasta kirjan sivulla 309. Ymmärrän kirjailijan halun tuoda esiin tutkimiaan muitakin naiskohtaloita ja ymmärrän myös hänen halunsa kunnioittaa näitä naisia nostamalla heidän kohtaloitaan kirjan sivuille. Mutta tähän olisi mielestäni hyvin riittänyt lopun liitteet, kenties hieman laajennetuin tiedoin. Nyt kun kirjaan on ympätty tekstiin kaikki mahdollinen, kirja on melko raskaslukuinen, eikä materiaalin analyysille jää tilaa. Olisin monissa paikoin toivonut tekstin ja lähteiden avaamista perusteellisemman analyysin kautta samoin kuin asioiden ja tapahtumien selkeämpää kontekstointia. Nyt monet asiat kuitattiin pelkällä maininnalla. Tekstiä vaivasi ajoittain myös lähteiden anakronistinen lukutapa, jolloin niissä ilmenneitä asioita tarkasteltiin enemmän nykypäivän kuin tapahtumahetken näkökulmasta.

Paitsi kirjan rakenteelliset ratkaisut häiritsi minua myös kirjan toimituksellinen huolimattomuus, joka näkyi muun muassa toistoina, epäselvinä viittauksina kirjan sivuilla, eräänlaisena epäjohdonmukaisuutena kappaleiden sisällä ja viitteiden ylimalkaisessa käytössä.

Uskon kuitenkin, että näistä puutteistaan huolimatta Pekkalaisen teos on tärkeä ja toivon, että se tulee löytämään lukijansa. Nopean googlailun tuloksena selvisi, että kirja on jo herättänyt huomiota ja saanut tilaa myös mediassa. Toivottavasti se lisää asiallista keskustelua näistä lähes sadan vuoden takaisista asioista ja herättää ihmiset selvittämään oman sukunsa historiaa.

 

 

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *