Historiallisten jännäreiden määrä ei päätä huimaa, ja mitä kaukaisempaan aikaan mennään, sitä harvinaisemmiksi ne käyvät. Keskiaikaan sijoitetuista rikosromaaneista tulevat lähinnä mieleen vuonna 1980 ilmestynyt ja muutamaa vuotta myöhemmin suomennettu Umberto Econ klassikko Ruusun nimi ja Ellis Petersin veli Cadfael -sarja. Viimeksi mainittu on kirjoitettu 1970–1990-luvuilla ja sijoittuu 1100-luvun Walesiin, jossa kirjavan menneisyyden omaava munkki hoitaa luostarin yrttejä ja ratkoo siinä sivussa lähiseudulla tehtyjä rikoksia.

Kuin Hercule Poirot 1400-luvun Tallinnassa

Indrek Harglan apteekkari Melchioria voi jossakin mielessä pitää veli Cadfaelin hengenheimolaisena. Hänellä on hallussaan samoja taitoja: yrttien (= myrkkyjen) tuntemusta, tietoa niiden vaikutuksesta ihmisruumiiseen, loogisen ajattelun kykyä ja jopa jonkinasteista käyttäytymistieteiden ymmärrystä. Käsittääkseni näitä opetetaan nykyajan rikostutkijoillekin…

Munkkiveljeä ja apteekkaria yhdistää myös se, että kumpikin on nykyajan termillä ilmaistuna yksityisetsivä. Kummallakaan ei ole virallista asemaa yhteisönsä järjestystä ylläpitävässä organisaatiossa, mutta molemmat auttavat mielellään aina kun pyydetään, joskus pyytämättäkin.

Apteekkari Melchior -romaanit sijoittuvat 1400-luvun Tallinnaan. Sarjan ensimmäisen kirjan tapahtumat käynnistyvät, kun Olevisten kirkon rakennustyömaalta löytyy päättömän ritarin ruumis. Hän ei ole kuka tahansa miekankalistelija, vaan Visbyn entinen käskynhaltija, joten arvata saattaa, että rikos on ratkaistava ja syyllistä rangaistava mahdollisimman pian. Seuraavassa osassa asukkaat alkavat nähdä keskustan kadulla aaveita – ja näkijät löytyvät kauhukokemuksensa jälkeen hengettöminä.

Nyt arvioitavassa sarjan kolmannessa osassa eletään vuotta 1422. Keskiajan Tallinna on uhkeimmillaan. Kaupankäynti on vilkasta: Novgorodin turkikset, Tanskan salmien silli sekä etelästä laivatut suola ja mausteet vaihtavat omistajaa. Dominikaaniluostari kukoistaa, hurskaat veljet ovat saaneet kristinuskon vakiinnutetuksi ja huhutaan, että luostareita rakennettaisiin lähiaikoina lisääkin. Saksalainen ritarikunta pitää edelleen komentoa kaupungissa. Monet muutkin miehet kulkevat miekka tai tikari vyöllä, sillä aika on rauhatonta, kuten suurkaupungin aika aina on. Suurkaupungiksihan keskiaikaisen Tallinnan nostaa ennen kaikkea sen keskeinen asema kauppakeskuksena. Apteekkari Melchior on kuitenkin rauhan mies, ja krouviinkin hän poikkeaa vain silloin, kun tietojen hankinta tai todistajien kuulustelu sitä edellyttää.

Apteekkari Melchioria on luonnehdittu samanlaiseksi kirjalliseksi hahmoksi kuin Hercule Poirot’ia: hän saapuu useimmiten paikalle vasta kun murha on jo tapahtunut, jolloin lukija välttyy ylenmääräiseltä verenroiskutukselta. Mechior ja Poirot päättelevät ja pohdiskelevat, yhdistelevät tiedonmurusia ja rapsuttelevat harmaita aivosolujaan (Melchior ei tosin ole koskaan kuullutkaan aivosoluista, mutta sehän ei ajattelua estä). Minun mielestäni apteekkari on kyllä sangen omintakeinen olento – saattaa olla, että hän on perinyt joitakin ominaisuuksiaan Indrek Harglan aiempien scifi- ja fantasiaromaanien sankareilta.

Indrek Harglahan on salanimellä kirjoittava hiukan yli nelikymppinen virolainen kirjailija, joka aloitti scifillä ja fantasialla sekä kauhunovelleilla (näitä teoksia ei ole suomennettu). Hän on syntynyt Tallinnassa ja asunut Tartossa – molemmat kaupungit varsinaisia historian aarreaittoja. Suku on kotoisin Etelä-Virosta, Latvian rajalta; kotikylän nimi on samalla kirjailijan taiteilijanimi.

Koulutukseltaan Hargla on juristi, ja hän on toiminut diplomaattina Tanskassa ja Unkarissa sekä Viron ulkoministeriön virkamiehenä ennen pari vuotta sitten tapahtunutta heittäytymistään täyspäiväiseksi kirjailijaksi. Historioitsijan koulutusta hänellä ei ole, vaikka hän onkin hyvin perehtynyt keskiajan maailmaan, legendoihin ja Viron historiaan.

Tuottelias kirjoittaja on kotimaassaan erittäin suosittu, ja hän on saanut romaaneistaan runsaasti tunnustusta: muun muassa Viron arvostetuimpiin kirjailijoihin kuuluvien Anton Tammsaaren ja Friedebert Tuglasin nimeä kantavat palkinnot sekä tuoreimpina Eesti Kultuurkapitaalin vuotuispalkinnon sekä Eduard Vilde -palkinnon. Viimeksi mainitut tulivat Apteekkari Melchior -kirjoista. Hargla on myös käsikirjoittanut kaksi tv-sarjaa – kumpaakaan ei ole toistaiseksi nähty Suomessa, vaikka ne Virossa ovat olleet varsin suosittuja.

Mehevää ajankuvaa ja mutkikkaita juonia

Nyt esillä oleva Apteekkari Melchior ja pyövelin tytär on siis kolmas osa sarjassa, jossa ovat aikaisemmin ilmestyneet kirjat Apteekkari Melchior ja Olevisten kirkon arvoitus (alkuteos viroksi 2010, suomennettu 2011) sekä Apteekkari Melchior ja Rataskaivonkadun kummitus (viroksi 2010, suomennettu 2012). Virossa ilmestyi kuluneena syksynä sarjan neljäskin kirja, Apteeker Melchior ja Pirita kägistaja (Apteekkari Melchior ja Piritan kuristaja), ja Tuglas-seuran Martin markkinoilla haastateltu kirjailija arveli, että sarjaan saattaisi vielä olla tulossa joitakin teoksia.

Periaatteessa sarjan romaanit ovat luettavissa itsenäisinä teoksina, mutta keskeiset henkilöt – lähinnä tietysti nimihenkilö, mutta myös hänen parhaat ystävänsä oikeusvouti Wenzel Dorn ja dominikaanimunkki Hinricus – tulevat luonnollisesti lukijalle sitä tutummiksi, mitä useamman kirjan lukee. Miljöön hahmottaminen on mahdollista, jos on käynyt Tallinnan vanhassakaupungissa, mutta romaanin alussa on kaksi piirrosta keskeisistä tapahtumapaikoista.

Melchior Wakenstede sijoittuu keskiajan kaupunkiyhteisön yhteiskuntaluokkien väliin: aatelinen hän ei ole, varsinaiseksi porvariksi hän ei tahdo tulla, mutta käsityöläisistä hän kyllä erottuu. Apteekkaria arvostetaan jopa kaupungin korkeimmassa päättävässä elimessä eli raadissa, sillä Melchior on sarjan mittaan onnistunut tavoitteessaan päästä raadinapteekkariksi. Romaanin kannalta keskeisempää kuitenkin on, että hän auttaa oikeusvouti Wenzel Dornia selvittämään kaupungissa tapahtuneita rikoksia. Melchiorin apteekki on kaupungin keskeisiä tapaamispaikkoja, koska se toimii myös karkkikauppana ja kapakkana: sieltä saa ostaa omatekoisia konvehteja ja mainiota maustesnapsia.

Ammatti on peritty isältä ja siihen sisältyy yksi romaanisarjan jännitteistä: Wakenstedein sukua vaivaa kirous, joka nykylukijasta vaikuttaa lähinnä epilepsialta, mutta johon keskiajalla ei ole vielä keksitty mitään muita parannuskeinoja kuin korkeintaan loitsu ja rukous – eivätkä ne tahdo auttaa. Onneksi Melchiorin vaimo Keterlyn ymmärtää avata sylinsä aina vitsauksen iskiessä – naisen läheisyys kun lievittää oireita merkittävällä tavalla. Vaimo on muutenkin korvaamaton: hän hoitaa apteekkia silloin, kun rikostutkimukset kiidättävät miestä pitkin Toompean mäkeä tai alakaupungin mukulakivikatuja.

Keskiaikanahan nämä kaksi Tallinnan kaupunginosaa elivät erillistä elämää, mutta ammatti takaa apteekkarille pääsyn sekä saksalaisen ritarikunnan hallitsemalle mäelle että porvarien ja käsityöläisten kortteleihin. Samoin tietysti satamaan, josta kaupunkiin virtaa vaurautta, ulkomaisia kauppatavaroita ja mielenkiintoisia vieraita, mutta myös epämääräistä väkeä. Heitä on syytä epäillä, kuten kaikkea muualta tulevaa on aina epäilty… Tällä kertaa kaupunkilaisille aiheuttaa huolta salaperäinen nuorukainen, joka pahoinpidellään henkihieveriin ja muistinsa menettäneenäkin valloittaa kaupunginpyövelin tyttären – ja hieman myöhemmin myös jalosukuisen porvarisrouvan, jolla kuitenkaan ei ole puhtaita jauhoja pussissaan.

Jännäriä arvioidessa ongelmana on aina se, että juonesta ei voi paljastaa kovinkaan paljoa tuhoamatta tulevien lukijoiden nautintoa. Niinpä on parasta vain todeta, että ruumiita tulee muutama ja verityöt ovat ajan tavat huomioon ottaen suorastaan siistejä. Mikään rymistelyromaani tämä ei siis ole, vaan perinteinen ”kuka sen teki ja miksi?” -teemalla etenevä, varsin viihdyttävä arvoitusdekkari.

Romaanin – kuten koko sarjankin – parasta antia on sen sivuilta välittyvä mehevä ajankuva. Markkinoiden hulinan suorastaan kuulee, keskellä kaupunkia sijaitsevasta dominikaaniluostarista kantautuu suitsutuksen savua ja rukouslaulujen hyminää, naiset kantavat vettä yhteiseltä kaivolta, leipovat ja keittävät sillä aikaa kun miehet kokoontuvat pelaamaan noppaa ja korttia sekä kumoamaan muutaman oluthaarikan.

Keskiaikaan erikoistunut historioitsija ehkä löytäisi hieman huomautettavaa, mutta minun silmiini ei osunut varsinaisia asiavirheitä, ainoastaan muutama liian moderni ilmaus. Esimerkiksi: 1400-luvun porvari tuskin totesi ”voihan paska”, vaan käytti jotakin muuta sanontaa. Muutoin Jouko Vanhanen, joka sivumennen sanottuna on avannut suomalaisille lukijoille Viron veräjiä huomattavan paljon – mm. Jaan Krossin luottosuomentajana – on onnistunut erinomaisesti.

Jonkinlainen pikku sanasto olisi ehkä ollut paikallaan, jolloin keskiaikaa tuntemattomallekin selviäisi heti, mitä ovat vaikkapa diele ja dörnse (eteishalli ja lämmitettävä asuinhuone). Mutta alkuteoksessakaan ei niitä ole, ja historialliseen dekkariin tarttuvalta lukijalta voinee edellyttää keskimääräistä parempia esitietoja.

Virolaisten lehtitietojen mukaan romaanisarjan alkuosat siirtyvät lähiaikoina myös valkokankaalle ja tv-ruutuihin. Tulossa olisi täyspitkä filmi, joka parhaassa tapauksessa nähtäisiin Virossa jo vuonna 2014 ja sen jälkeen tv-sarja. Kirjoina apteekkari Melchiorin seikkailut ovat virkistävän erilaisia ns. normaaliin jännäritarjontaan verrattuina, ja siis suositeltavia historiasta kiinnostuneille dekkarinystäville.