Kellokosken ruukki – Mariefors bruk toimi Tuusulassa vuodesta 1795 vuoteen 1963 jalostaen takkirautaa auroiksi, kirveiksi ja muiksi työkaluiksi. Loppuaikoina alumiini korvasi raudan ja maitotonkista tuli yhtiön päätuote. Hanna Forsell ja Gunilla Carlander-Reuterfelt ovat valottaneet tämän perinteikkään teollisuusyhteisön menneisyyttä. Kirjoittajat pyrkivät luomaan kohteesta monipuolisen kuvan monitieteiseltä pohjalta. Päätavoitteena on työntekijöiden ja johdon elämän kuvaaminen, mutta samalla selvitetään myös työprosesseja ja tehtaan tuotteita. Kirjan nimeksi on valittu ”ruukin elämää”, mikä kielii monitieteisyyden tavoitteesta huolimatta kansatieteellisestä lähestymistavasta.

Hanna Forsell käynnisti yksin tutkimushankkeen, mutta sukunsa kautta tehtaaseen kiinnittynyt Gunilla Carlander-Reuterfelt tuli pian mukaan avaten omat perhearkistonsa tutkimuksen käyttöön. Forsell vastasi tehtaan varhaisempien vaiheiden selvittämisestä, kun taas Carlander-Reuterfelt keskittyi ammattiyhdistysliikkeeseen, tehtaan tuotantoon ja johtamiseen erityisesti Carlanderin suvun aikana (1896-1963). Ruukin rakennushistoriaan eivät kirjoittajat puutu viitaten muihin tutkimuksiin. Aiheesta on kirjoittanut m.m. Marjaana Tenkanen (Kellokosken ruukki – Mariefors bruk. Teollisuusalue rakennusmuistomerkkinä, 2005).

Kirja on jaettu kolmeen päälukuun. Ensimmäinen luku kuvailee ruukin syntyvaiheita 1795-1896, Carlanderien alkuvaiheita, seppien ja muiden työnekijöiden työtä sekä elämää tehdasyhteisössä yleisesti. Toinen luku käsittelee ruukin tuoreempaa tuotantoa: maitotonkkia ja alumiiniveneitä. Kolmas luku keskittyy tarkastelemaan ruukkia osana yhteiskuntaa 1940-luvulta rakennemuutoksen kautta tehtaan itsenäisen toiminnan päättymiseen vuonna 1962. Teoksesta ei selkeästi näy kirjoittajien keskinäinen työnjako, joskin asioiden toisto kielii joko kirjoittajien välisen koordinoinnin tai viimeistelyn puutteesta.

Elävä tarina

Kerronta on sujuvaa ja helppolukuista. Kaunokirjallisin vapauksin höystetty teksti tuskin juurikaan vääristää historian tapahtumia, mutta se tekee koko tarinasta houkuttelevamman. Kertovan tyylin ei anneta liiaksi rönsyillä, vaan teksti pysyy asiallisena, joskin tieteellinen ote välillä herpaantuu.

Kirja on kaikin puolin käteen sopiva ja lukijaystävällinen. Kansikuvaksi on valittu yksityiskohta vanhan pajan ulkoseinästä, joka osaltaan korostaa esteettistä otetta. Kirjan taitto on tasapainoinen muutaman sivun levottomia palstan reunoja lukuun ottamatta. Carlander-Reuterfeltin perhesiteet Kellokosken ruukkiin tuo läheisyyttä ja syvyyttä, mutta paikoitellen teksti uppoaa yksityiskohtiin, mistä teoksen tasapaino hieman kärsii.

Ruukin tapahtumien sitominen Suomen yleiseen historiaan jää paikoitellen kouluhistorian tasolle. Tässä olisin kaivannut syvällisempää historian tuntemusta. Ajassa edestakaisin pomppivat tapahtumat ja kuvaukset on vaikea sijoittaa ruukin kehityksen kronologiaan. Kokonaisuutena mikrotason tutkimus vaatisikin laajaa yleistä historian tuntemusta, mikä tässä teoksessa on selvä puute.

Myös yhteisökuvaus olisi kaivannut enemmän jämäkkyyttä. Sivulla 83 todetaan ihmisten luovan sosiaalisen verkoston. Työnantajan roolia ei tässä tarkastella, vaikka yhtiön toimenpiteitä esitelläänkin myöhemmin. Työantajan toimien kuvailu on osin kliseemäistä, mutta historiallisen analyysin ja tutkimusotteen puutteita korvaa kirjoittajien henkilökohtainen kiinnostus, joka värittää tarinaa mikrotason tapahtumilla. Lisäksi Carlanderin suvun valokuvia ja muuta arkistoaineistoa on taitavasti hyödynnetty.

Yhtiö tuotti maitotonkkia, kirveitä ja muita työkaluja, rakennustarvikkeita ja vuodesta 1955 lähtien myös alumiiniveneitä. Työprosessien – sepän, tinaajan ja muiden ammattilaisten työn – kuvaus on ansiokasta. Tuotannon kuvailu onkin teoksen eräs mielenkiintoisimmista osista.

Kirjoittajat toteavat jättävänsä rakennukset ja muun fyysisen ympäristön tarkastelun ulkopuolelle eikä kirja tosiaankaan kiinnity paikkoihin tai tilaan. Kartat ja työprosessien sijoittuminen ruukin alueelle olisi kuitenkin antanut lukijalle mahdollisuuden yhteisön ja tilan kokonaisvaltaisempaan hahmottamiseen.

Ruukin loppuvaiheet

Rakennemuutos lopetti Kellokosken ruukin toiminnan itsenäisenä yrityksenä. Maidontuotannon vähentyessä ja maanviljelyn vallatessa alaa väheni tehtaan päätuotteen, maitotonkkien, valmistus. Moottorisahat veivät puolestaan kirvesmarkkinoita. Alumiiniveneistä ei vielä 1950-luvulla syntynyt riittävää menestystä. Niinpä vuonna 1963 päättyi Carlanderien suvun aikakausi Kellokoskella. Tehdas myytiin Fiskarsille ja tuotanto päättyi lopullisesti vuonna 1979. Seuraavana vuonna rakennukset siirtyivät Tuusulan kunnalle.

Kellokoskella toimi kaksi merkittävää yhteisöä: sairaala ja tehdas, joiden ympärille kylä rakentui. Jo toimintansa puolesta yhteisöt toimivat erillään, mutta Kellokoski tarjoaisi oivan mahdollisuuden tutkia rinnakkain kahden erityyppisen yhteisön toimintaa. Ehkäpä joku tarttuu täkyyn.

Kirjan vahvuus on henkilökohtainen ote ja helppolukuisuus. Kirjan luettuani jäin pohtimaan eri tieteenalojen painotuksia teollisuusperintötutkimuksessa ja menetelmiä kohteen kuvauksessa ja analyysissa. Teollisuusperintötutkimus kaipaisi Suomessakin määrätietoista koulutusta. Kymmenen vuoden takaisten pohjoismais-balttilaishankkeiden jälkeen ei yksittäisiä kursseja lukuun ottamatta ole Suomessa tarjottu alan koulutusta. Tutkimussarkaa alalla riittäisi.