Kielikontaktien lyhyt oppimäärä

Maailman muuttuessa entistä globaalimmaksi myös kielet ja niiden puhujat kohtaavat toisiaan yhä useammin. Kielten kohtaamisia ja niiden vaikutusta kieliin käsittelee Helsingin yliopiston humanististen kieliaineiden yhteiseen luentosarjaan pohjaava Kielet kohtaavat -artikkelikokoelma. Miten kielikontaktit vaikuttavat ja ovat vaikuttaneet kielissä ennen kaikkea sanastollisella tasolla nousee kokoelman artikkelien keskeiseksi teemaksi. Yliopistolliseksi oppikirjaksi suunnattu teos on tervetullut lisä suomenkieliseen kirjoitteluun kielikontakteista.

Kalliokoski, Jyrki; Kotilainen, Lari; Pahta, Päivi (toim.): Kielet kohtaavat. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2009. 340 sivua. ISBN 978-952-222-081-3.

Alussa oli kieli

Maailma on monikielinen ja monikielisessä maailmassa niin kielet kuin niitä puhuvat ihmisetkin kohtaavat. Mitä kielille tällöin tapahtuu, on tutkimuksellinen lähtökohta Jyrki Kalliokosken, Lari Kotilaisen ja Päivi Pahtan toimittamassa artikkelikokoelmassa Kielet kohtaavat. Tutkimuksellisesti suurin osa kokoelman artikkeleista sijoittuu kielitieteen kentässä kielikontaktien tutkimukseen. Aihepiireiltään kirjoitukset vaihtelevat sitten huomattavasti enemmän – valtavirran englantikeskeisestä tutkimuksesta antiikin kielten kohtaamisiin.

Teoksen taustalla on Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan kieliaineiden yhteinen luentosarja keväältä 2005, jonka pohjalta luennoitsijat ovat artikkelinsa kirjoittaneet. Kirjan pääasiallisena tarkoituksena lienee toimia suomenkielisenä johdatuksena kielikontaktien tarkasteluun sekä alan tutkimukseen Suomessa. Tästä kielii myös kustantajan mainostus kirjan soveltuvuudesta niin yliopistolliseksi oppikirjaksi kuin kaikille monikielisyydestä kiinnostuneille.

Kirjaa voikin pitää eräänlaisena sisarteoksena Kalliokosken yhdessä aiemmin Markku Haakanan kanssa toimittamalle, samoin luentosarjaan perustuneelle, Referointi ja moniäänisyys (2005) -teokselle. Molemmissa teoksen rakenne ja laajuus on samankaltainen samoin kuin osa kirjoittajistakin ja myös aiheista voi löytää vähintäänkin metodologista yhtäläisyyttä.

Kielet kohtaavat -teoksen kaksitoista artikkelia on jaettu neljään pääteemaan siten, että jokainen teema muodostuu kolmesta artikkelista. Jaottelu tuntuu pakotetulta eikä artikkelien välillä ole nähtävissä kovinkaan selkeää eroa teemasta toiseen siirryttäessä. Ongelmaksi muodostuu valitettavasti artikkelien varsin vaihteleva taso, kuten niin monessa muussakin suomalaisessa artikkelikokoelmassa. Kirjaa lukiessa syntyy kuva, ettei teoksen tarkoitus ole avautunut kirjoittajille aina aivan samoin: Osa artikkeleista on laadittu soveltuviksi vasta-alkajalle toisten vaatiessa vähintäänkin kielitieteen alkeiden hallintaa. Toisaalta ongelmaksi muodostuu artikkelikokoelman kannalta verraten erikoinen ratkaisu, jossa kaikki artikkelit eivät toimi itsenäisinä vaan ne viittaavat kokoelmassa aiemmin esiteltyihin käsitteisiin ikään kuin artikkelikokoelma olisi yksi yhtenäinen monografia. Viittaus sinällään ei olisi ongelma, mutta monesti käsitteiden kohdalla ei lukijalle kerrota missä kokoelman aikaisemmassa artikkelissa mikin käsite on esitelty.

Koska kokoelman punaisena lankana toimii ajatus koodinvaihdosta ja kielten kanssakäymisestä, pyrkii Jyrki Kalliokoski johdantoartikkelissa vastaamaan kysymykseen siitä mitä koodinvaihdolla ja kielikontakteilla tarkoitetaan. Yksikielisyys, joka Kalliokosken mukaan on vallinnut kielitieteessä pitkään, on korvattava monikielisyydellä. Kielten välisiä lainasanoja, käännöslainoja tai morfosyntaktista lainautumista ei tulisi nähdä ongelmallisina, vaan niissä pitäisi nähdä monikielisyyden tarjoama merkitysten rikkaus. Jos kielikontaktien tutkimus toimiikin teoksen tutkimuksellisena lähtökohtana, voi kokoelmalla nähdä myös ideologisen lähtökohdan – monien kielten osasista rakentuvan monikielisyyden arvostamisen normatiivisen yksikielisyyden sijaan.

Kieliopista ja kontaktista

Ensimmäinen kirjan neljästä pääteemasta keskittyy kielikontaktien vaikutukseen kielen hitaimmin muuttuvaan osaan – kielioppiin. Tarkastelun aloittaa Magdolna Kovácsin artikkeli Koodinvaihto ja kielioppi, jossa hän lähestyy mm. australiansuomen avulla koodinvaihtoa. Kovácsin artikkeli esittelee ansiokkaasti tutkimuskentän perussanastoa ja -teorioita, joita valotetaan kattavasti esimerkein. Esimerkit ovat peräisin Kovácsin jo väitöskirjassaan käyttämästä aineistosta. Artikkelin ensimmäiset sivut tarjoavat lyhyet määritelmät käsitteille, joihin koko myöhempi kokoelma nojaa: koodinvaihto, matriisikieli, vieraskielinen aines, koodinvaihdon tyypit ja rajoitukset jne. Mikäli aihe ei ennestään ole lukijalle tuttu, tulevat nämä sivut tutuksi lukemisen edetessä, sillä niihin on palattava kerta toisensa jälkeen muidenkin artikkelien kohdalla. Itsenäisenä artikkelina ja toisenlaisessa teoksessa Kovácsin kirjoitus olisi kelpo alustus aiheeseen, mutta mikäli kirjan tarkoituksena on toimia oppikirjana voisi rahtunen redundanssia olla paikallaan pahimmassa käsiteryöpyssä.

Kovácsin artikkeli tuo runsaslukuisten esimerkkien avulla lukijan eteen kielen hiljalleen etenevän rakenteellisen muutoksen tilanteessa, jossa kaksi kieltä kohtaavat. Kovácsin tarkastelema tilanteessa kommunikaation osapuolet käyttävät pääsääntöisesti vain yhtä kieltä, johon lainautuu sanoja ja rakenteita toisesta, upotetuksi kieleksi kutsutusta kielestä. Hän tuo esiin aikaisemmassa tutkimuksessa esiteltyjä malleja rakenteellisesta muutoksesta ja esittää tästä yhteydessä myös omansa (s. 39). Esimerkkien avulla käydään läpi koko Kovácsin mallin mukainen kielen muutos sanojen lainautumisesta pitkiin upotetun kielen saarekkeisiin matriisikielen sisällä ja lopulta kysymykseen siitä päättyykö koodinvaihto vai onko seurauksena kielestä luopuminen vai sen pidginisaatio tai kreolisaatio. Kovács ei varsinaisesti pohdi itse muutosta, koodinvaihdon tehtäviä eikä niiden käytön kontekstia, mikä voi osin johtua artikkelikokoelman luonteesta. Näiden aineistosta kumpuavien kysymysten pohdinta jää loppusanoihin, mitä voi pitää valitettavana. Kuitenkin kun ottaa huomioon artikkelin tarkoituksen, jonka oletan olevan aiheeseen perehdyttäminen, on ymmärrettävää, että keskeisen roolin artikkelista vievät perusteet ja aikaisempi tutkimus.

Kokoelman toinen artikkeli jatkaa osaltaan kielen muutoksen tarkastelua, siitä mihin Kovácsin artikkeli sen päättää. Angela Bartensin artikkeli Kreolikielistä käsittelee nimensä mukaisesti kreolikieliä, niiden määrittelyä ja syntyä. Samoin kuin Kovácsilla, myös Bartensin artikkelissa esitellään lukijalle suuri joukko uusia käsitteitä varsin lyhyin määritelmin. Tämä ei kuitenkaan ole artikkelin varsinainen ongelma, vaan se on toisaalla. Ensimmäinen ongelma on esimerkkien verrattain lyhyt pituus ja epäselvyys. Hyvänä huonona esimerkkinä toimii sivuilla 66 ja 67 sijaitsevat esimerkit ja niihin viittaava alaviite. Bartens toteaa 1. persoonan persoonapronominen olevan San Andrésin kreolissa joko ai, a tai mi puhujasta ja puhetilanteesta riippuen. Tätä seuraa esimerkki (s. 67), jonka edellä puhutaan possessiivisuuden ilmaisemisesta mainitussa kreolikielessä, johon voidaan käyttää joko sanojen järjestystä tai analyyttista rakennetta erotuksena synteettisestä rakenteesta (ks. analyyttisen ja synteettisen erosta esim. Polikarpov (1997)), joka esiintyy kielessä josta suurin osa kreolin sanastosta on peräisin. Esimerkistä en ainakaan itse kyennyt päättelemään onko mi nyt 1. persoonan persoonapronomini vai possessiivipronomini: mi muma hous vrt. my mother’s house. Mikäli analyyttisessä tavassa kieleen lisätään sanoja morfeemien kustannuksella voisi kuvitella, että esimerkissä mi on persoonapronomini, mutta kosken San Andrésin kreolia taida en voi sitä mistään esimerkin nojalla selvittää. Lisäämällä esimerkkiin jokaisen sanan kieliopillisen funktion olisi tästäkin epäselvyydestä päästy ja tilaa olisi kulunut noin yksi rivi enemmän.

Muutoin kuin esimerkkien osalta Bartensin esitys on luonteva ja selkeä. Jos jostain tohtii huomauttaa, niin melko pitkästä ja aiheen kannalta epäolennaisesta kreolikielten historia -kappaleesta. Historialla on toki suuri merkitys kielen muutoksen suunnassa ja syissä, mutta Bartensin kirjoituksen kannalta kyse on vain puhtaasti epäolennaisesta. Tiedolla, että portugalilaiset saapuivat 1483 Kongo-joen suulle en voi päätellä paljoakaan kreolikielistä. Artikkelin varsinaisen ytimen muodostavat siten aiemman tutkimuksen esittely sekä kreoli-käsitteen määrittely. Nämä pohdinnat tarjoavat lukijalle paljon mielenkiintoista purtavaa. Samoin kuin Kovácsilla, varsinainen pohdinta kreolikielten merkityksestä puhujilleen jää loppusanojen varaan. Esiin nousee kielen merkitys voimakkaana identiteetin luojana sekä sosiaalisena tekijänä. Artikkelin viimeinen kappale onkin oivallinen loppuhuipennus. Se saa asiasta vähääkään kiinnostuneen etsimään käsiinsä osan lähdeluettelon mainitsemasta kirjallisuudesta, ja tutkimaan miten vaikkapa mainittu puhujien negatiivinen kuva omasta kielestään heihin vaikuttaa.

Kolmas ja samalla viimeinen koodinvaihdon vaikutusta kielioppiin luotaava artikkeli on Jouko Lindstedtin kirjoittama Balkanin kieliliitto. Lindstedtin artikkeli eroaa kahdesta edellisestä selvästi oppikirjamaisemmalla otteellaan. Uusia käsitteitä esitellään harvakseltaan ja niiden määritelmät toistuvat useita kertoja artikkelin aikana. Toisaalta, tai ehkä juuri oppikirjamaisuudesta johtuen, artikkelin rakenne on verraten luettelomainen, koska Lindstedt haluaa esitellä selväsanaisesti kieliliiton kielille tyypillisiä piirteitä rajallisessa tilassa. Näin jokaiselle balkanismin tunnusmerkille varataan tilaa vain muutama rivi. Oppikirjamaista kuvaa rikkoo ainoastaan lähdekirjallisuuden vähyys. Syyksi tähän Lindstedt mainitsee perusteosten vähäisyyden englanniksi. Viime vuosina on kuitenkin julkaistu Balkanin kieliliitosta kirjoja myös englanniksi, jotka käsittelevät varsin samoja piirteitä kuin Lindstedt artikkelissaan (ks. esim. Tomic, Olga 2006, Rivero, María Luisa ja Angela Ralli (toim.) 2001 sekä Kalluli, Dalina ja Liliane Tasmowski (toim.) 2008). Lindstedtin artikkeli tarjoaa, yhtä kaikki, verrattoman lähtökohdan Balkanin kieliliittoon, ilmiön synnyn mahdollisiin syihin sekä niihin ongelmiin, jotka liittyvät kielten muutoksen tutkimukseen. Oppikirjamaisuutensa ansiosta se soveltuu mainiosti myös niille, jotka aikaisemmin eivät ole tutustuneet kielikontaktien tutkimukseen: erikoisemmat käsitteet selvennetään perusteellisesti parafraasilla ja keskeisille käsitteille on uhrattu riittävästi tilaa. Näin Lindstedt onnistuu luomaan käsittelemästään aiheesta selkeän kuvan, joka toimii hyvänä lähtökohtana mikäli aihepiiri kiinnostaa.

Variaatiota koodinvaihdolla

Irina Kauhasen artikkeli Diglossia ja koodinvaihto arabian kielessä aloittaa toisen pääteeman käsittelyn. Kuten artikkelin nimestä käy jo ilmi, ei siirtymä ole järin suuri ensimmäisen teeman koodinvaihtoa ja kielioppia tarkastelleeseen näkökulmaan: tarkastelun keskiössä on edelleenkin koodinvaihto ja monikielisyys sekä niiden vaikutus kieliin ja kielioppiin. Keskeiseksi erottavaksi tekijäksi aiempaan pääteemaan nousee diglossian käsite. Kauhanen tukeutuu artikkelissaan varsin pitkälti Charles A. Fergusonin alkuperäiseen määritelmään käsitteestä, vaikka hän lisääkin mahdollisuuden arvostetumpien (H) ja arkisten (L) kielenkäyttöjen sekoittumiseen Fergusonin määritelmästä poiketen. Toki Ferguson itsekin on tehnyt lisäyksiä, jotka olisivat ansainneet tulla mainituiksi, koska ne ovat varsin samansuuntaisia kuin Kauhasen tekemät (ks. esim. Ferguson (1991)). Itse olisin lisäksi kaivannut selvempää huomautusta siitä, että diglossia on nimenomaan sitä puhuvan yhteisön ominaisuus, ei kielen. Artikkelissa toistuvan käsitteen ”diglossinen yhteisö” kun voi tulkita myös tarkoittavan ”yhteisö, jonka kieli on diglossinen” ellei ennestään tunne käsitettä.

Tutkimuksen tarkoituksena Kauhasella onkin tarkentaa kuvaa diglossiasta käyttämällä apuna variaatio- ja koodinvaihtotutkimusta. Ongelmaksi muodostuu, ettei variaatiotutkimusta määritellä missään vaiheessa, mitä voi pitää verrattain suurena puutteena ottaen huomioon kirjan oletettu oppikirjaluonne. Ansioituneimmillaan Kauhasen artikkeli on tuodessaan esiin arabian kielen määrittelemisen vaikeuden, suuren eron koulussa opetettavan kielen ja puhekielen välillä ja pyrkiessään tarjoamaan tälle selitystä kielikontakteja tutkimalla.

Artikkeli ei kuitenkaan pääse missään vaiheessa itse peruskysymykseensä, vaan jää ikään kuin puolitiehen. Kauhasen havainto, että normatiivinen standardiarabia ei toimi pohjana ääntämyksen arvostukselle on sinällään kiinnostava, muttei järin uusi. Mielestäni myöskään esiteltyä tutkimusmetodia ei hyödynnetä tutkimuksessa. Tulosten valossa pitäytyminen koodinvaihto- ja variaatiotutkimuksen metodissa vaikuttaa tarpeettomalta. Kauhanen huomauttaa, ettei ”labovilainen metodologia” (s. 107) sovellu arabian ääntämyksen tutkimukseen. Vaikkei hän selvennäkään mitä artikkelissa labovilaisella metodologialla tarkoitetaan, olisi joko omaa metodologiaa tullut selventää tai vaihtoehtoisesti määritellä tarkasti mitä osaa labovilaisesta metodologiasta hän kritikoi. Ainakin itselleni ensimmäisenä nousi mieleen William Labovin jo vuonna 1962 toteuttama tutkimus New Yorkin tavarataloissa (tutkimus löytyy myös netistä, ks. muut viitatut teokset), jonka tulos on varsin samansuuntainen Kauhasen artikkelissaan mainitseman tutkimustuloksen kanssa.

Variaatiotutkimuksen pääteeman alla toisena artikkelina on Hanna Lappalaisen teksti Koodinvaihto ja sen funktiot suomenkielisissä keskusteluissa. Tutkimus tarkastelee pääkaupunkiseudun nuorten puheessa esiintyvää koodinvaihtoa. Materiaalina toimii yksi, kuudentoista nuoren muodostama yhteisö, johon myös Lappalainen itse kertoo kuuluvansa. Mielestäni tällainen moninkertainen subjektiivisuus on melko ongelmallinen, erityisesti pyrittäessä löytämään kulloisenkin koodinvaihdon merkitys, joka Lappalaisen tutkimuksessa perustuu kvalitatiiviseen analyysiin. Lappalaisen tarkastelun metodina toimii Kauhasen tavoin variaatiotutkimus sekä tämän lisäksi keskusteluanalyysi. Valituista metodologisista apuvälineistä muodostuu kiinnostava yhdistelmä staattisuutta ja dynaamisuutta. Tutkimusmenetelmät ovat kuitenkin monella tapaa toistensa elimellisiä osia, onhan Lappalaisen esiinnostama konteksti aina sosiaalisesti rakentunut aivan samoin kuin variaatiotutkimuksen sosiaaliset taustamuuttujatkin. Voin pitää rooliani keskustelussa joko tiettynä keskustelun kontekstina tai voin vaihtoehtoisesti määrittää itselleni sosiaalisen roolin, jota käytän tietyssä sosiaalisessa tilanteessa. Molemmat ovat samoin muuttuvia ja niiden lukumäärää voidaan pitää rajallisena. Rooli vaikkapa työnjohtajana tai opettajana on paikallisesti relevantti, kuten Lappalainen huomauttaa, samoin näihin rooleihin liittyvät puhunnokset.

Lappalaisen artikkelin rakenne on oivallinen. Ensin lyhyehkö alustus aiheeseen, jota seuraa tutkimusmateriaalin esittely ja ensimmäinen esimerkki, esimerkin analyysi ja niin edelleen. Näin Lappalainen tuo esiin pikku hiljaa tutkimuksensa keskeisen sisällön: suomenkielisen keskustelun yleiset koodinvaihdon funktiot. Tällaisia funktiota on Lappalaisen mukaan neljä ja ne toimivat merkkeinä siirryttäessä toiminnasta, topiikista (aiheesta), roolista tai moodista (puhumisen tavasta) toiseen. Sama keskustelu voi sisältää useita näistä funktioista samanaikaisesti. Funktiot esitellään kuitenkin surkuteltavan epäselvästi. Kun toiminnasta toiseen siirtyvän funktion esittelyssä todetaan siirtymän pohjaavan monesti puhujan roolin vaihtumiseen, voi kysyä mitä virkaa on roolista ja moodista siirtymiseen käytetyille funktiolle, kun ne aivan yhtä hyvin voitaisiin kuvata käyttämällä toiminnasta toiseen siirtymistä mikäli roolin käsitettä laajennettaisiin. Siksi ainakin itse suhtauduin hieman epäilevästi tarjottuun luokitteluun, koska se ei ainakaan artikkelin nojalla millään muotoa helpota erilaisten koodinvaihtojaksojen merkityksen analyysia. Muutoin artikkeli on kelpo luettavaa ja oppikirjatarkoitukseen riittävän selkeä muutamia puuttuvia käsitteiden määritelmiä lukuun ottamatta (esim. ”kasvojen menettäminen”, jolla viitattaneen Brownin ja Levisonin face-threatening act -käsitteeseen).

Kielensisäisen moniäänisyyden tarkastelun jälkeen, variaatio-pääteeman kolmas ja viimeinen artikkeli tutkii maahanmuuttajien monikielisyyttä. Heini Lehtosen artikkeli Maahanmuuttajataustaisten helsinkiläisnuorten monikielisyyden ilmiöitä pureutuu monietnistymisen mukanaan tuomiin uusiin kielimuotoihin. Eli Lehtosen sanoin siihen, ”miten nuoret käyttävät [- -] monikielisyyttä ilmaisunsa resurssina ja kielellisen identiteettinsä rakentamisessa”. (s. 161) Siinä missä Kauhasen artikkeli käytti variaatiotutkimuksen ohella diglossiaa ja Lappalaisen artikkeli keskusteluanalyysia turvautuu Lehtonen vuorovaikutuksen tutkimukseen puhujien näkökulmasta. Lehtonen mainitsee tutkimuksensa esikuviksi englantilaisen Ben Ramptonin sekä tanskalaisen Pia Quistin ja vertaa tutkimuksessaan monissa kohdin helsinkiläisnuorten kieltä pohjoisenglannin nuorten kieleen. Tutkimusaineistona Lehtosella on yhden monietnisen koulun arki, jota hän on seurannut vuonna 2002. Se ei siten valota viimeisimpiä kehityskulkuja nopeasti muuttuvassa nuorisokielessä. Lehtosen tarkoitus onkin ensisijaisesti tuoda osaksi suomenkielistä keskustelua erityisesti Ramptonin tutkimuksessa esiinnousseita teemoja, kuten kielenylitys, crossing.

Runsaiden esimerkkien avulla Lehtonen esittelee tutkimusaineistostaan nuorten monikielisyyden vaikutuksen erilaisia ilmiöitä, jotka valottavat selkeästi monikielisyyden syitä samalla kuitenkin korostaen sitä valintana, ei puutteena. Tätä eräänlaista dogmaattista idealismia voikin pitää Lehtosen artikkelin heikkoutena: se pyrkii osoittamaan tutkijan hypoteesin monikielisyyden kieltä rikastavasta vaikutuksesta oikeaksi jo ennakolta ilman, että se suuremmin vaivautuu kriittisesti analysoimaan aineistoa. Osa esimerkeistä sisältää jaksoja, jotka eivät vastaa mitään erottumisen tarvetta eivätkä varmaankaan ole lainaa monikielisestä ympäristöstä. Myös nämä jaksot olisivat ansainneet oman analyysinsa. Artikkeli olisi kaivannut aineistoa, joka osoittaisi maahanmuuttajataustaisten nuorten menestymisen myös normatiivista kielenkäyttöä testaavissa kokeissa. Nyt tällaisena todistusaineistona toimii ainoastaan sivumennen todettu huomautus rinkebynruotsin asemasta Ruotsissa, ja sen puhujien hyvästä normatiivisen ruotsin kielen taidosta. Tästä ei vain valitettavasti voi johtaa mitään Suomen tilanteesta. Ehkä siksi myös sosiaalisten rakenteiden tarkastelu tai vähintäänkin sen tarve olisi tullut tuoda esiin, esimerkiksi puhumalla maahanmuuttajien suomen kielen opetuksen tasosta.

Kielten historialliset kontaktit

Kolmannessa pääteemassa tarkastelu siirtyy aikaisempien teemojen pääosin 2000-luvun kielitilanteen tarkastelusta kielikontaktien historiaan. Ensimmäinen teeman kolmesta artikkelista, Arja Nurmen kirjoittama Kielikontaktien vaikutus englannin kieleen, tutkii englantia sen historiasta käsin. Artikkeli pyrkii valottamaan niitä moninaisia reittejä joiden kautta erityisesti sanastoa on lainautunut englannin kieleen. Aineistonaan artikkeli käyttää Helsinki-korpusta, joka koostuu englanninkielisistä teksteistä lähes tuhannen vuoden ajanjaksolta. Nurmen valitsema tapa jäsentää lainautuminen on kronologinen, joka on helposti ymmärrettävä ja soveltuu siten mainiosti oppikirjaan. Koodinvaihtoa artikkeli enemmänkin sivuaa kuin käsittelee. Vaikka Nurmi kutsuukin löytämiään sanastollisia lainoja koodinvaihdoiksi (ks. esim. s. 193), hän auliisti myöntää määritelmän ongelmallisuuden. Ei voida sanoa milloin on kyse lainautumisesta, milloin koodinvaihdosta. Osin syinä tähän ovat niin säilyneen aineiston satunnaisuus kuin puhutun kielen aineistojen puutekin. Vaikka Nurmi lupaa selvittää artikkelissaan nimenomaan tämän rajanvedon ongelmaa, ei artikkelin loppuun mennessä kuva paljoa selkene.

Muutoin Nurmen artikkeli on kokoelman vahvinta antia – se pysyttelee tiukasti aiheessaan: muiden kielten vaikutuksessa englannin kieleen. Valittu tarkastelutapa on selkeä ja helposti lähestyttävä, ja teksti soljuu nautittavasti. Esimerkkejä on tarjolla riittävästi ja ne selkeyttävät esitystä kuten hyvien esimerkkien on tarkoituskin. Kun tähän kaikkeen liittää oppikirjaan mainiosti soveltuvan napakan ja ainakin omasta mielestäni hyvin valitun lähdeluettelon, on helppo suositella Nurmen artikkelia nopeana katsauksena aiheeseen kaikille ja kelpo ensiaskeleena niille, jotka haluavat päästä alkuun englannin kielen historian tutkimisessa.

Historiallisia kielikontakteja Suomessa ja eritoten suomen vaikutusta suomenruotsiin tutkii pääteeman toinen artikkeli, Mirja Saaren Kielten kohtaaminen autonomian ajan Suomessa. Tutkimusaineistona Saarella on kolmen suomenruotsalaisen opettajattaren kirjeenvaihto 1800-luvun lopusta ja 1900-luvun taitteessa. Tarkoituksena tutkimuksella on Saaren omien sanojen mukaan ”käsitellä suomen ja ruotsin kielen kohtaamisia autonomian aikana” (s. 212), mutta tähän tarkasteluun päästään itse asiassa vasta artikkelin puolivälissä. Tätä ennen Saari käy läpi mm. fennomanian heräämistä ja suomalaista 1800-luvun kielikeskustelua, jotka sinällään ovat kiinnostavia ilmiöitä, mutteivat itse asiassa toimi edes kunnollisena taustamateriaalina kirjeenvaihdon analyysille.

Saari tuo kirjeistä löytämiensä esimerkkien avulla esiin käytännössä katsoen kaikki aiempien artikkelien tunnistamat koodinvaihdon käyttötarkoitukset. Esimerkkejä onkin verraten paljon ja ne vievät suurimman osan artikkelin loppupuoliskosta, jossa suomen ja ruotsin kielikontaktia varsinaisesti käsitellään. Osittain tämä on harmi, sillä nykyisellään artikkeli on enemmänkin lista esimerkkejä kuin varsinainen tutkimuksen tulos. On toki hauskaa lukea miten erilaisia ilmaisuja kirjeissä esiintyy, mutta se tyydyttää ehkä enemmänkin sosiaalisen voyeurismin tarvetta kuin tieteellisiä tarkoitusperiä. Lisäksi artikkelin loppupuolella mukaan otetaan esimerkkejä nykynuorten kielenkäytöstä osoittamaan osan ilmiöistä esiintyvän myös nykypäivänä. Tämä tuntuu lukijasta kuitenkin enemmän aiheesta harhaantumiselta kuin kiinnostavalta havainnolta. Mikäli artikkelin tarkoitus olisi käsitellä koodinvaihtostrategioiden elinkaarta, toki, mutta kielten kohtaamisesta autonomian ajan Suomessa se ei kerro mitään. Vaikka Saaren esimerkkejä voikin kritikoida, on niissä paljon hyvääkin: Ne ovat riittävän pitkiä ja monipuolisia. Näin kuvaillut koodinvaihtosaarekkeet eivät jää irtonaisiksi, kuten vaikkapa osassa Kovácsin esimerkeistä.

Kolmannen pääteeman viimeinen artikkeli siirtyy Suomenlahden yli Viron puolelle. Se tutkii suomen kielen vaikutusta viron kieleen, ja niitä kausia jolloin tällaista lainautumista on tapahtunut. Riho Grünthalin artikkeli Suomen kielen vaikutus viron kieleen ruotii ilmiötä käyttäen apunaan virolaisten päivälehtien kirjoittelua sekä niihin liittyvää, Internetissä tapahtuvaa kommentointia. Tutkimusaineistoa ja sen laajuutta analysoidaan tarkasti ja sitä käytetään oivallisesti rytmittämään artikkelia. Muutoinkin Grünthalin kirjoituksen rakenne on mainio: Ensin käydään läpi lainautumisen syyt, sen erilaiset vaiheet sekä teoreettinen viitekehys, josta kirjoittaja haluaa aihettaan tarkastella. Näiden jälkeen seuraa esiinnostettujen teemojen selkeyttäminen ja kuvailu esimerkkien avulla. Myös rajaukseltaan aihe on artikkelin mittoihin mahtuva ja Grünthalin päätös keskittyä yksinomaan leksikaalisiin lainoihin on onnistunut.

Artikkelissa on toki myös huonot puolensa, jotka ovat pitkälti samoja kuin muutamassa aiemmassa artikkelissa. Koska kokoelma on kuten jo liiankin usein olen toistanut tarkoitettu oppikirjaksi, tulisi artikkelien olla mahdollisimman ymmärrettäviä verraten vähäiselläkin edeltävällä tiedolla. Grünthalin artikkeli ei sitä ole. Se edellyttää monin paikoin kokoelman edeltäviin artikkeleihin tutustumista, jotta käsitteet ja teoriat, joita Grünthal käyttää olisivat ymmärrettäviä. Onko vika sitten artikkelin vai kokoelman, on lopultakin makuasia. Joka tapauksessa lauseet kuten ”[v]aikka koodinvaihto ja siirtyminen matriisikielestä (tässä tapauksessa virosta) upotettuun kieleen (tässä tapauksessa suomeen)…” (s. 232) eivät aukea lukijalle pelkkien sulkeissa olevien määritelmien pohjalta. Lopultakin, mitä matriisikielellä tai upotetulla kielellä tarkoitetaan, pitää etsiä artikkelikokoelmasta toisaalta. Kun vielä kirjan hakemistokaan ei suuremmin auta (upotettua kieltä ei ole listassa lainkaan ja matriisikielen määritelmä ei löydy sivuilta joihin hakemisto osoittaa) on lukijan selattava läpi koko kokoelma selvittääkseen mitä ko. käsitteillä tarkoitetaan, jos ne edes käsitteiksi tunnistaa.

Koodinvaihto ja historia (taas)

Neljäs pääteema on sanalla sanoen kummallinen. Se alkaa artikkelilla, joka käsittelee historiallisia kielikontakteja (ks. edellinen pääteema), jatkaa toisella artikkelilla, jossa käsitellään historiallisia koodinvaihtoja (ks. edellinen pääteema) ja lopettaa artikkelilla jossa pohditaan monikielisyyden merkitystä kielen oppimisen näkökulmasta. Osin tuntuukin, että jaottelu on tehty ennen kuin varsinaiset artikkelit on saatu nähtäväksi, ja että jaottelu perustuu johonkin, joka on luentosarjassa ollut huomattavasti selvempää kuin se on kirjallisessa muodossa. No, yhtä kaikki, takaisin neljänteen pääteemaan, jonka nimi kirjassa on Kirjoitus, koodinvaihto ja kielitaito.

Pääteeman aloittaa kirjoitus antiikin kielikontakteista. Martti Leiwon artikkeli Kielikontaktit antiikissa valottaa kielellisten kohtaamisten vaikutuksia antiikin ajan suuriin eurooppalaisiin kieliin: latinaan ja kreikkaan. Aineistona on joukko kirjoituksia antiikin ajalta, joista pääasiallisesti tarkastellaan venusialaisia hautakirjoituksia n. 300-600 jaa., joissa sekoittuvat latina ja kreikka.

Näitä kirjoituksia tarkasteleva, artikkelin lopussa oleva kappale, yhdessä kontaktipiirteiden luokittelun kanssa ovat kelpo luettavaa. Muutoin artikkelia vaivaa sekavuus, kun tavoitteena näyttää olleen kattaa laaja aihe verraten lyhyessä artikkelissa. Tästä seuraa ehkä liikaakin yleistyksiä, jotka olisivat kaivanneet tuekseen edes jonkinasteisia todisteita. Esimerkiksi Leiwo kirjoittaa artikkelissaan kreikan ja latinan puhujien olleen tietoisia toisen kielen ilmaisukeinoista seuraavasti: ”[t]eksteissä olevat piirteet on analysoitava niin, että ollaan tiukasti selvillä kunkin tekstin funktiosta, sen genrestä sekä siitä sosiaalisesta ja poliittisesta kontekstista, jossa se on kirjoitettu”. (s. 270) Tälle toteamukselle hän ei valitettavasti tarjoa edes lähdeviitettä, jonka kautta aiheeseen voisi perehtyä lähemmin. Toteamus tuntuu varsin rohkealta ottaen huomioon, etteivät edes suomalaiset puhuessaan suomalaisille välttämättä osaa sanoa suuriakaan lauseen sosio-poliittisesta kontekstista.

Leiwon artikkeli olisi toiminut paremmin, mikäli se olisi keskittynyt vain pääaineistoonsa, venusialaisiin hautakirjoituksiin. Tällöin aihetta oltaisiin voitu syventää ja analysoida lähemmin pintaraapaisun sijaan. Artikkelista jääkin harmillisen pinnallinen kuva kielikontakteista, ja pääasialliseksi ansioksi aiheeseen perehtyvälle lukijalle jää mainio lähdeluettelo.

Päivi Pahtan artikkeli Tuhat vuotta koodinvaihtoa englantilaisissa teksteissä pohjaa samaan aineistoon kuin edellä käsitelty Mirja Saaren artikkeli, toisin sanoen Helsinki-korpukseen. Saaren artikkelin keskittyessä lainattuihin sanoihin pohtii Pahta enemmänkin koodinvaihtokäytänteitä sekä niiden tarkoitusta. Tarkastelussaan Pahta käyttää variaatioanalyysia, joka on monen muunkin kokoelman artikkelin metodologisena lähtökohtana. Tarkoituksena on nostaa korpuksesta esiin kvantitatiivisia muutoksia, joita pyritään koodinvaihtotutkimuksen avulla analysoimaan laadullisesti. Vahvimmillaan artikkeli on kvantitatiivisen analyysin parissa, mutta siirryttäessä kvalitatiiviseen analyysiin oiotaan hieman liikaa mutkia. Analyysi näyttäytyy suoraviivaisena toimintana, jossa käsitteet ovat absoluuttisia. Puhe kontekstista tuntuu pelkistyvän puhtaan kielelliseksi analyysiksi, jossa vaikkapa sosiaalinen tai historiallinen viitekehys ei saa suurtakaan huomioita.

Pahtan artikkelissa, samoin kuin muutamassa muussakin kokoelman artikkelissa, kontekstiin suhtaudutaan varsin itsestäänselvänä ja helposti määriteltävänä käsitteenä. Verrattuna vaikkapa Teun A. van Dijkin (2008 ja 2009) kontekstiteoriaan tuntuu kuin puheena olisi kokonaan toinen käsite. Siinä missä van Dijkilla konteksti rakentuu monimutkaisena kognitiivis-sosiaalisena ilmiönä, sivuutetaan kontekstin ongelma Pahtan artikkelissa toteamalla, että ”[konteksti]vihjeet voidaan usein myös tulkita monella tavalla”. (s. 298) Tämän lisäksi myös kontekstia rakennetaan samankaltaisten yleistyksien varaan. Esimerkkinä tällaisesta yleistyksestä toiminee Pahtan väite, jonka mukaan kreikan lisääntyminen englanninkielisissä teksteissä 1500-luvulta lähtien selittyy antiikin kreikankielisten tekstien saatavuudella. Väitteen pohjaa nakertaa kuitenkin vaikkapa Dimitri Gutasin (2006) huomio 1100-luvulla tapahtuneesta arabiasta latinaan kääntämisestä. Tällöin tarjolla olisi ollut monien antiikin kreikkalaisten teosten alkuperäinenkin versio, mutta käännös tehtiin siitä huolimatta jopa kolme kertaa useammin arabiasta käsin. Syinä tähän Gutas pitää ennen kaikkea arvostusta, jota arabia tuolloin nautti ei niinkään kreikankielisten tekstien puutetta: ”[- -] indeed the politics of the choice, Greek or Arabic, appears to have been very important in the formation of popular and scholarly ideologies in the Middle Ages from the 12th century onwards”. (Gutas 2006, 14). Kun renessanssi Euroopassa sitten alkoi, muuttui arvostus oleellisesti, jolloin myös kiinnostus kreikankielisiä tekstejä kohtaan virisi uudestaan. Siten kreikkalaisten lainojen ilmaantumisen taustalla lienee muitakin syitä kuin Pahtan mainitsema saatavuus.

Kokoelman viimeinen artikkeli on johdannon tavoin Jyrki Kalliokosken kirjoittama. Kalliokosken artikkeli Koodinvaihto ja kielitaito tarkastelee monikielisyyttä ja sen seurauksena syntyviä koodinvaihtotilanteita. Artikkelinsa aluksi Kalliokoski haluaa määritellä uudelleen monikielisyyden, tai vähintäänkin nostaa siitä esiin uusia piirteitä, ja vaatii huomion kiinnittämistä ”aitoon monikielisyyteen”. Tällä hän tarkoittaa tilannetta, jossa useammalle kielelle altistumista ei voi välttää: kieliä ei opita yksi kerrallaan äidinkielen rinnalla vaan tilanne on usein huomattavasti monisyisempi. Kalliokoski pyrkii osoittamaan, ettei kielen vaihtuminen ole aina tulkittavissa heikon kielitaidon merkiksi. Artikkeli esittelee selkeästi tavoitteensa ja keskeiset käsitteensä. Lisäksi esimerkkeihin turvaudutaan säännöllisestä, joiden jälkeen monesti kerrataan aiemmin selitettyä toisin sanoin.

Kalliokoski erittelee tällaisen monikielisen koodinvaihdon funktiota virkistävällä tavalla. Vaikka lähestymistapa onkin monin paikoin ideologisesti värittynyttä (korostetun positiivinen suhtautuminen monikielisyyteen voimavarana), on se raikasta monesti turhan ongelmakeskeisessä monikielisyyden tarkastelussa. Toki korostetun myönteinen suhtautuminen johtaa varsin samanlaiseen kritiikin puutteeseen kuin Heini Lehtosenkin artikkelissa. Joko tarkoituksella tai tiedostamatta, artikkeli palauttaa mieliin myös monien aikaisempien artikkelien esittelemiä käsitteitä, kuitenkin samoin kuin Grünthal artikkelissaan, Kalliokoski ei vaivaudu määrittelemään kaikkia aikaisemmissa kokoelman artikkeleissa esitettyjä käsitteitä. Kuten Grünthalin osalta huomautin, tätä voi pitää artikkelin tai kokoelman puutteena. Oppikirjamaista vaikutelmaa se ainakin rikkoo.

…ja lopuksi

Artikkelikokoelman loppuun päästyään on kummallinen olo. Toisaalta on tyytyväinen siitä, että suomeksi kirjoitetaan kielestä kiinnostavasti, toisaalta pettynyt koska kaiken olisi voinut tehdä vielä paremmin. Kuten alussa huomautin, artikkeleja vaivaa suunnaton tasollinen vaihtelu: osa artikkeleista on oivallisia osan jäädessä parhaimmillaankin keskinkertaisiksi. Kuitenkin, enemmän kuin artikkelien kirjoittajia tulisi soimata toimittajia ja kustantajaa. Mikäli tarkoituksena on tehdä oppikirja, olisi ainakin omasta mielestäni ensimmäinen lähtökohta valita yhteinen näkökulma ja aihe, jota tullaan käsittelemään. Kielet kohtaavat -kokoelmasta ne puuttuvat. Toiseksi, mikäli oppikirjan muotona on artikkelikokoelma, tulisi kokoelman läpikulkeva teoreettinen viitekehys esitellä erillisessä artikkelissa, jolloin kirjoittajat voisivat olettaa tietyt käsitteet tunnetuiksi. Nyt osa kirjoittajista on näin olettanut, toinen puoli taas ei. Jos puhtaan teoreettinen johdantoartikkeli olisi liian työläs toteuttaa, olisi keskeiset termit voinut määritellä erillisessä sanastossa, jossa samalla olisi ollut viittaus tarkempaan määritelmään kokoelman sisällä. Näin artikkelit olisivat voineet toimia aidosti itsenäisinä kokonaisuuksina. Nyt lukijan ollessa kiinnostunut ainoastaan vaikkapa kielten kohtaamisista autonomian ajan Suomessa on hänen luettava myös artikkeli kreolikielistä saadakseen määritelmät häntä kiinnostavan artikkelin käsitteille.

Lisäksi kirjassa on muutamia ainakin itseäni häiritseviä tyylillisiä valintoja. Keskeisin näistä on jokaisen artikkelin lopussa oleva pitkä lähdeluettelo. Koska monien artikkelien teoreettinen lähtökohta on sama mainitaan osa kirjoista lähes jokaisessa lähdeluettelossa. Yksi yhteinen, kirjan lopussa oleva lähdeluettelo olisi mielestäni ollut toimivampi ratkaisu. Tällöin olisi lopussa voinut monien muiden oppikirjojen tavoin olla erityinen lista suositeltavasta peruslukemistosta. Tällainen lista peruslukemistosta on olemassa, mikäli lukija päätyy vierailemaan kurssin kotisivuille, josta on linkki peruslukemiston muodostavaan kirjalistaan. Kirjalista on käytännössä yksi yhteen kirjan teoreettisen lähtökohdan kanssa.

Kokoelmaan on jäänyt myös muutamia kirjoitusvirheitä, mutta kirjoitusvirheitä enemmän häiritsevät oudot puutteet. Esimerkiksi kolmannen pääteeman alusta puuttuu välilehti, joka edeltää kaikkia muita pääteemoja. Myös osaa tekstityylillisistä keinoista on käytetty epäjohdonmukaisesti artikkelien välillä. Kirjan taitto muilta osin on kuitenkin selkeä samoin kuin aikaisemmissakin Tietolipas-sarjan kirjoissa.

Lopultakin, vaikka arvio saattaa vaikuttaa kovin negatiiviselta, on kokoelmassa suuri joukko hyviä hetkiä, jotka ansaitsevat lukijansa. Mikäli aihe vähääkään kiinnostaa, kannattaa käynti kirjastossa tai kirjakaupassa. Kokoelma avaa mielenkiintoisia näkökulmia kielten kohtaamisiin ja toimii hyvänä lähtökohtana aiheen syvällisemmälle tarkastelulle runsaan lähdekirjallisuutensa ansiosta.

Lähteet:

Dijk, Teun A. van (2008) Discourse and Context. A Sociocognitive Approach. Cambridge : Cambridge University Press.

– – (2009) Society and Discourse. How Social Contexts Influence Text and Talk. Cambridge : Cambridge University Press.

Ferguson, Charles A. (1991) Epilogue: Diglossia Revisited. s. 49-67 teoksessa Elgiball, Alaa (toim.) Understanding Arabic: Essays in Contemporary Linguistics in Honor of El-Said Badawi. Kairo : American Univerisity in Cairo Press (tarkistettu 6. heinäkuuta 2009).

Gutas, Dimitri (2006) What was there in Arabic for the Latins to Receive? s. 3-22 teoksessa Speer, Andreas ja Lydia Wegener (toim.) Wissen über Grenzen : Arabisches Wissen und Lateinisches Mittelalter. Berlin : De Gruyter.

Polikarpov, Anatoli (1997). Some Factors and Regularities of Analytic/Synthetic Development of Language System (tarkistettu 6. heinäkuuta 2009).

Muut viitatut teokset:

Haakana, Markku ja Jyrki Kalliokoski (toim.) (2005) Referointi ja moniäänisyys. Helsinki : SKS.

Kalluli, Dalina ja Liliane Tasmowski (toim.) (2008) Clitic Doubling in the Balkan Languages. Amsterdam : John Benjamins.

Labov, William (1972) Toinen luku The Social Stratification of (r) in New York Department Stores (s. 43-69) teoksessa Sociolinguistic Patterns. Philadelphia : University of Pennsylvania Press. Koko toinen luku luettavissa myös Google Books -palvelun kautta (tarkistettu 6. heinäkuuta 2009).

Rivero, María Luisa ja Angela Ralli (toim.) (2001) Comparative Syntax of the Balkan Languages. Oxford : Oxford University Press.

Tomic, Olga (2006) Balkan Sprachbund Morpho-Syntactic Features. Dordrecht : Springer.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *