Oli synkkä ja myrskyinen yö – marraskuun 3. vuonna 1944. Puna-armeijan kolonna marssi Helsingin Jätkäsaaresta kohti Porkkalan vuokra-aluetta, kunnes matka keskeytyi laukauksiin Lauttasaaressa. Hevoskärryillä makoillutta merivoimien talouskapteenia, Ivan Belovia, oli ammuttu, ja hän menehtyi välittömästi. Ampuja pakeni metsään, eikä häntä saatu koskaan kiinni.

Mainilan laukauksia muistellen ja peläten, että Neuvostoliitto käyttäisi surmaa syynä miehitykselle, Suomen valtiojohto käynnisti valtaisat murhatutkimukset, joissa tehtiin yli 2200 kuulustelua. Neuvostoupseerin surmasta ja sitä seuranneesta poliisitutkinnasta kertoo Risto Niku kirjassaan Kuka ampui kapteeni Ivan Belovin? Suomen kaikkien aikojen tutkituin murhajuttu.

Nikun kerronta on värikästä ja taitavaa. Lukija voi miltei nähdä silmiensä edessä hänen kuvaamansa tapahtumat, ikään kuin mustavalkoista dekkarielokuvaa katsoen. Hän kirjoittaa jännittävästi tutkimusten etenemisestä ja kerta kerran jälkeen vääriksi osoittautuvien johtolankojen seuraamisesta. Niku ei kuitenkaan tyydy pelkästään antamaan jo tiedettyjä faktoja Lauttasaaren tapauksesta, vaan hänellä on tarjota kokonaan uusi ehdokas murhaajaksi.

Aiemmin Jari Leskinen ja Pekka Silvast esittivät Porkkalan vuokra-ajasta kertovassa kirjassaan Suljettu aika välikohtauksen olleen peräti Neuvostoliiton lavastusta, ja Belovin tulleen omiensa ampumaksi. He vertasivat tapahtumaa Mainilan laukauksiin, sekä höyrylaiva Metallistin upotukseen, jolla painostettiin Viro luovuttamaan tukikohtia puna-armeijan käyttöön. Provokaatiolla ei kuitenkaan olisi tähdätty miehitykseen, vaan saamaan Valtiollinen poliisi kommunistien käsiin.

Niku kumoaa Leskisen ja Silvastin teorian hyvin perustellen huojuvana. Sen sijaan hän esittää, että Belovin ampui juopunut suomalaisupseeri, joka suivaantui, kun ei päässyt kapakasta kotiin kolonnan kyydissä. Niku pohjaa teoriansa tarinaan, jonka kuuli 1980-luvulla pelikaveriltaan. Tämä taas oli kuullut asiasta ystävältään, Mannerheimin ristin ritarilta, joka väitti tunteneensa tappajan.

Suomalaisen miehen sielunliikkeitä ajatellen Nikun teoria satunnaisesti hölmöilevästä humalikosta on varsin uskottava. Nikun löytämä epäilty sopii hyvin murhamiehen profiiliin. Mies tunnettiin kiivasluonteisena ja viinalle persona. Lisäksi hänellä oli ollut mielenterveysongelmia. Myös hänen ulkomuotonsa täsmäsi kolonnan liepeillä nähdyn henkilön kanssa.

Nikun perustelut sen sijaan eivät vakuuta loppuun asti. Nikun ystävältään kuulema huhu pätee tiettyyn pisteeseen, mutta niin pätevät monet muutkin tapauksesta liikkuneet kuulopuheet. Murhaajaksi epäiltiin milloin Beloville mustasukkaista maanmiestä, milloin kostonhimoisia saksalaisia, ja milloin Suomen sosialisoinnin hitauteen pettyneitä kommunisteja. Mistä tahansa näistä epäilyistä olisi voinut kirjoittaa vastaavanlaisen teoksen, kuin mitä Niku on nyt kirjoittanut.

Toinen Nikun kirjan ongelmista on se, että siinä ei ole lähdeviitteitä, ainoastaan ylimalkainen lähdeluettelo lopussa. Se on toki tavallista kaupallisen kustantajan teoksessa. Nikukaan ei ole ammatiltaan tutkija, vaan toimittaja ja yritystiedottaja, joten olisi kohtuutonta edellyttää tieteellistä lähteiden merkintätapaa. Valitettavasti vain asia ei edistä ollenkaan hänen teoriansa uskottavuutta. Aina ei käy selville, onko jokin ajatus peräisin jostain todistusarvoisesta lähteestä vai peräti kirjoittajan mielikuvituksesta.

Nikun teosta ei tulekaan lukea tutkijan, vaan draamasta nauttijan silmin. Kuka ampui kapteeni Ivan Belovin? on mielenkiintoinen ja mukaansa tempaava tosielämän salapoliisitarina. Niku ei kerro lukijoille murhaajaehdokkaansa oikeaa nimeä, mutta valottaa tämän kuolleen jo 1980-luvulla. Tunnustusta siis ei ainakaan ole odotettavissa.

Olisi sinänsä herkullista, jos Nikun teoria osoittautuu paikkansa pitäväksi, jolloin kansakunnan kohtalonhetkeksi ja Kremlin katalaksi vehkeilyksi hersytelty tapahtuma paljastuukin vain humalikon älyttömäksi toilailuksi.