Turun yliopiston arkeologian laitoksen ja Helsingin yliopiston keskiajan taidehistorian dosentti Markus Hiekkanen on päästänyt käsistään työn, jollaista Suomessa on jo pitemmän aikaa kaivattu. "Suomen kivikirkot keskiajalla" on pitkälti Hiekkasen väitöskirjan popularisoitu ja ajantasaistettu versio, mutta siinä on kiistattomana ansiona myös laajahko keskiajan kirkollista kulttuuria – sekä henkistä että materiaalista – esittelevä aineisto.

Parasta Hiekkasen teoksessa on, sen varsinaisen aiheen ohella, se, että pitkästä aikaa on julkaistu teos, jossa on puututtu niihin ongelmiin, joita tavallisella "mattimeikäläisellä" niin usein on menneisyydestä kertovaan aineistoon tutustuttaessa; Hiekkanen on selkeästi tuonut julki aihepiirin terminologian sisältöä, selittänyt, mitä eri termit merkitsevät eikä vain käyttänyt niitä. Tästä tekijälle kiitos ja kunnia, jota kaikkien historiakirjoittajien tulisi tavoitella.

Teoksen parhaita puolia on sen kuvitus, etenkin värikuvat. Näissä värejä on ”luonnottomasti” korostettu niin, että kuvista saa edes jonkinlaista käsitystä siitä, miltä kirkkomaalaukset ovat näyttäneet silloin, kun ne ovat olleet uusia. Myös kirjan lopussa oleva kartta ja kootut tiedot kirkoista auttavat lukijaa hahmottamaan kivikirkkojen merkitystä ja levinneisyyttä. Kirkkoluetteloon olisi kuitenkin ehkä ollut syytä liittää oletettu tai todennettu rakennusvuosi.

Hiekkanen on harvinaisella tavalla saanut yhdistettyä teokseen, jonka nimensä perusteella odottaisi käsittelevän vain kirkkoja ja kirkkorakentamista, myös inhimillisen toimintaympäristön. Teoksessa on käsitelty ansiokkaasti keskiaikaista ja myös myöhempää, uskonpuhdistuksen jälkeistä, jumalanpalvelusperinnettä tavalla, joka viimeaikaisessa tuotannossa hakee vertaistaan. Harvoin rakennushistoriallisessa teoksessa kerrotaan, miten ja mihin tarkoitukseen puheena olevat rakenteet, tai, itse aiheen ulkopuolelta, esineet, todellisuudessa on tarkoitettu käytettäviksi – ylimalkaista ”kaikkihan sen tietävät – otetta lukuun ottamatta – ja miten niitä on reaalimaailmassa käytetty. Hiekkanen on kasannut lihaa luiden ympärille tavalla, joka on poikkeus kuivan ”tiukan tieteellisen rajauksen” valtaaman historiankirjoituksen kentässä.

Hiekkasen teos on loistava lahjakirja henkilölle, jonka harrastepiiriin kuuluu keskiaika, Suomen historia ylipäätään tai vaikkapa kirkkotaide. Teos on muutamista selkeistä kielivirheistään huolimatta sujuvaa luettavaa, se on painettu hyvälle paperille ja kuvat ovat selkeitä ja teräviä.

Teoksessa on kuitenkin eräitä vakavia puutteita, joista on syytä mainita. Ehkä ilmeisin on tapa, jolla teosta on pyritty ontuen viitoittamaan; koska kyseessä on nimenomaan tieteen popularisointi, on varsinainen viiteapparaatti tietysti jätetty pois. Teokseen on kuitenkin jätetty kummallisia näennäisviitteitä, jotka muodostuvat sulkeiden sisään merkityistä nimistä. Mistään ei kuitenkaan ilmene, mitä näillä henkilönnimillä on haluttu ilmaista tai miksi ne teokseen on ylipäätään otettu.

Vakavammat puutteet teoksessa löytyvät kuitenkin itse historiaosioista. Markus Hiekkanen on nimenomaan taidehistorioitsija, joka on tehnyt väitöskirjansa arkeologisesta aihepiiristä. Suomen historia näyttää olevan hänellä melko heikoissa kantimissa, etenkin mitä tulee keskiaikaan ja sitä varhaisempiin kausiin. Sekä lähdekritiikki että reaalihistoriallinen näkemys ovat Hiekkasella menneet täysin metsään

Paradoksaalista on, että Hiekkanen teoksessaan moittii tutkimusta virheestä, johon hän itse syyllistyy. Sivulla 63 Hiekkanen toteaa: ”Historiallisten lähteiden käytössä on ongelmallisin kohta luotettavan yhteyden muodostaminen lähteen ja ajoitettavan kohteen välille. Tässä on tehty viime aikoihin asti vakavia virheitä, kun on liitetty lähteeseen sellaista, mitä siinä ei ole sanottu.” Kuitenkin tekijä itse liittää esimerkiksi paavin bullaan piispanistuimen siirron Nousiaisista Koroisiin (Turkuun), kaksi paikkakuntaa, joita kumpaakaan ei ao. kirjeessä mainita.

Hiekkanen jaksaa myös toistaa vanhaa legendaa piispa Henrikistä ja ensimmäisestä ristiretkestä historiallisena tapahtumana, vaikkei moisesta Nyky-Suomen alueelle tehdystä retkestä ole mitään näyttöä. Itse olen osoittanut Köyliön Lalli-seminaarissa 5.10.2002, että itse retki ja piispa Henrik ovat historiallisia tosiasioita, koko tapahtumasarja vain on sattunut nykyisen Ruotsin alueella ja on katolisen kirkon tyypillinen opetus/kulkutarina, jollaisia kirkon ”lyö perkelettä ja pakanoita” -apparaatti on väärällään.

Ehkä selkein Hiekkasen virhe osuu kuitenkin turkulaisen sydämeen; myytti Turun ”perustamisesta”, jonka tekijä toisaalta esittää historiallisena tapahtumana (mm. s. 23 "Tämän työn tuloksena perustettiin Turun kaupunki 1200-luvun lopussa."), toisaalta ”oletettuna päätöksenä” (s. 202 ”vastuun oletetusta päätöksestä kantoi…”). Tosiasiahan on, että Turkua ei ylipäätään ole ”perustettu”, minkä jokainen historiaan tutkiva turkulainen ja Turun kaupungin kehityksen keskeisiä muuttujia tunteva ymmärtää. Hiekkanen onkin jäänyt puutteellisen historiakuvansa vangiksi sekoittaen ”kaupungin” käsitteen saksalaisperäiseen kaupunkiprivilegiojärjestelmään.

Aivan vastaavasti Hiekkanen toistaa myyttiä Suomeen jo viikinkiajalla saapuneesta "primsignaattisesta" ”esikristillisyydestä”, joka sekin on väite, joka roikkuu ilmassa ja perustuu lähinnä hautaustapaan. Omituinen on Hiekkasen väittämä, että ruumishautaus olisi erityinen osoitus uskosta kuolemanjälkeiseen elämään, aivan kuin polttohautauksia suosineet skandinaavit eivät olisi pitäneet Valhallaa nimenomaan kuolemanjälkeisenä. Samoin hauta-aineiston perusteella tehty oletus kristinuskon saapumisesta tekisi analogisesti sovellettuna nykyisestä Suomesta melkoisen erikoisen kokonaisuuden vaikkapa taolaisperäisine jin-jang -korvakoruineen.

Kirjaa vaivaa myös selvästi ”Suomi” -syndrooma. Kristinuskon tuloa Suomeen koskevassa osassa kehitystä ei liitetä opin yleiseen leviämiseen eikä edes yleiseurooppalaiseen kehitykseen. Ei ole perusteltua syytä olla muistuttamatta, että ensimmäinen kristillinen kirkko rakennettiin Kiinaan jo noin 600 vuotta ennen kuin ”Suomi” sai tuta opin kyseenalaiset siunaukset. Samoin luovutettujen alueiden ottaminen mukaan teokseen on vähintäänkin ongelmallista, puhumattakaan vaikkapa Pähkinäsaaren julistuksen rajasta. Tosiasiahan on, että ”Suomi” on valtiollinen muodostelma, joka oikeastaan syntyi vasta 1812, kun Vanha Suomi liitettiin ”emämaahan”. Ylipäätään koko käsite ”Suomi” olisi kaivannut edes pinnallista tarkastelua.

Hiekkanen jättää myös huomiotta pohjoismaisen politiikan kuviot: Kuka kirkot rakensi/rakennutti ja miksi? Miksi kivestä alueella, jossa puuarkkitehtuurilla on vuosituhantinen historia? Mistä rakennusmestarit tulivat? Tanskalaisen imperialismin ja Tanskan kuningaskunnan keskittyminen, ”konsolidoituminen”, ja enemmän kuin kyseenalainen ”Kalmarin unionin valtion” reaalisuus on kokonaan jätetty huomiotta (olihan Ruotsilla jopa yli puolet ”unioniajasta” suvereeni hallitsija ja hallinto), samoin kivisten kirkkorakennusten sotilaallinen merkitys, joka vaikkapa jo Virossa on selkeästi näkyvissä. Myös väite siitä, että kirkot suunniteltiin etukäteen ”työpöydillä” olisi vaatinut edes jonkinlaista perustelua.

Ylipäätään Hiekkasen historiakäsitys on siinä määrin perustelematon ja metsässä, että jokaiseen yksityiskohtaan puuttuminen aikaansaisi teoksen, joka olisi vähintään yhtä pitkä kuin arvioinnin kohde. Tekijän olisikin ehkä kannattanut joko konsultoida jotakuta kriittistä keskiajantutkijaa ennen julkaisua tai antaa reaalihistorian tutkijan kirjoittaa erillinen historiaosio teokseen ja itse keskittyä siihen, minkä hallitsee.

Kokonaisarviona voi kuitenkin todeta, että Markus Hiekkanen on tehnyt suurtyön, joka vaatimattomasta ulkoasustaan huolimatta on poikkeuksellinen ja sille on ollut ilmeinen ”tilaus”. Ylipäätään Suomen historian tekemiselle tiettäväksi koko kansalle, ja myös muille kuin meille suomalaisille itsellemme, on oleellista, että maassa on toimiva kustannusjärjestelmä, joka tuottaa tämän kaltaisia teoksia. Jokainen suoritettu hankinta lisää mahdollisuuksia, että tällaisia, tuiki tarpeellisia teoksia, julkaistaan myös jatkossa.