Martti Blåfieldin teos Alikartanon Nordenskiöldit kuvaa kuutta sukupolvea. Ylhäisaatelisen Wrede-suvun Suomessa sijaitsevien tilusten tilanhoitajaksi nimitettiin vuonna 1693 Johan Norberg, joka oli kotoisin Uppsalan pohjoispuolelta. Hänen ja Maria Biörnin lapset käyttivät herraskaisempaa nimimuotoa Nordenberg, ja kaksi heistä kantoi vuoden 1751 aateloinnin jälkeen nimeä Nordenskiöld. Aatelissuvun myöhemmät haarat erottautuivat vielä omilla kirjoitusmuodoillaan Nordensköld, Nordenskjöld ja von Nordenskjöld. On onni, että teoksen lopussa on sukupuu, joka antaa mainion kuvan tästä sukukokonaisuudesta. Koska sukupuuta ei mainita sisällysluettelossa, olisi se ollut hyvä mainita tekstin alussa, kun sukulaisuussuhteita käydään selostamaan.

Martti Blåfield toteaa ”kirjan olevan hänen 40 vuoden Nordenskiöld-tutkimuksensa yhteenveto ja loppulause” (Mäntsälän Uutiset 6.9.2022). Alkusanoissa hän kertoo, että teos on erityisesti suunnattu tausta-aineistoksi Alikartanon vierailijoille ja Nordenskiöld-suvusta kiinnostuneille. Tavoitteena on ollut koota hajallaan eri tahoilla ilmestynyt Nordenskiöld-tietämys yksien kansien väliin. Tässä tehtävässä kirjoittaja on onnistunut hyvin. Tästä tavoitteesta selittyy myös se, ettei kyseessä ole varsinainen arkistolähteisiin perustuva tutkimus vaan lähdeluettelossa on julkaistun kirjallisuuden ohella mainittu kolme käsikirjoitusta, joista kaksi on suvun jäsenten julkaisemattomia sukumuistiinpanoja. Ehkä hieman yllättäen kirjallisuuden joukosta puuttuu Blåfieldin oma Adolf Erik Nordenskiöld -biografia (Into, 2016).

Kirja on miellyttävästi muotoiltu ja taitettu. Mustavalkoista kuvitusta on melko runsaasti. Se sisältää vanhan kartan Alikartanon seudusta, mutta selkeä nykykartta olisi ollut ulkopaikkakuntalaisille suureksi avuksi. Värikuvitus on epäilemättä kustannussyistä toteutettu erillisenä liitteenä, joka yllättää epätavanomaisella sijoituksellaan: se ei ole teoksen keskellä eikä lopussa vaan ennen toiseksi viimeistä lukua. Sitäkään ei mainita sisällysluettelossa. Kirjaan sisältyvä henkilöhakemisto on tämänkaltaisessa teoksessa kiitettävä lisä.

Teos etenee sujuvasti seuraillen eri sukupolvista päähenkilöiksi nostettuja Nordenskiöldejä. Vain hyvin suppea luku alkemiasta tuntuu hieman irralliselta. Kerronta on tiivistä ja kiinnostavaa. Teos on huolellisesti viimeistelty, eikä suuria virheitä sattunut silmään ja pieniäkin vain muutamia: kenttämarsalkka olisi ehkä osuvammin sotamarsalkka, Gustaf Moritz Armfelt kai yleensä Gustaf Mauritz, eikä Ritarihuoneen ritariluokkaan laskettu vapaaherroja, jotka kuuluivat herraluokkaan.

Alikartanon ja Nordenskiöldien yhteinen 200 vuotta

Tilanhoitaja Johan Norberg ryhtyi tilanomistajaksi hankkimalla isäntänsä tiloista omistukseensa Sipoon Savijärven (1696) ja Eriksnäsin (1709) sekä Mäntsälän Frugårdin eli Alikartanon (1706). Hän edisti maatalouden ohella kaivostoimintaa ja ruutiin tarvittavan salpietarin valmistusta. Perheen aateloidut pojat Anders Johan ja Carl Fredrik Nordenskiöld olivat kouluttautuneet linnoitusupseereiksi ja laativat Suomen alueen linnoitus-, kaupunki- ja puolustussuunnitelmia. Anders Johan päätti uransa maaherrana ja Carl Fredrik everstinä.

Alikartano ja vuonna 1736 myös Eriksnäs siirtyivät Carl Fredrikille, joka panosti erityisesti sahateollisuuteen. Hänen ajaltaan on peräisin Alikartanon vanha päärakennus, Alipytinki. Carl Fredrik Nordenskiöld viljeli Alikartanossa perunaa jo 1740-luvulla ja kokeili laajasti Pehr Kalmin tuomien pohjoisamerikkalaisten kasvilajien siementen soveltuvuutta Suomen oloihin. Aateloimattomaksi jäänyt veli Magnus Otto Nordenberg oli kiinnostunut alkemiasta – kullan valmistamisesta – johon oli saanut virikkeen uskonnollisten ilmestysten kautta. Hän oleskeli Alikartanossa, johon rakennettiin alkemistinen laboratorio. Alkemia kiinnosti suvussa muitakin, ja erityisesti siihen syventyi veljenpoika August Nordenskiöld, joka tuli sen ohella tunnetuksi mystisen swedenborgilaisen uskonsuuntauksen edustajana. Augustin vaiheikas elämä päättyi Afrikassa vuonna 1792.

Carl Fredrik Nordenskiöldin 17 tai 18 lapsesta Anders Nordenskiöld sai perinnöksi osan Alikartanon maista, joista muodostettiin erillinen kartano, Andersberg eli Ylikartano. Otto Henrik puolestaan yleni vara-amiraaliksi ja vapaaherraksi (samoin kuin sitten veljenpoika Otto Gustafkin). Carl Fredrik nuorempi taas oli vallankumouksellinen ja swedenborgilainen, josta tuli saksalaisen haaran, von Nordenskjöldien, kantaisä. Alikartanon perijä oli puolestaan edellisten veli, eversti Adolf Gustaf Nordenskiöld, joka rakennutti kartanon nykyisen päärakennuksen. Hän perusti kalkkilouhoksen ja harrasti hypnotisointia.

Seuraavassa sukupolvessa Alikartanon isäntänä oli Adolf Gustaf Nordenskiöldin poika Nils Gustaf Nordenskiöld, raha-asioissa epäkäytännöllinen virkamies, tiedemies ja mineralogi, jonka elämäkerran dosentti Kristiina Kalleinen on äskettäin julkaissut (Suomen Tiedeseura, 2019). Tämän poikia olivat vapaaherraksi korotettu tutkimusmatkailija Adolf Erik Nordenskiöld ja kartanon seuraava isäntä Otto Nordenskiöld, joka keskittyi viettämään jouteliasta maalaisherrasmiehen elämää ainoana kiinnostuksen kohteenaan politiikka. Tyypillisen kartanonherran tapaan hän kuitenkin osallistui kunnan johtotehtäviin.

Alikartanon talous ajautui vaikeuksiin, kun taloudenpidosta vastanneet pehtorit olivat Otto Nordenskiöldin vanhuusvuosina epäpäteviä, eikä ainoa poikakaan ollut kiinnostunut maanviljelystä vaan suvun tiedesuuntauksesta. Lopulta Otto Nordenskiöld joutui vuonna 1912 myymään Alikartanon kauppaneuvos August Eklöfille, jolloin suvun yli 200-vuotinen kausi siellä päättyi. Mielenkiintoinen yksityiskohta tekstissä ovat muuten useat maininnat mielenterveydeltään sairastuneiden sukulaisten asumisesta osana Alikartanon yhteisöä.

Nordenskiöldit ovat keskeinen ja kiinnostava suku Suomen historiassa. Martti Blåfieldin Nordenskiöld-tutkimuksen ”yhteenveto ja loppulause” on siksi tervetullut tietokirja, joka varmasti kiinnostaa monia.