Keskiajan kivikirkot kirkkomaan portista kattoratsastajaan

Suomalaisessa maisemassa näyttävin muistomerkki keskiajasta ja sen uskonnollisesta kulttuurista ovat kivikirkot. Ei olekaan yllättävää, että niitä on tutkittu 1800-luvulta lähtien. Kiinnostus on kuitenkin kohdistunut lähinnä tyylihistoriallisiin ja ajoituksellisiin seikkoihin, eikä Suomen keskiaikaisista kivikirkoista ole tähän saakka ollut saatavilla yleisesitystä, joka pohtisi kirkkorakennuksia osana keskiajan hartauselämää ja kulttuuria. Markus Hiekkasen teos Suomen kivikirkot keskiajalla (2003) paikkaa tämän puutteen.

Hiekkanen, Markus: Suomen kivikirkot keskiajalla. Otava, 2003. 270 sivua. ISBN 951-1-15126-6.

Suomalaisessa maisemassa näyttävin muistomerkki keskiajasta ja sen uskonnollisesta kulttuurista ovat kivikirkot. Ei olekaan yllättävää, että niitä on tutkittu 1800-luvulta lähtien. Kiinnostus on kuitenkin kohdistunut lähinnä tyylihistoriallisiin ja ajoituksellisiin seikkoihin, eikä Suomen keskiaikaisista kivikirkoista ole tähän saakka ollut saatavilla yleisesitystä, joka pohtisi kirkkorakennuksia osana keskiajan hartauselämää ja kulttuuria. Markus Hiekkasen teos Suomen kivikirkot keskiajalla (2003) paikkaa tämän puutteen. Keskiajalla alettiin Suomen alueella rakentaa 103 kivikirkkoa, joista Hiekkasen teos piirtää rakennushistoriallisen, esinetutkimuksellisen ja kulttuurihistoriallisen kokonaiskuvan.

Taitoltaan ja kuvitukseltaan kaunis kirja jakautuu kahteentoista lukuun. Aluksi Hiekkanen käsittelee kristinuskon tuloa Suomeen, pohtii kivikirkkojen yleisiä piirteitä sekä hävinneitä puukirkkoja. Sitten hän siirtyy tarkastelemaan kivikirkon rakennustöiden etenemistä suunnitteluvaiheesta kirkon vihkimiseen saakka sekä kesken jääneiden kirkkojen kohtaloa. Tämän jälkeen teoksessa astutaan kivikirkkojen sisäpuolelle ja pohditaan niiden kalkkimaalauksia, kiinteää sisustusta, kirkollisia esineitä ja temppeleissä harjoitettuja menoja. Kirkkomaan ja kirkon ympäristön tarkastelun jälkeen Hiekkanen lopettaa teoksensa lukuun reformaatiosta ja sen jälkeisistä muutoksista kirkkotilassa. Huolimatta siitä, että kirkkoja koskeva aineisto on yhtäällä hyvin runsas ja toisaalla lähes olematonta, Hiekkanen onnistuu luomaan teoksestaan tasapainoisen ja eheän kokonaisuuden.

Teoksen lähtökohtana on Hiekkasen englanninkielinen, vuonna 1994 julkaistu väitöskirja. Se käsitteli Suomen keskiaikaisten kivikirkkojen luokittelua ja ajoittamista lähestyen kirkkoja ensisijassa rakennusmassoina, ei niinkään sisustuksen tai ympäristön kannalta. Uuden kirjan taustalla ovat myös hänen Espoon ja Rengon kirkkoa koskevat tutkimuksensa (Polvesta polveen täällä, 1988, ja kirkkoa koskeva osuus Rengon historiassa, 1993), joissa Hiekkanen pyrki saamaan yhteen kirkkoja koskevan arkeologisen, taidehistoriallisen ja kirjallisen aineiston. Hänelle keskeistä on arkeologinen tutkimusote ja kirkkojen lähestyminen artefakteina, mikä on merkinnyt mahdollisimman laajojen aineistokokonaisuuksien keräämistä ja typologisen menetelmän järjestelmällistä soveltamista. Väitöskirjansa ajoitusten pohjalta Hiekkanen laajentaa nykyisessä tutkimuksessaan eri aineistoja yhdistelevän lähestymistapansa kattamaan kaikki Suomen keskiaikaiset kivikirkot. Hän astuu myös kirkkojen sisäpuolelle, pyrkii tarkastelemaan niiden sisustusta ja kutoo lopulta havaintonsa osaksi keskiajan kulttuurihistoriaa. Edellisvuosina tämä pyrkimys tuoda aineelliset ja kirjalliset aineistot rinnakkain uudenlaisiksi synteeseiksi on johtanut myös muussa pohjoismaisessa tutkimuksessa merkittäviin ja uudenlaisia ovia avaaviin tuloksiin (esim. Peter Carelli 2001, En kapitalistisk anda: Kulturella förändringar i 1100-talets Danmark).

Läpi teoksen Hiekkasen ääni säilyttää varmuutensa. Koska hän rakentaa tutkimuksensa väitöskirjansa rakennusarkeologisille havainnoille ja kirkko kirkolta järjestelmällisesti läpikäydyille sisustuksen ja irtaimiston jäänteille, teoksella onkin vankka kivijalka, jolle pystyttää tulkinnat. Hiekkanen tulee samalla oikoneeksi joukon Suomen keskiaikaista kirkkoarkkitehtuuria ja uskonnollista elämää koskevia käsityksiä muun muassa primsignaation, Turun oletetun pyhän Annan luostarin ja kirkkojen vihkiristien maalaamisen osalta. Edes kalkkimaalausten al secco -tekniikan käyttö ei ole niin yksiselitteinen asia kuin usein todetaan. Oleellinen on myös havainto, että kivikirkkojen rakentaminen ei vienyt vuosisatoja tai vuosikymmeniä, vaan noin vuosikymmenen alkusuunnittelusta loppusilaukseen asti. Siten kivikirkkoja rakennettiin tiettyä kokonaissuunnitelmaa seuraten, eikä sattumanvaraisesti vuosisatojen vieriessä. Niiltä kirkollisen kulttuurin alueilta, joilta ei ole käytettävissä mitään aineellisia jäänteitä tai selkeitä kirjallisia lähteitä tulkintojen ankkuroimiseksi, Hiekkanen vertailujen ja perustelujen argumenttien avulla esittää punnittuja arveluja.

Väitöskirjassaan Hiekkanen päätyi jakamaan Suomen keskiaikaiset kivikirkot kolmeen ryhmään. Etenkin hänen esittämänsä ajoitukset herättivät paljon keskustelua. Vaikka yksittäisten kirkkojen osalta ajoituksissa onkin tapahtunut muutoksia ja tarkistuksia, on Hiekkasen suorittama kirkkojen luokittelu ja ajoittaminen kolmeen ryhmään edelleen ajankohtainen ja pitävä. Hänen mukaansa kivikirkkojen rakentamisen ensimmäisen sukupolven kirkot ovat ahvenanmaalaisia. Tähän varhaisimpaan ryhmään kuuluvat mahdollisesti myös Koroisten kirkko ja Turun tuomiokirkon vanhimmat osat. Ensimmäinen kirkkoryhmä ajoittuu 1200-luvun lopulta aina 1400-luvun alkuun. Toisen sukupolven kirkot keskittyvät Varsinais-Suomeen ja Uudellemaalle, jossa kivikirkkoja pystytettiin 1420-luvulta 1480-luvulle. Kolmannen ja viimeisen sukupolven kirkot, joita Suomen kivikirkoista on 3/5, sijoittuvat etupäässä Satakuntaan, Hämeeseen, Pohjanmaalle, Savoon ja Karjalaan. Nuorin kirkkoryhmä ajoittuu 1480-luvulta 1500-luvun puolenvälin tienoille.

Hiekkasen uusi teos jatkaa kivikirkkojen tutkimista väitöskirjan luokittelun pohjalta. Yhdeksi koko kirjan läpi kulkevaksi teemaksi muodostuvat keskeneräisiksi jääneet kivikirkkohankkeet, joiden havaitseminen on tähän saakka ollut mahdotonta yhtenäisen, ajoituksellisen perustan uupuessa. Hiekkasen tulosten perusteella kesken jääneitä kivikirkkohankkeita oli kaikkiaan nelisen- tai viitisenkymmentä, ja ne kaikki yhtä lukuun ottamatta ajoittuvat myöhäiskeskiajalle. Keskeneräisyys on merkittävä ilmiö kahdesta syystä. Ensinnäkin keskeneräisyys valaisee kirkkorakentamista, sillä se vaikutti koko kirkkotilaan, ei pelkästään seiniin ja holvaukseen. Loppuunsaattamattomissa kirkoissa väliaikaiseksi aiottu sisustus jäi sittemmin pysyväksi, ja koska maalausten tekeminen kuului viimeisiin rakennusvaiheisiin, puuttuvat keskeneräisistä kirkoista kalkkimaalaukset. Toiseksi keskeneräisyys oli ilmentymä yhteiskunnallisista ja kulttuurisista muutoksista myöhäiskeskiajalla. Venäläissodat 1490-luvulla ja 1500-luvun alun unionikiistat heikensivät yleistä taloudellista tilannetta, ja viimein reformaatio ja kirkon tulojen lopullinen menetys veivät edellytykset rakennustöiden loppuunsaattamiselta. Näissä olosuhteissa osa Suomen kivikirkoista jäi valmistumatta suunnitellussa muodossa.

Tarkastellessaan kirkkorakennuksia ja kirkollisia esineitä Hiekkanen ei tyydy pelkästään niiden kuvaamiseen ja luettelointiin, vaan sijoittaa ne myös osaksi keskiaikaista liturgista elämää. Hän käy yksityiskohtaisesti läpi monimutkaiset kirkkorituaalit, erityisesti kirkon vihkimisseremonian ja pyhän messun sekä niihin liittyneet kulkueet. Hiekkanen pohtii myös rituaalien suorittamista nimenomaan suomalaisten kirkkojen kiinteän sisustuksen ja irtaimiston kannalta. Keskiaikaisen uskonelämän tuominen osaksi suomalaisia kivikirkkoja auttaa ymmärtämään niissä harjoitetun hartauden rikkautta ja hienostuneisuutta, mikä luo miellyttävän vastapainon niille groteskeille ja karkeille piirteille, joita Suomessa keskiaikaiseen elämään usein halutaan liittää. Aina aineistot eivät kuitenkaan anna lopullista varmuutta liturgian toteutuksesta. Esimerkiksi kastepaikan osalta Hiekkanen esittää ja uskottavasti perustelee uudenlaisen tulkinnan: kastealtaan paikka ei keskiajalla sijainnutkaan runkohuoneen luoteiskulmauksessa, kuten aiemmin on esitetty, vaan kirkon itä-länsisuuntaisella keskiakselilla eteläportaalin edessä. Ajatus on uusi, ja jopa Hiekkanen itse Espoon kivikirkkoa käsittelevässä tutkimuksessaan vielä katsoi runkohuoneen luoteisosan haudattomuuden ja hiekasta löydetyn tiiliperustuksen merkeiksi kastepaikan sijainnista.

Myös käsitellessään reformaatiota Hiekkanen liittää onnistuneesti sitä ajaneiden kirkonmiesten ajatusmaailman muutoksiin, jotka ilmenivät liturgiassa ja kirkkotilassa. Siten uskonpuhdistuksen vaikutukset näyttäytyvät moniulotteisempina ja sävykkäämpänä kuin vain kirkkojen ryöstelynä ja tuhoamisena tai roomalaiskatolisen taikauskon kitkemisenä.

Kirjan loppuun Hiekkanen on valikoinut lähempään tarkasteluun 20 kirkkoa Eckeröstä Viipuriin, mukana on myös Turun tuomiokirkko. Kunkin kirkon osalta hän parin, kolmen sivun mittaisesti esittelee rakennushistorian, maalauskoristelun ja sisätilat. Kirjan päättävät laaja kirjallisuusluettelo ja henkilö-, paikannimi- sekä asia- ja käsitehakemisto. Vaikka teos on kirjoitettu laajalle yleisölle yleiskatsaukseksi keskiaikaisiin kivikirkkoihin, sen kattavuus ja uusien ajatusten määrä tekevät Hiekkasen kirjasta tärkeän perus- ja hakuteoksen kaikille keskiajan tutkijoille.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *