Pitkään työttömyyttä tutkinut Kari Vähätalo on koostanut tämän ja edellisen vuosikymmenen tutkijantyön hedelmiä yksiin kansiin. Kokonaisuutta on kuitenkin maustettu laajasti niin koti- kuin ulkomaisella työttömyystutkimuksella. Vaikka tällaisilla koosteilla on tapana olla kaikkea muuta kuin ajankohtaisia, Vähätalolla on tämänhetkiseen työttömyyskeskusteluun painava viesti. Hän nostaa sormensa mediaa ja poliittisia päättäjiä kohtaan syyttäen niitä moralismista. Teosta ei kuitenkaan voida kutsua kansalaispuheenvuoroksi, vaikka sellaisiakin piirteitä on havaittavissa. Pikemminkin Vähätalon strategiana on välittää sanottavansa esittämällä loputon määrä erilaisia taulukoita väitteidensä tueksi. Teoksen julkaisun eräs motiivi on siis esittää todisteita, joiden tulisi ohjata julkista keskustelua työttömyydestä tutkijan haluamaan suuntaan.

Kun pohditaan työttömyyden syitä nykyisessä tilanteessa ajaudutaan Vähätalon esittämään kysymykseen siitä, miksi talouskasvu ei ole kohentanut työllisyyttä kuten ennen. Politiikan ja median vastaus on liian usein korostanut työttömien haluttomuutta ja kykenemättömyyttä sekä erityisesti työn kannattamattomuutta tuloloukkukeskustelun muodossa. Yksilöllisyyttä ja sosiaaliturvan rakennetta korostavien lähestymistapojen sijaan Vähätalo etsii syitä laajemmista sosiaalis-taloudellisista muutoksista. Syitä voidaan hakea esimerkiksi hyvinvointivaltion muuttuneesta asemasta: jos hyvinvointivaltio toimi aikaisemmin lännen aseena Neuvostoliiton järjestelmää vastaan, asetelman muuttuessa hyvinvointivaltiosta on tullut uusliberalismin pahimpia vihollisia. Suomen talous oli suojattua ennen Neuvostoliiton hajoamista, kun taas sen jälkeen ei olla reagoitu riittävän nopeasti talouden globaalistumisen paineisiin. Lisäksi teknologian ja globaalitalouden mahdollistamat muutokset yritysten organisaatiomalleissa on vaikuttanut työpaikkojen ulosvirtaukseen. Vähätalo rikkoo myös ajatuksen Suomesta korkean teknologian maana. Vaikka yksittäiset huippuyritykset soveltavat korkeaa teknologiaa, tämänkaltaista osaamista ei ole onnistuttu laajentamaan koko teollisuuden kenttään.

Muutos vakaiden työsuhteiden fordistisesta taloudesta refleksiivisen talouden "joustaviin" työsuhteisiin (ja siten myös väliaikaisen työttömyyden lisääntymiseen) pakottaa ihmiset omaksumaan uudenlaisia elämänmuotoja niin kulutuskäyttäytymisen kuin yhteisöllisyyden alueilla. Valtion tapa reagoida työelämän muuttuneeseen tilanteeseen on liian usein toteutunut keskittymällä puhumaan heikosta työmoraalista ja hakemaan ratkaisuja työnhakukoulutuksesta. Kuten Vähätalo toteaa: "Kysymys on kuitenkin hyvin laajoista ja rakenteellisista koulutusvajeista, joita ei ratkaista työnhakutaitoja kohentamalla." (s. 101)

Vähätalo lähestyy ongelmakenttää erottamalla talouden (työn), valtion (koulutuksen) ja yhteisön (vapaa-ajan) toisistaan. Tällä tavalla saadaan kolme keskenään taistelevaaa kenttää. Jako tuo toki särmää analyysiin, mutta samalla helposti korostuvat kenttien väliset (esimerkiksi ideologiset) erot päällekkäisyyksien ja risteymien kustannuksella. Myös työttömyyden ja huono-osaisuuden tutkimisessa turvaudutaan perusjaotteluun tilapäinen karsiutuminen, syrjäytyminen, uloslyönti. Jaottelun tarkoituksena on selvittää huono-osaisen riippuvuutta sosiaalivaltiosta. Tällainen ratkaisu painottaa huono-osaisuutta eikä niinkään työttömyyttä. Näiden käsitteiden valossa työtön käsitteellistetään jo lähtökohtaisesti epäonnistujaksi, jonka putoamista erilaiset suodattavat tekijät (hyvinvointivaltion turvaverkostot sekä yhteisölliset ja yksilölliset puitteet) pehmentävät. En väitä, että lähestymistapa olisi väärä, mutta lukijan täytyy olla tarkkana mistä suhteesta oikein on kyse – siis toimeentuloa koskevasta huono-osaisuudesta eikä sen enemmästä. Toimeentulolla on vaikutuksia myös elämään kokonaisuutena, mutta mikäli halutaan sanoa jotain nimenomaan työttömien elämästä laajemmin, tarvitaan mielestäni toisenlainen käsitteistö. Toisin sanoen, huono-osaisuustutkimuksen käsitteistössä onnellinen työtön on helposti yhtä huono-osainen kuin onneton.

Suomalaisen yhteiskunnan kehityksestä on esitetty runsaasti uhkakuvia ja hyvinvointivaltion jonkinlainen purkaminen onkin käynnissä. Näihin kuviin verrattuna työttömyyden seuraukset ovat jääneet melko vaatimattomiksi. Osuvasti Vähätalo toteaa, että rauhallinen pinta hämää, koska sosiaaliset muutosprosessit ovat hitaita eivätkä seuraukset näy välittömästi. Ennuste suomalaisen yhteiskunnan luokkarakenteesta 2000-luvun alkupuolella jakautuukin ns. euromenestyjiin (n. 30-40 %), sinnittelevään kansaan (n. 50-60 %) ja putoavaan alaluokkaan (n. 10-15 %). Tutkimustulosten tukemana Vähätalon henkilökohtaiset näkemykset painottuvat – toisinaan implisiittisesti, toisinaan eksplisiittisesti – uusliberalismin "armottoman menon" kritikointiin. Uusliberalismi syyttää 1990-luvun talouskriisistä hyvinvointivaltiota, jonka purkamiseen myös Vähätalon paheksuma tuloloukkukeskustelu tähtää. Uusliberalismi pyrkii siis laajentamaan talouden kenttää valtion ja yhteisöjen kenttiin nähden. Olennaisinta kritiikissä on Vähätalon implisiittinen tähtäys eettisyyteen ja samalla hyokkäys vihollisen omin asein: valtio ja talous alkavat pahimmillaan syömään toisiaan eli valtion julkisen infrastruktuurin rappio syö edellytykset myös talouden menestykseltä.

Kaiken kaikkiaan "Työttömyys ja suomalainen yhteiskunta" on Vähätalon selkeistä henkilökohtaisista näkemyksistä riippumatta myös eräänlainen hakuteos työttömyyden tutkimuksen rintamalinjoihin. Alan peruskirjallisuus on siis hahmotettavissa tämän teoksen avulla. Tilastoista ja taulukoista kerättyä evidenssiä Vähätalolta ei varmastikaan puutu, mutta toisinaan kvalitatiivisempi lähestyminen olisi paikallaan. Esimerkiksi korkean työttömyyden vaikutusta väkivallan ja varkauksien lisääntymiseen 1990-luvulla perustellaan vain tilastollisella yhtenevyydellä. Tämän tueksi tarvittaisiin esimerkiksi haastatteluihin, kirjoituksiin ja täsmällisempiin tilastoihin perustuvaa tutkimusta ennen kuin voidaan pohtia ovatko juuri työttömät rikollisen toiminnan syntipukki, ovatko he kenties sen harjoittajia vai onko selitys tilastolliselle yhtenevyydelle löydettävissä toisenlaisista yhteiskunnallisista muutoksista.