Suomeksi on viimeisen reilun vuosikymmenen aikana ilmestynyt useita keskiajantutkimuksen uudempia tulkintoja esitteleviä kirjoja. Vuonna 1997 ilmestynyt kokoomateos Keskiajan kevät oli näistä ensimmäisiä, ja se saikin aikanaan kohtuullisesti huomiota. Tämän jälkeen on hiljakseltaan ilmestynyt useitakin keskiaikaa valaisemaan pyrkiviä tutkimuksia.

Keskiajan synkeys ei ole kuitenkaan hälvennyt. Syitä tähän on monia, joista yksi on toki se, että asiallisten tietoteosten lukijakunta jää vääjäämättä melko suppeaksi. Kenties kuitenkin suurempi syy tähän on täysin keskiajasta tai sen tutkimuksesta riippumaton: ajassamme elää hyvin vahvana tietty romantiikan aikana tuotettu keskiajan kuva, johon iloisesti sekoittuvat vampyyrit, ristiretkiritarit, fantasiakeskimaat, inkvisitio ja kaikenlainen goottimeininki. Tätä kuvaa ei luonnollisestikaan mikään ’oikeaa’ keskiaikaa koskeva tieto voi muuttaa, koska nämä mielikuvat eivät kohdistu lainkaan mihinkään Euroopan menneisyyden ajanjaksoon. Samalla keskiajan pimeys saa imeä itseensä myös antiikin ja uuden ajan alun synkeyden: keskiaika on nimi sille menneisyydelle, jonka emme halua enää olevan läsnä – olivatpa kyseessä sitten asenteet tai elinolot, jotka vallitsivat tuhat vuotta tai parikymmentä vuotta sitten. Erinomaisen selkeästi tämä tuli esille viime syksynä, kun kolumneissa ja mielipidekirjoituksissa käytiin kiistaa siitä, vallitseeko keskiajan pimeys tätä nykyä erityisesti Lapin Kansan ja Alma Median hallintoelimissä vai yleisemmin Rovaniemellä.

Neljännessä keskiaikaa käsittelevässä tietokirjassaan Hannele Klemettilä on ottanut lähtökohdakseen myytin keskiajan pimeydestä. Tätä pimeyttä Klemettilä lähestyy keskiaikaan heijastetun julmuuden leiman kautta, ja pyrkii osoittamaan – siinä onnistuen – että ajatus keskiajan erityisestä julmuudesta on harhakäsitys. Pikemminkin kuin julmuus, keskiajan elämää luonnehti lähimmäisenrakkauden ihannointi. Kirjan viestin voisikin tiivistää seuraavasti: myöhäiskeskiajalla julmuutta ei ihannoitu, vaikka sellaista käytöstä, joka meidän silmiimme näyttäytyy julmana, esiintyi monissa muodoissa. Sen julmempaa ei lähimmäisten kohteleminen kuitenkaan ollut kuin nykymaailmassa. Nihil nove sub sole – ei mitään uutta auringon alla.

Kirjassa käsiteltäviä teemoja ovat julmuuden käsittely oppineiden kirjoituksissa sekä kuvallisessa materiaalissa, sodankäynnin raakuus, keskiajan rangaistuskäytännöt, rahvaan sortaminen, rumuuden ja tyhmyyden halveksunta, naisten ja lasten aliarvostus sekä eläinten rääkkääminen; ylipäätään julmuuden ja pahuuden (tai oikeammin paheiden, joiksi suurin osa käsitellyistä ilmiöistä keskiajan kontekstissa määrittyy) näkyminen jokapäiväisessä elämänmenossa ja asenteissa.

Teos on täynnä mielenkiintoista tietoa keskiajan kulttuurista ja elämänmenosta, ja tiedon ja teemojen määrä on hengästyttävä. Kirjan luvuissa toistuu rakenne, jossa kirjoittaja ensin esittää, että juuri keskiaikaa on pidetty kyseisen asian suhteen erityisen julmana aikakautena; tämän jälkeen tuodaan esille esimerkkejä, joissa julmuus näyttäisi tulevan ilmi, sekä vastaesimerkkejä, joissa kyseiset ilmiöt asetetaan ajan kontekstiin. Luvun lopussa viitataan vastaaviin ilmiöihin nykymaailmassa osoittamassa, ettei keskiaika ole ollut sen julmempi. Koska Klemettilä on halunnut tietyt teemat mukaan, kirjassa toistuu vakuuttelu siitä, että tietty keskiaikaan liittyvä harhakäsitys elää sitkeästi jokapäiväisessä elämässä. Aina väitteet eivät ole kuvin uskottavia; pikaisen maallikkogallupin mukaan esimerkiksi ”nyrkin ja lieden välissä raatava, ylirasittunut talonpoikaisvaimo” ei todellakaan edusta ”monien nykyihmisten mielikuvaa niistä muodoista, joissa naisten sortaminen ja alistaminen ilmeni keskiajan pitkinä vuosisatoina” (199, ks. myös 85, 107, 170–173, 187, 243, 261, 301, 303).  Naisten sorto kun tuntuu liittyvän hyvinkin paljon läheisempään historiaan – ja ’keskiajan nainen’ taas liikkui lähinnä makuukamarin, trubaduuri-rakastajan ja turnajaiskatsomojen väliä. Näissä mielikuvissa sorto merkitsee pikemminkin pakkoavioliittoa, luostariin sulkemista ja vallankäytöstä syrjäyttämistä.

Vastaavasti julmuudesta on rakennettu siltoja esimerkiksi rikollisuuteen, pelaamiseen ja juopotteluun, ruttoon ja lepraan tai lasten väitettyyn leluttomuuteen (127–135, 150–156, 243). Julmuudesta ei siis ole enää kyse, vaikka esimerkit valottavatkin kiintoisasti niin keskiajan ajatustottumuksia kuin nykyaikaisia ennakkoluuloja niistä. Kirjan otsikko onkin jossain määrin harhaanjohtava. Klemettilä käsittelee pikemminkin laajasti erilaisia modernismin edistysideologian menneisyyteen projisoimia kurjuusmyyttejä kuin mitenkään erityisesti keskiajan julmuuteen liittyviä ennakkoluuloja. Luontevampaa olisi ollut lähteä liikkeelle ’keskiajan pimeydestä’, jonka alle nyt käsitellyt teemat ja väitetyt ennakkokäsitykset olisi ollut helpompi liittää.

Joissain kohdin onkin menty hieman harhaan: erityisesti Leonardo da Vincin, Thomas Mooren ja Erasmus Rotterdamilaisen nostaminen esiin varhaisina eläinten oikeuksien ajajina on erittäin mielenkiintoinen ja ajankohtainen asia, ja ainakin itselleni aivan uutta (272–275, 282–283), vaan mikä on näiden renessanssioppineiden mielipiteiden funktio keskiajan julmuutta käsittelevässä kirjassa? Ajatus tuskin on ollut, että julman keskiajan jälkeen renessanssi toi muutoksen! Vaikuttaakin siltä, että kirja on viimeistelty hyvin nopealla aikataululla. Niinpä värikuvaliitteiden upeisiin kuviin viitata itse tekstissä kuin muutaman kerran (148 ja 326), ja pikkuepätarkkuuksia on melkoisesti, esimerkkeinä muutama antiikin historiaan liittyvä seikka: Gregorius Suuri vaikutti 500- ja 600-luvuilla, ei 400-luvulla (184), housuja ei suinkaan keksitty vasta keskiajan lopulla (259), eivätkä antiikin aikana tykit toimineet höyryllä (61). Kustantajan piikkiin menee ainakin se, ettei kirjassa ole viitteitä: nyt tekstiä turhaan rasittaa jatkuva anonyymien tutkijoiden ’ehdotuksiin’ viittaaminen (96, 197, 219, 300, 310) – ja kuka esimerkiksi kuuluu ”keskiajan julmuuden koulukuntaan” (304, 307, 326)? Vastaavasti runsaat, etupäässä latinaa ja (vanhaa) ranskaa olevat sitaatit olisivat löytäneet luontevimman paikkansa viitteistä (vrt. 19, 21–23, 25 tai 55–56).

Klemettilän asiantuntemus on syvimmillään julmuuteen liittyvissä myöhäiskeskiajan ilmiöissä ja nykykeskusteluissa. Hän keskittyykin nimenomaan 1250–1400 -lukujen ranskalaiseen (ja osin englantilaiseen) eliittikulttuuriin. Muutamat viittaukset esimerkiksi Augustinukseen, Pohjoismaihin tai Danteen eivät ranskalaisylivaltaa horjuta: ajanjakso 400–1200 jKr., Välimeren piiri, pohjoinen ulottuvuus tai saksalainen ja slaavilainen kulttuurialue eivät keskiajan julmuuden kartalla näy. Tämä on luonnollista kun ottaa huomioon Klemettilän aiemmat tutkimukset, ja tuloksena onkin luotettavaa ja luontevaa analyysia hänen tarkastelemansa alueen ilmiöistä. Erityisen hyvin tämä tulee esiin julmuuden diskurssien purkamisessa erityisesti ”julmia huveja” käsittelevän luvun kuva-analyyseissä. Se olikin kirjan parasta antia. Tämä alueellinen painotus näkyy kirjassa kuitenkin myös outoina kömmähdyksinä: kirjasta saa esimerkiksi käsityksen, että keskiajalla julmuudesta käytettiin termiä cruelté (92), keskiajan säädyt olivat estats (108), ja sotilas-pyövelijoukkio tyrans (308); ja kun sivulla 203 kirjoitetaan prostituoiduista ”keskiajan yhteiskunnassa”, todetaan, että ”luvalliset bordellit alkoivat kuitenkin kadota 1400-luvun myötä ja ne suljettiin lopulta 1546.” Koko Euroopassako?

Klemettilän kirjoitustyyli on sujuvaa ja mielyttävää – ammattitaitoista sanan positiivisimmassa merkityksessä, ja kirja on kaunis niin kuvitukseltaan kuin taitoltaankin. Toivon kirjalle runsasta lukijakuntaa, hälventyköön ’keskiaikainen tietämättömyys’ keskiajan yltä!