Kielimaisemien tutkimus (englanniksi Linguistic landscapes, lyhenne LL) on vakiintunut kielitieteen alalla vahvaksi ja innovatiiviseksi kentäksi melko lyhyessä ajassa. Käänteentekevänä työnä pidetään Rodrigue Landryn ja Richard Y. Bourhisin artikkelia vuodelta 1997, jossa he määrittelivät tutkimuskohteiksi kielenkäytön julkisissa ja kaupallisissa kylteissä, mainostauluissa ja ilmoituksissa. Siitä alkaen kielimaisemia on tutkittu innostuneesti useissa eri maissa, ja vuodesta 2015 alalla on ollut myös oma tieteellinen journaali Linguistic Landscape: An international journal.

Kielimaisematutkimus on ensisijaisesti kielentutkimusta, mutta se on alusta alkaen ollut kiistatta myös monitieteistä. Ennen kaikkea maantiede, sosiologia, taloustiede, historia ja kaupunkitutkimus ovat kielimaisematutkimuksen läheisiä kumppaneita.

Perinteinen ja yhä keskeisin tutkimuskohde on rakennettu kaupunkimaisema, jossa tutkija tyypillisimmin on valinnut jonkin rajatun alueen, esimerkiksi kadun, korttelin tai vaikkapa kauppakeskuksen. Tältä alueelta tutkija on valokuvannut kaikki tekstiä sisältävät kyltit ja ilmoitukset, ja seuraavana tehtävänä on ollut selvittää, mitä kieliä kielimaisema sisältää. Mukana ovat olleet niin viralliset ja julkiset tekstit, kuten kadunnimikyltit (top-down), kuin yksityisten sähkökaappeihin liimaamat epäviralliset ilmoitukset (bottom-up). Selvää on, että erilaiset kyltit ja ilmoitukset sisältävät muutakin kuin tekstiä, ja semiotiikan ja multimodaalisuuden tutkimuksen työkaluja on tarvittu esimerkiksi kuvien ja symbolien tulkinnassa.

Rakennettujen urbaanien katumaisemien tutkimusten rinnalle on varsinkin viime vuosina tullut myös virtuaaliympäristöjen tutkimus. Lisäksi tutkimuskohteet ovat laajentuneet ja monipuolistuneet esimerkiksi niin, että kielimaisemien tutkija voi ottaa analysoitavakseen tatuointeja ja jopa äänimaisemia.

Osallisuus ja toiseus näkyvät kielimaisemissa

Tuore englanninkielinen kokoomateos antaa ajankohtaisen kuvan kaupunkiympäristöjen kielimaisemien tutkimuksesta. Kirjassa keskitytään pohjoisen ja eteläisen Euroopan (Suomi, Ruotsi, Tanska ja Italia) kielimaisemiin, ja siinä selvitetään, millaisia kielimaisemat ovat kielellisesti ja sosioekonomisesti toisistaan eroavilla kaupunkialueilla ja miten ne heijastavat erilaisten kaupunkien ja kaupunkialueiden identiteettejä. Eri kielten tehtävät ja roolit näissä urbaaneissa kielimaisemissa on luontevasti tärkeä tutkimuskysymys, ja sen myötä se, ketkä pääsevät osallisiksi kaupunkiympäristössä ja ketkä taas suljetaan ulos. Esiin nousee myös se, miten kaupunkien kehittyminen niin globaaleina kuin paikallisina ympäristöinä sekä viime vuosien koronakriisi näkyvät kielimaisemissa.

Kirjan toimittajat ovat alansa monipuolisia osaajia ja myös sen kehittäjiä. Sofie Henricson on pohjoismaisten kielten apulaisprofessori Helsingin yliopistossa, ja Väinö Syrjälä on Helsingin yliopistossa suomalais-ruotsalaisista kielimaisemista väitellyt mutta nykyisin Södertörnin yliopistossa Tukholmassa työskentelevä ruotsin kielen yliopistonlehtori. Italialaisista kollegoista Carla Bagna on kielentutkimuksen professori ja Martina Bellinzona tutkijatohtori, molemmat Sienan yliopistosta (The University for Foreigners of Siena).

Kirjaan sisältyy kahdeksan lukua eri tutkijoiden kirjoittamina sekä toimittajien yhdessä laatima johdanto. Kielimaisematutkimuksen yleisiä tavoitteita ja kehitystä sekä käsillä olevan kirjan kohteita ja menetelmällisiä kehyksiä esittelevä johdanto on napakka ja linjakas. Siinä nostetaan perustellusti esiin myös kirjan lukujen välisiä yhteyksiä, ja lukija saa mainiot eväät edetä kirjassa pitemmälle. Toisaalta jo johdantoon tutustuminen antaa hyvät perustiedot kiireiselle lukijalle, ja sen avulla löytää vaivatta omaa kiinnostuksen kohdettaan eniten vastaavan luvun.

Ei vain katujen maisemia

Uusi kielimaisematutkimus on laventunut urbaanin kaupungin sykkeestä myös rauhallisempiin ympäristöihin. Yksi esimerkki tällaisesta on Väinö Syrjälän tutkimus kahden tukholmalaisen luonnonsuojelualueen kielimaisemasta. Hän selvittää paitsi sitä, millainen kielenkäyttö on näillä alueilla tyypillistä, myös sitä, ketkä ovat näiden alueiden kuviteltuja käyttäjiä kielimaiseman valossa. Analyysin työkaluksi tulee kielimaisematutkimukselle uutuutena Umberto Econ luoma mallilukijan käsite, joka osoittautuukin antoisaksi välineeksi. Aineistona ovat yksinomaan epäviralliset ilmoitukset, eivät siis esimerkiksi tällaisille paikoille tavanomaiset puiset paikannimikyltit. Enemmistö ilmoituksista on ruotsinkielisiä. Tuloksista selviää lisäksi, että toisella tutkimusalueella ilmoituksissa puhutellaan laajalti koiranomistajia, kun taas toisella ennen kaikkea suunnistajia ja muita liikuntapalveluista kiinnostuneita.

Pohjois-Ruotsin kielimaisema ja sen monikielisyys on aiheena tutkimuksessa, jonka tekijöinä ovat Lena Granstedt, Coppélie Cocq, Eva Lindgren ja Urban Lindgren. Viiden eri kunnan alueelta koottu laaja, yli 6000 valokuvan aineisto, tuo esiin hybridikieliset elementit. Tällöin kyse on siitä, että ilmaukset ovat muodostuneet kahden tai useamman kielen pohjalta. Tällaisia tutkijat löytävät ennen kaikkea kaupallisesta nimistöstä, mikä ei olekaan ihme, sillä nimenannossa pyritään usein erottuvuuteen, houkuttelevuuteen ja leikittelevyyteenkin. Yksi esimerkki on kebab-ravintolan nimi Kebabnekajse (kebab + Kebnekaise).

Englantia ja muita kieliä

Kööpenhaminassa liikkuu tutkija Line Sandst. Hän tarkastelee sitä, miten kahden kaupunginosan kielimaisemassa näkyy aiempi – brändistrategiaksikin nostettu – teollisuusalueen perintö. Tutkija on koonnut aineiston itse, kuten kielimaisematutkimuksissa tyypillistä onkin, ja tässä niin on tehty kävelemällä kummankin alueen keskustassa 15 minuutin ajan ja kuvaamalla kaikkein näkyvimmin esiin tuleva. Nordhavnissa Sandst huomaa, että edes kadunnimissä ei välttämättä näy alueen teollisuusperintö. Tässä hän ei kuitenkaan ole ottanut huomioon sitä, että kadunnimet on voitu antaa eri aikoina, osa esimerkiksi jo ennen brändistrategian rakentamista. Carlsbergin alueella panimohistoria sen sijaan tulee näkyviin kadunnimissäkin. Lisäksi alueella on erilaisia historiasta kertovia opastauluja, jotka kuitenkin ovat vain tanskaksi. Monet turistit eivät näin pääse niihin tutustumaan. Kaikkiaan keskeiseksi havainnoksi nousee se, että matkailijan ja monen muunkin huomion vievät molemmilla alueilla erilaiset kaupalliset kauppojen ja muiden liikkeiden kyltit, koska ne ovat kooltaan suurempia ja visuaalisesti näkyvämpiä. Näihin nimiin ja muihin teksteihin kaupunkien brändistrategiat harvoin yltävät.

Kaupunkien kaduilla liikkuva saattaa kiinnittää huomionsa pylväisiin ja sähkökaappeihin liimattuihin pieniin tarroihin, joissa ollaan yleensä jonkin asian puolesta tai sitä vastaan. Näitä aktivistitarroja tutkii Sofie Henricson vertailevassa työssään, jossa alueina on 12 kaupunginosaa Helsingissä. Yleisimmin tarroissa nousee esiin antifasismi ja toiseksi useimmin fasismi; kaikkiaan nämä teemat kattavat liki puolet kaikista (yhteensä 450) aineiston aktivistitarroista. Fasismitarroissa kieli on useimmin suomi, kun taas antifasismitarroissa on enemmän monikielisyyttä. Tarroja on usein sotkettu ja revitty, mikä sekin kielii aiheiden kiistanalaisesta luonteesta. Kaupunginosien välillä on isoja eroja sen osalta, näkyvätkö niissä enemmän antifasistiset vai fasistiset tarrat. Tällainen kielimaisematutkimus antaakin uusia ja kiinnostavia eväitä esimerkiksi segregaation tutkimukseen, ja tällöin aineistoa olisi perusteltua laajentaa ja kerätä eri ajanjaksoilla.

Asukkaiden kokemukset kielimaiseman kielistä nousevat esiin Carla Bagnan, Martina Bellinzonan ja Viola Monacin tutkimuksessa Firenzestä. Kiinnostavasti käy ilmi, että asukkaat eivät välttämättä kiinnitä huomiota kielimaisemassa laajalti vallitsevaan englannin kieleen. Aihe kaipaa kiistatta lisää tutkimusta. Onko englanti niin tuttu ja kaikkialla vastaan tuleva kieli, että sitä ei kielimaisemassa erikseen noteerata?

Muuttuvia maisemia

Koronapandemia jätti jälkensä kielimaisemaankin. Kirjan kahdessa luvussa tarkastellaan liikkeiden suljettuina olemisesta, turvaväleistä, maskien käytöstä ja muista muutoksista kertovia ilmoituksia niin Milanossa (Maria Vittoria Calvi ja Marcella Uberti-Bona) kuin Helsingissä ja Tukholmassa (Lieselott Nordman ja Väinö Syrjälä). Yhteistä kaikkien kolmen kaupungin ilmoituksille on, että niissä rakennetaan usein solidaarisuutta ja vedotaan yhteiseen turvallisuuteen. Useimmin tekstit ovat maan valtakielellä, mutta toisinaan on kaksi- tai useampikielisiäkin kylttejä. Tavallisinta kuitenkin on, että esimerkiksi Helsingissä ei-suomenkielisillä ei ole likikään aina ollut mahdollista tutustua näiden opasteiden tietoon.

Kirjan viimeinen luku tuo esiin virtuaalimaisemat fyysisten rinnalle. Tuomo Hiippala, Tuomas Väisänen ja Hanna-Mari Pienimäki osoittavat, mitä voidaan saada aikaan, kun yhdistetään väestörekisterin tietoja asukkaiden äidinkielistä ja sosiaalisen median kielimaisemia isoine aineistoineen laadulliseen haastattelutietoon. Keskeiseksi nousee se, että nämä isot sähköiset aineistot ovat tarjonneet tutkijoille pääsyn siihen, missä eri kielten diversiteetti on suuri. Näille alueille on sitten jalkauduttu tekemään etnografista kenttätyötä, muun muassa haastattelemaan alueella kohdattuja asukkaita. Tällainen tieto antaa havainnollista tietoa siitä, miten yksilöt alueen monikielisyyden kokevat ja millaisia omakohtaisia kielten kohtaamisia heillä on.

Kirjassa on jonkin verran toisteisuutta, mitä ei tällaisessa kokoomateoksessa hevin pysty välttämään. Toisto ei kuitenkaan lukijaa juuri häiritse, ja parhaimmillaan moninaiset aineistot ja tutkimuskohteet tuovat esiin sen, mitä kaikkea samoinkin menetelmin ja käsitteiden voidaan tutkia. Kaikkiaan kirja tuo oivaltavasti ja koskettavastikin esiin kaupunkien moninaiset ja monikerroksiset kielimaisemat. Niissä näkyvät kaupunkien erilaiset ihmiset ja toimijat sekä heidän välinen vuorovaikutuksensa. Muutos on läsnä koko ajan, samoin kuin globaali yhtenäisyys ja sen rinnalla paikalliset omaleimaisuudet ja perinnöt. Kielimaisemat tekevät kaikkia näitä näkyviksi, mutta siihen tarvitaan taitavaa ja uudistuvaa tutkimusta. Tämä kokoomateos osoittaa vaikuttavasti, että tällaista on.