Kirjan otsikko kokonaisuudessaan Hallen ja Tivan tarina – Modernistit Sulho Sipilä ja Greta Hällfors-Sipilä kertoo jo enemmän. Halle ja Tiva ovat pariskunnan toisilleen antamat lempi- tai hellittelynimet. Ateneumin johtaja Soili Sinisalo puhdistaa pöytäänsä jäädessään pian eläkkeelle ja toteuttaa samalla pitkään uinuneita, tärkeäksi katsomiaan asioita ja esittelee mielenkiintoisia ilmiöitä Suomen taide-elämässä. Sipilän pariskunnan tarina ansaitsee ehdottomasti tulla kerrotuksi. Ateneumin taidemuseo järjesti näyttelyn Hallen ja Tivan tarina 8.4.-25.9.2005, jonka yhteydessä WSOY julkaisi Sinisalon kirjoittaman perinteisemmän elämäkerran, Ateneumin taidemuseo julkaisi lisäksi näyttelyyn liittyvän edullisen kansanpainoksen, joka on koottu tiivistettynä artikkelityylillä.

Sulho Sipilä ja Greta Hällfors elivät taiteilijoina erittäin mielenkiintoisessa, mutta myös vaativassa vaiheessa Suomen historiaa. Molemmat päätyivät taiteilijoiksi 1900-luvun alkuvuosikymmenillä ja olivat kiinnostuneita ajan uusista virtauksista maassamme. Täällä nähty Der Blaue Reiter -näyttely, jossa oli mukana myös Die Brücke -ryhmän taiteilijoita, esitteli suomalaisyleisölle saksalaista ja venäläistä ekspressionismia, pari vuotta myöhemmin esillä oli venäläistä avantgardea sekä Wassily Kandinskyn näyttely. Nuoret taideopiskelijat Sulho ja Greta tutkivat kiinnostuneina ulkomaisten taiteilijoiden tapaa esittää aiheensa. Erityisesti Henri Matissen, Marc Chagallin ja kubismin vaikutukset näkyvät pariskunnan teoksissa.

Pariskunnan rakkaustarina on myös kertomisen arvoinen, vaikkakin surullinen. Niin Greta kuin Sulhokin olivat taiteellisesti monilahjakkaita ja he molemmat rakastivat juhlimista ja huoletonta elämää. Molemmat olivat kuitenkin eräänlaisia sunnuntailapsia, joille arkielämä ja asioiden hoito tuntui olevan ylivoimaista. Heidän keskinäinen kiintymyksensä oli kuitenkin vahva. Suvun ja ystävien avulla he kuitenkin selvisivät. Koska taiteilijaura käynnistyi verkkaisesti, Sulho kouluttautui merivoimien upseeriksi. Hän oli pitkiä aikoja työpurjehduksilla ja Greta kärsi yksinolosta ja ikävästä jatkuvasti. Yksinolo kenties kiihdytti hänen mielensä järkkymistä. Lopulta Greta vietti elämänsä viimeiset 28 vuotta Kellokosken sairaalassa unohdettuna. Molemmat olivat taiteellisesti aktiivisia ja ahkeria elämänsä loppuun asti – Sulho kuoli jo 1949, Greta vasta 1974. Sulho sai töilleen arvostusta viimeisinä elinvuosinaan, Gretan merkitys ja ansiot taiteilijana huomioitiin vasta hänen kuoltuaan.

Hallen ja Tivan tarina on kuvitettu lähes kokonaan pariskunnan omilla teoksilla, lisänä on muutama valokuva. Painotus kuvituksessa on 30-80 Gretan hyväksi, mikä johtunee siitä tosiasiasta, että Greta piti elämästään ja merkittävistä tapahtumista kuvapäiväkirjaa. Myös muut pariskunnan suosimat kuva-aiheet liittyvät läheisesti heidän elämänpiiriinsä. Kotiaiheiden, ikkunanäkymien ja asetelmien kuvaaminen oli molemmille tyypillistä ja toistuvaa. Tämä tekee pariskunnasta merkittävän myös Helsinki- ja kaupunkikuvaajana. Toisaalta, koska Greta Hällfors-Sipilä ei koskaan eläessään saanut ansaitsemaansa arvostusta taiteilijana, hän saanee hieman hyvitystä nyt. Joka tapauksessa teoskuvista välittyy mielenkiintoisten ja merkittävien taiteilijoiden tuotanto ja elämä. Kirjassa käytetty paperi korostaa kuvien herkkyyttä ja kuvat piirtyvät esiin kauniisti.

Kokonaisuutena kirja on onnistunut. Se välittää aiheensa myös suurelle yleisölle helposti omaksuttavalla tavalla. Luvut ovat lyhyitä ja helppolukuisia, kerronta etenee loogisesti ja kuvitus tukee tekstiä. Koska teoksessa puhutaan rinnakkain Hallesta ja Tivasta sekä Sulhosta ja Gretasta, menevät viittaussuhteet muutaman kerran sekaisin. Kerrontaa piristävät Gretan päiväkirjoista ja kirjeistä lainatut katkelmat. Ne myös lisäävät autenttisuuden tuntua, koska kaikki viittaukset puuttuvat. Ulkoasun synkeydestä huolimatta mukava lukukokemus, jonka näyttely kruunasi. Suomalaisen modernismin kuva täydentyi oikeutetusti.