Kirjasto on 2000-luvun kuppila

Kirjastojen maa -teos on jättimäinen matkakertomus, mutta myös kuivakka kulttuuriraportti 250 kunnallisen kirjaston merkityksestä nettiajan paineissa.

Lahtinen, Mikko: Kirjastojen maa. Vastapaino, 2010. 394 sivua. ISBN 978-951-768-315-9.

Kirjailija Jari Tervo kuvaili aikoinaan Suomea tuulikaappimaaksi eikä tutkija Mikko Lahtisen ehdotus maamme metaforaksi ole sekään kaukana tuulikaappikulttuurista. Kunnallinen kirjasto voi hyvinkin olla viimeinen, tuulikaapin kaltainen hengähdyspaikka tämän kylmän ja kännyköihinsä käpristyneen kansan keskellä.

Selvittääkseen mikä tekee suomalaisesta kirjastolaitoksesta ainutlaatuisen maailman mittakaavassa, on filosofi Lahtinen kiertänyt lävitse 250 kunnallista kirjastoa. Tuloksena on jättimäinen matkakertomus, joka paulaharjumaisesta asenteesta huolimatta on valitettavasti yhtä tylsä ja hahmoton kuin vain kunnalliskertomus voi olla.

Filosofi Lahtisen vaellus (vuosina 2008-2009) alkaa Loviisan museomaisen kauniista kirjastorakennuksesta ja päättyy hänen kotikaupunkinsa Tampereen ultramoderniin Metso-rakennukseen. Siinä välissä hän yrittää lausua jotain kunnioittavan omaperäistä jokaisesta matkalla testatusta lainatiskistä ja lukurauhaa vaalivasta virkailijasta.

Kirjastot eivät säilö pelkästään kirjallista tietämystä, vaan ne ovat nostalgisia paikkoja myös siinä, miten ne todistavat kunkin aikakauden asenteesta kansalaisten valistamiseen ja sivistämiseen. Kirjastorakennuksen välittämiä tuntemuksia Lahtinen pohtii kuin runoilijafilosofi ikään:

”Rauman kirjastojen valoisien tilojen luoma raukea ja levollinen tunnelma on kuin luotu kontemplatiiviseen oleskeluun. Siihen virittyy kuin jo itsestään kirjastoa lähestyttäessä, sillä kookas mutta matala rakennus on onnistuttu taidokkaasti sovittamaan yhtäältä puistomaisen ympäristön vanhaan rakennuskantaan ja toisaalta kaupunginpuoleisen kanaalin varren maisemaan.”

Näin Lahtinen osoittaa kirjaston merkityksen kaupunki- ja kyläkuvan sydämenä. Joinakin aikakausina tämä on tajuttu jo kirjastoa suunniteltaessa:

”Seitsemänkymmentäluvun kirjastoarkkitehtuurissa olikin vallalla näkemys —  että kirjasto on eräänlainen pakopaikka, luku- ja opinhaluisen asylum, jonka suojiin hän voi paeta maailman pauhuja.”

Kirjasto nettiajan paineissa

Arvioidessaan kunnallisen kirjaston onnistuneisuutta tuo itseään ”Kirjastojen mieheksi” tituleeraava tutkija ei tyydy siihen, miten suuria ovat kokoelmat tai lainausmäärät, vaan tavoittelee kunkin kirjaston yksilöllistä ilmapiiriä.

Esimerkiksi Kankaanpään kirjastosta, johon kyseinen kunta käytti vähemmän rahaa kuin mikään muu Suomessa, Lahtinen toteaa lohduttavasti, että ”[p]ikkuasiakkaita kohtaan osoitetusta arvostuksesta kertoo kyltti, jossa ilmoitetaan lasten omien kirja-arvostelujen löytyvän kirjaston verkkosivuilta.”

Toistuvan huomion saavat kirjastoihin kohdistuvat budjettileikkaukset ja nettiajan tuomat paineet. Utopia-kirjallisuuden asiantuntijana Lahtinen pohtii mitä tulevaisuuden kirjasto voisi parhaimmillaan olla, mutta toteaa myös, että pahimmillaan kirjastoille käy kuten huoltoasemille: niistä saa kaikkea mahdollista palvelua paitsi sitä, mitä utelias, liikkuva ihminen tarvitsisi. Tosin kaikkiin kunnallisiin kärhämiin ei Lahtinenkaan sentään puutu, kuten esimerkiksi kulttuuripääkaupungiksi valmistautuvan Turun suunnitelmiin hävittää sivukirjastonsa.

Kun nykyisen markkinapolitiikan ilmapiirissä jokainen julkinen tila on muuttumassa maksutapahtumansa näköiseksi, voi hyvinkin yhtyä Lahtisen visioon siitä, että lamakauden kaljabaareilla ja taantumajakson kirjastoilla on samanlainen pelastava funktio. Mutta tutkimusretken tuloksena on kyllä pikemminkin epäyhtenäinen hakuteos kuin Lahtisen mallikseen nostama klassikko, Baarien mies (1986), jossa M.A. Numminen kartoitti 350 parasta kaljakuppilaa.

Kirjastojen maa –teoksen tekstimassaan on pyritty saamaan vaihtelua matkan varrella napsituilla valokuvilla, mutta tummasävyiset ja ihmisistä riisutut interiöörikuvat ovat pikemminkin karhunpalvelus teoksen tarkoitukselle todistaa kunnallisten kirjastojen merkitys eloisina kohtaamispaikkoina.

Nummisen ja Lahtisen omistautuminen katoavan kansanperinteen keräämiselle on tietysti sinänsä kunnioitettavaa. Mutta siinä missä Nummisen kirja säilyttää yleisen kiinnostavuutensa kuuluisten kuppiloiden jo kadottua huuruihinsa, löytänee Kirjastojen maa uusia lukijoita vain prototyyppisyyttään pohtivista kirjastovirkailijoista.

 

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *