Voimistelu- ja urheiluseura Muhoksen Voitto perustettiin Oulun Osuuskaupan Muhoksen myymälän pirtissä 25. tammikuuta 1935. Sitä edelsi jo 1910-luvun alussa perustettu Muhoksen työväenyhdistyksen Voimistelu- ja Urheiluseura Yritys. Se sai uuden nimensä vuonna 1915, ja se tunnetaan urheiluhistoriassa Voimistelu- ja Urheiluseura Pohjankoittona ja sittemmin nimellä Koitto. 1930-luvun poliittiset paineet hiljensivät Koiton toiminnan, kunnes lopulta Voitto aloitti toimintansa. Alusta lähtien oli selvää, että työväenyhdistyksen toiminnasta syntynyt urheiluliike olisi osa Työväen Urheiluliittoa. Maailmansodan jälkeiset vuodet olivat sekä arkielämässä että urheilu- ja vapaa-aikatoiminnassa rakentumisen aikaa. Muhoksella perustettiin vielä parikin tullilaista urheiluseuraa, Pyhäkosken Pyörre ja talviurheiluun keskittynyt Laitasaaren Vesa, mutta aikojen myötä ne fuusioituivat Muhoksen Voittoon.

Urheilu ei ole ollut suomalaisessa yhteiskunnassa irrallaan muusta yhteiskunnallisesta toiminnasta eikä Muhoksellakaan (urheilu)poliittisesta kahtiajaosta olla päästy eroon. Suojeluskuntain urheilutoiminnasta kehkeytyi sotien jälkeen Muhoksen Urheilijat, porvarillisen urheiluliikkeen yhdistys, joka sekin sulautti vuosikymmenten myötä itseensä pienemmät SVUL:n seurat ja harrastuspiirit. Työväen Urheiluliiton jäsenyhdistykset kärsivät vuosikymmenien ajan SVUL:n johtavasta ja määräävästä asemasta urheiluliikkeessä, mikä muun muassa vaikutti siihen, ettei TUL:n jäsenyhdistysten urheilijoiden sallittu päästä maan edustusjoukkueisiin. Viime vuosikymmenet ovat tässä mielessä muuttaneet maailman, mutta edelleenkin osa suomalaisista urheilu- ja liikuntaseuroista toimii TUL:n lipun alla. Muhoksen Voiton piirissä järjestäytymiskysymystä pohdittiin vakavasti viimeksi vuonna 2015, jolloin seuran vuosikokous päätti yksimielisesti torjua ajatuksen irrottautua työväen urheiluliikkeestä.

Urheiluliike ja kotiseututyö

Kun tarkastelee käsillä olevaa teosta, joka esittelee seikkaperäisesti urheiluseuran toimintaa, on pakostakin asetettava kysymys, missä määrin tällainen fyysiseen kilvoitukseen perustuva urheilutoiminta on kotiseututyötä. Vastaus on kirkkaanselkeä. Vaikka kyse on eräässä mielessä poliittisesta liikkeestä, on urheilu- ja liikunta-aatteen takana aina ajatus toiminnasta, jonka lähtökohtana on paikallisuus (oma seura, omat urheilijat, omat symbolit, hyvä me!).

Toisena lähtökohtana on toiminnan kohdistuminen nuorisoon ja ”hyvän elämän” ajatuksen tarjoaminen nuorille liikuntatoiminnan kautta ja samalla paikallisuuden ja yhteisöllisyyden korostaminen. Vaikka nykypäivä jossain määrin karsastaakin kilpailua kilpailun vuoksi, on urheilutoiminta kuitenkin loppujen lopuksi nähtävä positiivisena kilvoitteluna, joka haastaa yksilön etsimään rajoja sekä joukkuelajien kautta antamaan panoksensa yhteiselle tavoitteelle. Kun vielä urheiluun kuuluu ”jalon kilpailun” ideaali, on järjestäytynyt urheilutoiminta nähtävä selvästi osaksi yhteiskunnallista toimintaa ja myös kotiseututyötä.

Urheilun monet kasvot

Muhoksen urheiluelämä, tässä tapauksessa tullilaisin silmin katseltuna, heijastaa mielenkiintoisella tavalla yhteiskunnan muutosta aikojen pyörteessä. Puuttumatta järjestöhistoriaan, jota teoksessa esitellään kymmenin sivuin, voi kirjasta seurata eri urheilulajien esiinmarssia, nousua ja häviämistä. Perinteisin urheilun laji ja Suomessa kansainväliselläkin tasolla menestyksiä tuonut liikunnan muoto on aina ollut voimistelu. Yksilötasolla, mutta erityisesti ryhmätasolla voimistelu nousi Voitonkin lajikirjossa ykköseksi 1950-luvulla. Eräänä syynä oli se, että ryhmävoimistelu palveli myös muuta yhteisöllisyyttä ja voimisteluryhmien esitykset olivat olennainen osa työväentalojen iltamien ohjelmistoa. Mutta toki voimistelijoita kiinnostivat suuret TUL:n liittopäivien yhteisvoimisteluesitykset, joissa pieni muhoslainenkin tunsi olevansa osa suurta voimisteluliikettä. Kun kilpaurheilu oli sotien jälkeisinä ensi vuosina pääasiassa poikien ja miesten toimintaa, tarjosi ryhmävoimistelu myös tytöille ja naisille tien järjestäytyneen liikunnan pariin.

Talviurheilulajeista hiihto lienee aina ollut suomalaisen liikkujan ykköslaji. Se on osa normaalia liikuntaa, mutta kilpatoiminnaksi sen kehittyminen toi mukanaan jännityksen, päämäärätietoisen harjoittelun ja kilvoittelun riemun. Kirja tarjoaa herkullisia kuvaelämyksiä hiihtokilpailuista ja samalla kertoo, miten arkipäivän välineet hiljalleen kehittyivät vain kilpailuun tarkoitetuksi kalustoksi. Ja varmaan jokaista mieltä tyydytti nähdä paikallislehdissä oma nimensä vaikkapa TUL:n hiihtokilpailujen alle 15-vuotiaiden viiden kilometrin tulosluettelossa vaikkapa kuudennelle sijalle selvinneenä. Yli urheilupoliittisten rajojen ja kunnan avustuksella saatiin Muhokselle myös vuonna 1955 hyppyrimäki, joka oli vapaasti kaikkien käytössä ja jossa urheimmat leiskauttivat jopa 35 metrin ponkaisuja. Mäki lahosi paikalleen 1970-luvulla ja hyödyttömänä purettiin. Talviurheilussa hiihdon rinnalle nousi jo 1960-luvulla luistelu, joukkuepeleistä tietenkin jääpallo, jonka jääkiekko hiljalleen syrjäytti.

Kesäisistä lajeista yleisurheilu luonnollisesti oli se, joka veti puoleensa eniten harrastajia ja kilpailijoita. Etenkin, kun taaskin yli aaterajojen yhdessä kunnan kanssa saatiin käyttökelpoinen urheilukenttä pitäjään. Paikalliset seurakilpailut, piirinmestaruuskilpailut ja TUL:n mestaruuskilpailut olivat tähtäimessä, kun nuoriso harrasti kilpaurheilua, mutta kilpaurheilun rinnalla tarjottiin ja tarjotaan edelleenkin myös massaliikuntaa, laturetkiä, massajuoksuja. 1950- ja 1960-luvuilla muhoslaiset menestyivätkin piiritason yleisurheilussa. Mutta tässäkin aika ajoi harrastuksen ohi, uudet liikunta- ja kilpailumuodot ottivat otteen perinteisistä lajeista.

Yllättävää kyllä, suojeluskuntaurheiluna tunnettu pesäpallo kiinnosti myös muhoslaisia työläisurheilijoita. Tai ehkä niin, että TUL:n Voitto oli seura, joka huomasi pesäpallon kiinnostavuuden ja otti sen ohjelmistoonsa. Vieläkin urheilupoliittiset raja-aidat estivät seuraa pelaamasta valtakunnan ykköstasolla, mutta sen sijaan TUL:n omassa mestaruussarjassa Voitto pärjäsi hyvin ja oli jopa TUL:n mestari vuonna 1962.

Pesäpallon lisäksi paini oli muhoslaisten bravuurilaji 1950-luvun alusta aina 1980-luvulla asti. Tässäkin menestymisen rajana olivat järjestörajat, mutta muun muassa kansainvälisyyttä haettiin ahkerasti TUL:n järjestämillä turneilla itäblokin maihin ja näiden edustajien vierailuilla Suomessa ja Muhoksella. Myös painiyhteydet Ruotsiin olivat tiiviit. Painitoiminta sai jonkinlaisen massaliikkeen muodon, poikapaineissa oli kymmeniä eri ikäisiä vääntäjiä ja myös tyttöpainit vetivät väkeä. Kaksinkertainen olympiamitalisti ja maailmanmestari Tapio Sipilä nousi kansallissankariksi niin Muhoksella kuin muuallakin Suomessa ja tarjosi esikuvan tuleville painijasukupolville. Pienen notkahduksen jälkeen muhoslainen paini, mukaan lukien tyttöpaini, tuntuu taas olevan nousussa 2000-luvulla. Painiurheilu haukkaakin ansaitusti Kauhasen ja Jaukan teoksessa roiman määrän sivuja.

Tämän päivän lajeja Suomessa, ja myös Muhoksella, ovat uimahallien mahdollistamat uimalajit, jäähallien mahdollistama jääkiekko ja liikuntahallien mahdollistamat lentopallo ja keilailu sekä tietenkin ympäri vuoden suosittu jalkapallo. Kun katsoo kirjan sivuja, niin tekstiä kuin kuvia, ei voi olla näkemättä sitä urheilulajien kirjoa, jota Muhoksella harrastetaan.

Tekijät ja tukijat

On selvää, että liikkujien ja urheilijoiden teot ovat heistä itsestään kiinni. Mutta jotta liikunnasta ja urheilusta tulisi järjestäytynyttä toimintaa, täytyy jonkun olla sitä järjestämässä. Luonnollisesti ”urheilupomot” ovat niitä, jotka organisoivat ja hankkivat toiminnalle niin  tiloja kuin suoranaista taloudellista tukea. Ja takana ovat myös ne, jotka tätä tukea konkreettisesti tarjoavat – kunta, urheiluliitto, yksityiset tukijat ja yrittäjät. Mutta takana on vielä paljon muitakin. Tärkeitä ihmisiä. Esiin nousee se hiljainen joukko, joka ohjaa autoja pysäköintipaikoille, vetää ladut, ohjaa lapset pelaamaan, vetää leiritoimintaa, paistaa myyntimakkarat ja leipoo talkoopullat, siivoaa työväentalot, auttaa, neuvoo, palvelee. Näiden kymmenien paikkauntalaisten, kansallisesti tuhansien ihmisten työ on näkymätöntä, mutta ilman sitä työtä ei mikään Muhoksen Voima pyörisi. Olkoon kirja kiitoksenosoitus myös heille.

Kauhasen ja Jaukan teksti käsittelee korrektisti työväen urheiluliikkeen ja valtakunnallisen urheiluliikkeen konfliktit ja työväen urheiluliikkeen sisäiset aatepoliittiset vaikeudet. Teos on kunnianosoitus tullilaiselle urheilulle ja liikunnalle Muhoksella ja vähän muuallakin. Se on tärkeä teos muhoslaiselle urheilu- ja liikuntakulttuurille ja tärkeä myös suomalaisen urheilun ja liikunnan historialle.