Jerusalemista on kirjoitettu paljon. Pienessä Suomessakin on viime vuosina julkaistu kaksi mainiota kirjaa tästä intohimoja herättävästä kaupungista. Munkki Serafimin Kultainen Jerusalem (2008) käsittelee asiantuntevasti pyhän kaupungin ideaa juutalaisuudessa, kristinuskossa ja islamissa. Mikaela Hasanin toimittama Jerusalem. En bok som hjälper dig att gå vilse (2011) taas antaa ihastuttavan kuvan kaupungin monimutkaisesta nykypäivästä.

Moni ajattelee tämän päivän Jerusalemin olevan kovin väkivaltainen kaupunki. Tosiasia kuitenkin on, että kaupunki tänään on todellinen rauhan tyyssija verrattuna sen varhaisempiin vaiheisiin. Historian aikana verilöylyjä on tapahtunut useasti. Kun roomalaiset kukistivat juutalaiskapinan vuonna 70 jKr., sadattuhannet kuolivat nälkään, tapettiin tai myytiin orjiksi. Kun ristiretkeläiset vuonna 1099 onnistuivat valtaamaan kaupungin, he juhlivat saavutusta teurastamalla tuhansia muslimeja ja juutalaisia. Mamelukkipäällikkö Baibars taas ”tappoi asukkaita hullaantuneen, sadistisen kiihkon vallassa”. Ottomaanien sotapäälliköllä Ahmet Jazzar paššalla, jota kutsuttiin Teurastajaksi, oli tapana leikata ihmisiltä ruumiinosia, niin että vielä kymmenen vuotta hänen kuolemansa jälkeenkin muuan kaupungissa vieraileva oli ihmeissään siitä, miten usein Jerusalemin kaduilla näki nenättömiä ihmisiä. Veritöiden luetteloa voisi jatkaa.

Tästä kaupungista on kautta historian taisteltu kiivaasti. Se on ollut myyttisenä kaupunkina eräänlainen voittopalkinto, jota monet ovat himonneet ja olleet valmiita uhraamaan paljon sen valloittamiseksi. Samalla todellinen Jerusalem on kuitenkin useimmissa historiansa vaiheissa ollut pieni, köyhä ja kurja kaupunki, jonka asukkaat ovat eläneet kovin yksinkertaista elämää, kunnes joku uusi valloittaja on päättänyt korjata vanhoja rakennuksia ja rakentaa uusia mahtavia monumentteja. 1800-luvulla eurooppalaiset suurvallat kiinnostuivat kaupungista: Krimin sota syttyi ainakin osittain näiden valtojen kiistoista Jerusalemin pyhiä paikkoja koskien. Jerusalem oli kuitenkin siihen aikaan mitätön 10 – 20 000 asukkaan pikkukaupunki, ”muurien ympäröimä ruumishuone, jossa vanhat uskonnot mätänivät auringonpaisteessa”, kuten ranskalaiskirjailija Gustave Flaubert ilmaisi asian. 

Tänään Jerusalem on etninen ja uskonnollinen mosaiikki: kristittyjä on vain pari prosenttia asukkaista, mutta kaupungissa on enemmän patriarkkoja ja arkkipiispoja kuin missään muualla, kaduilla kulkee eurooppalaisia, orientaalisia ja etiopialaisia juutalaisia, arabeja ja maailman eri kolkista tulleita turisteja ja pyhiinvaeltajia. Kolmasosa kaupungin asukkaista on tänään ääriortodoksisia juutalaisia, mikä huolestuttaa kovasti sekulaareja juutalaisia, jotka suuressa määrin ovatkin muuttaneet maallistuneeseen Tel Aviviin tai johonkin muuhun vähemmän pyhään kaupunkiin.

Montefiore kertoo tämän kaupungin tarinan asiantuntevasti ja objektiivisesti: Poliittisesti herkistä tapahtumistakin kirjoittaessaan hän pystyy olemaan tasapuolinen, vaikka on itse erään Jerusalemin juutalaishistorian merkittävimmän henkilön, Sir Moses Montefioren, sukulainen. Verilöylyjä kuvatessaan hän ei säästele kammottavia yksityiskohtia. Jos tämä olisi elokuva, sillä olisi ehdottomasti 18 vuoden ikäraja. Eri henkilöiden eroottisista seikkailuista kerrotaan myös perusteellisesti. Tyypillinen on seuraava kuvaus kaupungissa vierailevasta venäläislegendasta: ”Lisäksi saatavilla oli seksiä ja juotavaa, joiden suhteen Rasputin oli asiantuntija.”

Jerusalem oli juutalaisenemmistöinen jo 1800-luvun lopulla. Kaikki muurin ulkopuoliset lähiöt ovat syntyneet vuoden 1860 jälkeen, joten suurin osa tämän päivän suurkaupungista on historiallisesti nuorta. Vuosina 1948–67 kaupunki oli jaettu israelilaiseen länsiosaan ja Jordanian hallitsemaan itäosaan. Viimeksi mainittuun kuului myös Vanha kaupunki ja ensimmäisen kerran sitten vuoden 1187 juutalaisilta oli nyt kielletty pääsy Länsimuurille (Itkumuurille). Israelin politiikasta voidaan olla monta mieltä, mutta seuraava tunnustus täytyy antaa: ainoastaan pari viikkoa itäosan valtaamisen jälkeen vuonna 1967 Israel vakuutti Temppelivuoren muslimijohtajille, että he saavat edelleen hallita tätä muslimeille pyhää paikka. Näin on myös tapahtunut.

Kirjasta löytyy myös yksi suomalainen. Valter Juvan (Juveliuksen) spiritisti-istunnoissa saatu ”tieto”, että liiton arkku löytyisi Temppelivuoren eteläpuoleisesta tunnelista, innoitti 1900-luvun alussa englantilaista kapteenia, Monty Parkeria, yrittämään sen löytämistä. Muutaman kumppanin kanssa hän hiipi Temppelivuorelle arabiasuihin naamioituneina, mutta joukko jäi kiinni ja sai aikaan raivostuneiden arabien mellakoinnin. Jerusalemissa arkeologia on kuolemanvakavaa puuhaa.  

 Jos jonkin puutteen Montefioren suurenmoisesta historiankirjoituksesta haluaa tuoda esille, niin se on tavallisten ihmisten poissaolo. Paljon kerrotaan valloittajista ja poliittisista myllerryksistä, samoin eliitin hedonistisista juhlista, mutta tavallisten asukkaiden elämästä emme saa juurikaan tietää. Mistä ihmiset esimerkiksi saivat elantonsa?

 Todettakoon vielä, että kirja on siitä erikoinen, että sen lähdeviitteet eivät löydy itse kirjasta, vaan kirjoittajan kotisivuilta.