Vuonna 2014 on Suomen lähiympäristö joutunut uuteen tilanteeseen, kun Euroopan turvallisuuspoliittinen tilanne on kiristynyt Ukrainan kriisin myötä ja Venäjän katsotaan osallistuneen joko suoraan tai vähintään epäsuorasti Ukrainan levottomuuksien ylläpitoon. Ukrainan kriisi osuu tilanteeseen, jossa Suomen talouden menestymismahdollisuudet ovat kireät ja jossa pitäisi miettiä puolustuspoliittisia suuntaviivoja, joilla mennään pitkälle tulevaisuuteen. Kaiken kaikkiaan aika on sellainen, joka edistää turvallisuuspoliittista keskustelua, josta hyvänä ja viimeaikaisimpana esimerkkinä on Gustav Hägglundin Rauhan utopia. Hägglund on entinen puolustusvoimien komentaja ja myös kansainvälisesti kokenut sotilas, joka on myös tunnettu ahkerasta kynänkäytöstä. Elokuussa 2014 julkaistu Rauhan utopia on kirjoittajan omien sanojen mukaisesti arvio maailman tilasta. Keskiöön asettuu kuitenkin Suomen turvallisuuspolitiikka, joka on mitä suurimmassa määrin sidottu maailman tapahtumiin. Turvallisuuspolitiikkaan liittyy myös puolustuspolitiikka, mutta sitä puolta on käsitelty selvästi laajemmin Arto Nokkalan teoksessa Kyky ja tahto, joka ilmestyi samalta kustantajalta aiemmin tänä vuonna. Rauhan utopiassa käsitellään samoja teemoja, mutta suppeammin ja eri painotuksin.

Rauhan utopia on jaettu johdantoon ja kymmeneen kappaleeseen, jossa ruoditaan maailman tapahtumia ja potentiaalisia kehityskulkuja, sekä pohditaan Suomen tilannetta. Koska teos ei pyri olemaan tutkimus, on tekstissä käytetty kirjallisuusviitteitä yleensä vain tilastojen yhteydessä, eikä teos anna lukijan käyttöön kirjallisuusluetteloa esimerkiksi yllä mainitun Arto Nokkalan teoksen tavoin. Näin myös teosta tulee tarkastella sen antaman näkemyksen kautta. Vastaavasti kritiikki on kohdistettava argumentin heikkouksiin.

Teoksesta aiemmin ilmestyneissä arvioissa on kiinnitetty huomiota Hägglundin värikkäisiin näkemyksiin muun muassa juutalaisista ja arabeista, miehen ja naisen välisistä eroista (Waris, Olli: Kenraali Hägglund uutuuskirjassaan: Kovaa puhetta arabeista, Iltalehti 21.8.2014), Nato-jäsenyyden torjumisesta (”Hägglund: Nato-jäsenyys johtaisi oman puolustuksen alasajoon, Suomenmaa 21.8.2014.) ja hyvien Yhdysvallat-suhteiden merkityksestä (Autio, Mark: ”Hägglund: Suomen oma puolustus murenisi Natossa, Helsingin Sanomat 21.8.2014.) Teos on kirjoitettu todennäköisesti mielipiteitäkin jakavalla värikkäällä tavalla, mutta eteneminen on johdonmukaista oman näkemyksen rakentamista.

Kuva: ”Si vis pacem, para bellum”, Armeijan kulttuurikeskuksen reliefi Madrid, Luis García Zaqarbal, Wikimedia Commons.

Teoksen keskeisin anti on kuitenkin siinä, miten se ruotii tarkasti Suomen turvallisuuspolitiikkaa ja millaisia johtopäätöksiä se tekee Suomen tulevaisuuden vaihtoehdoista. Hägglund ponnistaa arvionsa historiasta. Venäjä saa laajaa huomiota, koska Suomen turvallisuuspolitiikka nojaa ennen kaikkea Suomen Venäjä-suhteeseen ja Venäjän politiikkaan omilla lähialueillaan. Toistaiseksi Suomen ja Venäjän suhde nähdään rauhallisena, jossa Suomesta ei ole uhkaa Venäjän suuntaan ja siten Venäjää ei ole syytä nähdä uhkana Suomelle. Toisaalta Venäjän kehitys näyttäytyy arvaamattomana kehityslinjana, jonka varalta myös Suomella on oltava edelleen asevoimat, valmius sekä tahto aseelliseen puolustautumiseen – muuten Suomesta ”saattaisi tulla houkutteleva suupala laajentumishaluiselle suurvallalle”. Taustalla tulee olla selkeä turvallisuuspoliittinen linjaus. ”Jos haluat rauhaa, varaudu sotaan”, on Hägglund provosoivasti nimennyt teoksen viimeisen kappaleen. Rauha ei ole itsestään selvä olosuhde, vaan sen eteen on nähtävä vaivaa erityisesti pitkällä aikavälillä.

Hägglund liputtaa yleisen asevelvollisuuden puolesta ainoana varmana keinona ratkaista pienen maan puolustus. Näkemyksen tueksi tarjotaan uskottavia argumentteja. Esimerkiksi ns. palkka-armeijaa hyödyntävissä Nato-maissa armeijan miesvahvuus on Hägglundin mukaan keskimäärin 0,3% väestöstä; Suomen tapauksessa vastaava suhde tarkoittaisi 16 000 sotilaan asevoimia, jotka eivät riittäisi uskottavan puolustuksen ylläpitoon. Vertailukohteeksi tuodaan nykypäivän tilanne, jossa Suomi on suoranainen suurvalta sodan ajan joukkojen määrässä ainakin suhteessa muuhun Eurooppaan. Palkka-armeijan kohdalla liittoutuminen olisi tällöin ainoa ratkaisu järjestää maan puolustus. Mutta mihin suuntaan?

Liittoutumattomuus vai Nato?

Hägglund ei kannata Suomen jäsenyyttä Natoon ja uudistaa tämän jo aiemmin kuullun näkemyksensä Rauhan utopian sivuilla. Kyse on ennen kaikkea siitä, että omaa aluetta pitää kyetä ja haluta puolustaa – muuten turvallisuuspolitiikalle ei ole kunnollista pohjaa. Myös tässä mielessä asevelvollisuusarmeija näyttäytyy keinona varmistaa, että puolustus koettaisiin koko kansan asiaksi. Valikoiva asevelvollisuus johtaisi vääjäämättä ammattiarmeijaan, kuten on ollut asian laita monessa maassa. Sen sijaan kaivataan edelleen koko yhteiskunnan panostusta maan puolustamiseen, kuten on ollut asian laita toisesta maailmansodasta lähtien. Hägglund asettaa keskeiseksi Nato-jäsenyyden heikoksi puoleksi sen vaikutuksen maanpuolustustahtoon. Olisiko jäsenyyden myötä vaarana se, että oma puolustus ajettaisiin asteittain alas ja ulkoistettaisiin se Yhdysvalloille? Seurauksena saattaisi olla oman aluepuolustuksen alas ajaminen ja maanpuolustustahdon heikentyminen. Jäsenyys Euroopan unionissa joka tapauksessa takaa sen, että Suomi ei jäisi aseellisen konfliktin aikana yksin, vaikka sotilaallinen apu liittyisikin vasta Nato-jäsenyyteen. Suhde Yhdysvaltoihin tulee olemaan Suomelle tärkeä jatkossakin nimenomaan arvomaailmaan kohdistuvan takuun ansiosta.

Hägglundin mukaan Suomen tulee tarkastella Nato-jäsenyyttä myös osana omaa vertailuryhmäänsä, joka koostuu Ruotsista, Sveitsistä ja Itävallasta. Näin Suomi ei näyttäydy Hägglundille erityistapauksena pitkän Venäjä-vastaisen maarajan vuoksi, vaan liittoutumiskysymys on kyettävä ratkaisemaan ilman ylidramatisointia. Venäjä on Suomen naapurimaa, alueellinen suurvalta, jonka kulttuuri ja tapa toimia ovat erilaisia kuin Suomessa. Jos Suomi liittyisi Natoon, tarkoittaisi se väistämättä sitä että Venäjä kokisi sen uhaksi omalle turvallisuudelle. Mutta Hägglundille tämä ei näyttäydy kunnollisena syynä arvioida sotilaallista liittoutumista kielteisesti.

Hägglund pohtii myös mahdollista liittoa Ruotsin kanssa, jota hän pitäisi luontevana. Haittapuoleksi osoitetaan liittoutumiskeskustelujen aikaisemmat heikot menestykset ja nimenomaan Ruotsin viime kädessä kielteinen asenne, mutta toisaalta yhteistyössä olisi edelleen ideaa. Loppujen lopuksi Suomen turvallisuuspolitiikan kulmakiveksi asetetaan Rauhan utopiassa perinteinen linja: oma maa on kyettävä pitämään turvassa itse, vaikka erilaisten jäsenyyksien ja sopimusten avulla voidaan omaa asemaa vahvistaa ja parantaa. Kaiken keskiössä on se, mitä kautta suomalaiset pysyvät edelleen valmiina ylläpitämään edellytyksiä rauhantilan jatkumiselle.

Sotilaiden asema turvallisuuspoliittisessa keskustelussa

Teoksen hyvä ja toisaalta huono puoli on siinä, että se vahvistaa Suomen turvallisuuspolitiikan perimmäisiä keskustelulinjoja sellaisen asiantuntijan äänenpainoin, joka on tehnyt elämäntyönsä maanpuolustuksen parissa. Herää kysymys, missä määrin Suomen turvallisuuspoliittista keskustelua on käytävä sotilaiden analyyttisten arvioiden voimin, ja missä määrin keskustelua on käytävä toisenlaisilla ammattitaustoilla. Jos Suomessa joudutaan toden teolla nyt arvioimaan omaa turvallisuuspoliittista perustaansa, tarvitaan erilaisia asiantuntija-arvioita keskustelun tueksi.

Kaiken kaikkiaan Hägglundin teos on hyvin kirjoitettu näkemys ja lukemisen arvoinen katsaus yhteen erilaisten perustelujen valikoimaan, jolla turvallisuuspoliittisia ratkaisuja voidaan puoltaa.