Helsingissä puhuttavat suomet on kielentutkijoiden keskuudessa syntynyt artikkelikokoelma Helsingin alueen 2010-luvun kielinäköaloista. Sillä on, ajoittain melko raskaasta ammattikielestään huolimatta, oma ajatuksia generoiva annettavansa myös muiden tieteenalojen tutkijoille. Etenkin koosteen suomalaista monietnisyyttä ja kielen uusiutumista koskevat artikkelit ovat varmasti yleisemminkin kiinnostavia. Aihepiiristä kiinnostuneiden sosiologien, historiantutkijoiden, antropologien ja folkloristien kannattaakin vähintäänkin selata opus läpi.

Otetaan helppo esimerkki omasta lähestymiskulmastani teokseen ja jätetään syvempi ammatillinen analyysi varsinaisten kielitieteilijöiden kontolle. Tutkin historioitsijana muuttuvan etnisyyden ja kulttuuriperinnön luonnetta Pohjois-Michiganin suomalaistaustaisten ryhmien piirissä sata vuotta USA:han kohdistuneen “suuren muuttoaallon” jälkeen. Muutos ja uudet merkityksenannot ovat myöhäistä akkulturaatiovaihetta koskevan projektin avainsanoja. Oma osansa muutosprosesseissa oli nimenomaisesti kielellä. Suomi muuttui prosessin edetessä ryhmäidentiteettiä uusintaneeksi finglishiksi ja myöhemmin alueellisesti värittyneeksi amerikanenglanniksi. Mielenkiintoista on, että Michiganin “yooper”-murteessa kaukaisen siirtolaisuuden jäljet näkyvät vielä 2000-luvulla, kaikkia alueen vanhoja etnisiä ryhmiä koskien. Paikallismurre näyttäisi myös olevan voimakas siirtolaistaustaista yhteisidentiteettiä rakentava tekijä alueella.

Sikäli ei ehkä olekaan yllättävää, että 2010-luvun Helsingissä kielellinen uusiutuminen näyttäisi etnisestä näkökulmasta tuottavan hieman samankaltaisia ilmiöitä. Tiedetään, että Itä-Helsingin etnisesti uudelleenrakentuneilla alueilla tulokkaiden ja heidän jälkeläistensä jäljet ovat jo paikallisessa slangissa kuultavissa. Kantaväestön kieli tarttuu koulun ja katutason kautta tulokkaisiin mutta he tekevät kielestä omanlaisiaan versioita. He leikittelevät kielellä ja lähestyvät sitä tyylin, roolien ja sosiaalisen merkitysten luomisen kautta.

Mun veris on gängstaa

Liisa Raevaaran artikkeli Hyvä päivä olla minä, mä ja meitsi – Minän vaihtelevat asemat ja identiteetit helsinkiläisnuorten puheessa antaa tästä prosessista mielenkiintoisia esimerkkejä.   Raevaara havaitsee siirtolaistaustaisen nuorison myös identifioituvan hiphop-kulttuuriin. Alunperin afrikkalaisamerikkalainen tanssia, sanataidetta, DJ-taitoja ja graffitia yhdistävä kulttuurimuoto näyttäisi vetoavan etenkin Suomessa vaikuttaviin afrikkalaistaustaisiin ryhmiin. Ninni Lankisen artikkelissa Mun veris on gängstaa – Somalialaistaustaisen helsinkiläistyötön tyylilliset käytänteet tarjoaa, paitsi jo otsikkonsa vihjaaman kielellisen analyysin aiheesta, myös kiinnostavan hypoteesin hiphop-tyylin “välitilan” identiteettiä rakentavasta ulottuvuudesta. Jos afrikkalaisuus, suomalaisuus, siirtolaisuus tai muu riittämättömäksi koettu identiteettikehys ei tunnu omalta, voi globaali nuorisokulttuuri tuottaa mielekkäitä uusia samaistumisen kohteita.

Liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä asiasta ei ehkä kuitenkaan kannata vetää. Ehkä kyse on vain yleismaailmallisesta nuoruuden kapinasta ja identiteetin rakentamisesta länsimaisen populaarikulttuurin esimerkkien kautta. Lankisen tutkiman 16-vuotiaan suomensomalitytön tapauksessakin identifioituminen “afrikkalaisamerikkalaiseksi” saattaa jopa hieman hymyilyttää. Värikästä uusiokieltä prosessi joka tapauksessa tuottaa Helsingissäkin AAVE:n (African-American Vernacular English), suomen, arabian ja lähtömaan kielen törmätessä.

Lievää epätarkkuutta

Jos kirjoituskokoelmaa haluaa etniseen näkökulmaan liittyen kritisoida, on kritiikin paikka varmastikin 2010-luvun julkiselle keskustelulle tyypillisessä historiallisessa epätarkkuudessa. Tarkkuus esimerkiksi suomalaiseen etniseen historiaan liittyvissä asioissa voisi kenties jopa lieventää aiheeseen liittyvän keskustelun tarpeetonta polarisoitumista. Esimerkiksi maahanmuutto Suomeen laajamittaisena ilmiönä ei varmastikaan alkanut vasta 2000-luvulla EU:n laajenemisen myötä kuten Lankinen (s. 269) ehdottaa. Rajat ovat olleet aiemminkin auki, ja maahan on muutettu lähialueilta ja kauempaa. Tataarit, juutalaiset, itäkarjalaiset, inkeriläiset, chileläiset, vietnamilaiset, somalit, venäläiset, virolaiset ja niin edespäin. Esimerkkejä on runsaasti eikä niitä kannattaisi turhaan pitää vakan alla. Tarvittaessa tutustuminen Antero Leitzingerin, Tuomas Martikaisen, Pasi Saukkosen ja muiden aiheeseen syventyneiden tutkijoiden tekemisiin auttaa varmasti.