Kirjeitä Kabulista ystäville vai yleisölle?

Suomen Kabulin-suurlähettilään Pauli Järvenpään ja Puolustusministeriön viestintäjohtajan Jyrki Iivosen välinen kirjeenvaihto tarjoaa mielenkiintoisen näkymän Afganistanin todellisuuteen median hälyotsikoinnin taakse. Kirja on jo shokeerannut toimittajia kiihkottoman asiallisella asenteellaan, joka vaikuttaa moneen muuhun viime vuosien Afganistan-kirjaan verrattuna optimistiselta, mutta itse asiassa kirjoittajilla olisi ehkä ollut aihetta vieläkin myönteisempään näkökulmaan. Lukijalle jää hieman epäselväksi, onko tässä koko kirjeenvaihto ja aitona, vai onko siitä karsittu joitakin osia. Afganistanista tulee varmasti vastaisuudessakin riittämään huonoja uutisia ja kauhukertomuksia, mutta Keski-Aasian yleistilanteeseen suhteutettuna maa ei ole toivoton eikä niin kovin kummallinenkaan.

Iivonen, Jyrki; Järvenpää, Pauli: Kirjeitä Kabulista - Afganistanin toinen todellisuus. Paasilinna, 2012. 280 sivua. ISBN 978-952-5856-57-6.

Kirjeenvaihdon julkaiseminen nostattaa aina epäilyn, että kirjeet olisi alun perinkin tarkoitettu laajemmalle lukijakunnalle kuin varsinaiselle vastaanottajalleen. Erityisen oudolta tuntuu, kun Suomen suurlähettiläs ja puolustusministeriön viestintäjohtaja, jotka lienevät työajallaankin jatkuvasti yhteydessä lukuisiin päättäjiin, toimittajiin ja tutkijoihin, tuntevat tarvetta purkaa toisilleen ja laajalle lukijakunnalle samoja huoliaan. Onko tosiaan niin, etteivät viralliset raportit, tiedotustilaisuudet ja haastattelut tunnu menevän perille?

Amerikkalaiseen puheenparteen kuuluva tapa mainita puhuteltavan nimi (s. 204: ”Tarkoitukseni ei, Jyrki, ole…”; samaan tapaan s. 220 ja 266) näyttää omituiselta suomalaisessa kirjeessä.

Julkaistu kirjeenvaihto koostuu 36 kirjeestä marraskuun 2010 ja toukokuun 2012 väliseltä ajalta. Lisäksi kirjassa on yhteenvetoluku. Kirjeissä kerrotaan kuulumisia, joskus Afganistanin ulkopuoleltakin, mutta tyypillisesti julkisesta keskustelusta, jossa on osoitettu enemmän tai vähemmän ymmärrystä maan todellisuuteen. Kirjoittajia ärsyttää etenkin synkistely, jonka ilmeisenä tarkoituksena on mitätöidä kansainvälisen yhteisön ansiot Afganistanissa ja vaatia joukkojen vetämistä maasta. Niinpä kirjassa muistutetaan hyvistäkin uutisista: Afganistanin kansantuote on kolminkertaistunut (s. 27); Talibanin kannatus on vain 7-10 % (s. 33, 38 ja 60); Afganistanin jalkapallojoukkue on menestynyt (s. 164-165) ja taekwondosta tuli Pekingissä olympiamitali (s. 174), mikä kaikki osoittaa afgaanien olevan kiinnostuneita muustakin kuin sotimisesta ja kiihkoilusta.

Kirjoittajat olisivat voineet hyvällä omallatunnolla kirjoittaa vieläkin myönteisemmin. He kertovat väkivallan lisääntyneen (s. 268), vaikka viime kesän tilastojen mukaan siviiliuhrien määrä oli vuodessa laskenut. Muutaman tuhannen vuosittaisen siviiliuhrin määrä kannattaisi suhteuttaa henkirikoskuolleisuuteen latinalaisen Amerikan ja eteläisen Afrikan maissa tai niinkin lähellä kuin Venäjällä. Se on myös aivan eri tasoa kuin neuvostomiehityksen 1-4 miljoonaa afgaaniuhria ja yli 15.000 kaatunutta neuvostosotilasta (s. 185). Kirjoittajien mukaan länsimaat ovat nykyisin yliherkkiä tappioille (s. 40-41) – jopa siinä määrin, että vihollistenkin tappioista podetaan syyllisyydentuntoa.

Kun todetaan, että maantieliikenne on ”hengenvaarallista, ainakin muille kuin afgaaneille” (s. 217), olisi hyvä saada tämän yleisen mielikuvan tueksi tilastotietoja. Afganistanissa nimittäin miljoonat ihmiset ajelevat ympäriinsä ja aseelliset väijytykset, tienvarsipommit tai maantierosvojen asettamat tiesulut ovat siihen nähden luultavasti harvinaisempia kuin ketjukolarit ensilumella Suomen maanteillä. Varoitammeko kuitenkaan ulkomaalaisia talviajon hengenvaarallisuudesta Suomessa? Jyrki Iivonen on huomannut Kabulin kasvaneen muurein, portein ja ajoestein linnoitetuksi ”maailman betonipääkaupungksi” (s. 131), mutta turvallisuushysteriaa kyseenalaistamatta hän pidättäytyy astumasta hotellinsa ulkopuolelle (s. 132), vaikka moni vähemmän tärkeilevä länsimaalainen on tehnyt hyviä tuliaisostoksia, jututtanut kerjäläispoikia tai pelannut erän shakkia perinteikkäällä ”Chicken Streetillä”. Afganistanissa elää jopa suomalaisia kristittyjä lähetystyöntekijöitä, jotka ovat kymmenien vuosien ajan eläneet kansan parissa turvautumatta panssariautoihin ja henkivartiokaarteihin.

Toisin kuin Helsingin Sanomien ennakkotiedoissa 12.9. annettiin ymmärtää, kirja ei siis lainkaan vähättele afgaaniarjen haasteita, vaan jopa toistaa joitakin myyttejä maan vaarallisuudesta ilman varsinaisia todisteita. Niinpä Iivonen viittaa saksalaiseen raporttiin, jonka mukaan uzbekki-islamistit olisivat aikoinaan värvänneet tshetsheenejä (s. 117) – tästäkään ei ole mitään näyttöä, vaikka myytti leviää kirjallisuudessa holtittomasti. Tshetsheeneistä on Afganistanissa enemmän havaintoja mutta yhtä vähän todisteita kuin lumimiehestä. Itse asiassa paikallinen väestö kutsuu tshetsheeneiksi kaikkia kaukaa – vaikkapa Venäjältä tai kukaties Suomesta – tulevia islamistitaistelijoita, etenkin jos he ovat kunnostautuneet erinomaisen rohkeina, salaperäisinä ja ikuisesti vangitsemattomina. Tällaiseen käsitekompaan ei kirjoittajien muutoin edustaman kriittisen analyyttisyyden tasolla pitäisi langeta.

Kirjoittajat vaihtelevat Mäzareshärifin kaupungin nimen oikeinkirjoitusta (s. 27: Mazar-e-Sharif, s. 85: Mazar-i-Sharif, s. 134: Mazar-e Sharif). Vastattakoon tähän kerralla: nimen kahden osan kirjoittaminen erilleen ja yhdistäminen väliviivoin on englanninkielinen tapa (vrt. Stratford-upon-Avon) ja välivokaali on ezafe-genetiivi, jota vastaa joko e (persiassa ja sen murteessa därissä) tai i (muissa iranilaisissa kielissä, turkissa ja arabiassa) eli se pitäisi kirjoittaa samalla tavoin myös Islamilaisen puolueen nimessä (s. 83 ja 117). Suomeksi voisi mainiosti kirjoittaa paikannimet yhteen, kuten paikallisissakin kielissä – emmehän kirjoita myöskään ”Savo-n Linna”.

Näistä sisällöllisistä ja kielellisistä ongelmista huolimatta kirjaa voi suositella jo senkin vuoksi, että on hienoa, kun virkamiehet näkevät vaivaa kirjoittaakseen mielenkiintoisista maista ja aiheista suurelle yleisölle. Suomen suurlähettiläistä Afganistanissa tämän perinteen aloitti jo Tarja Laitiainen kirjallaan ”Taksi Kabuliin” (2006). Pauli Järvenpää avaa veronmaksajille diplomaattielämää ja välittää hyviä ideoita kehitysyhteistyön jatkamiseksi: afgaaneja pitäisi lähettää Suomeen opiskelemaan (s. 29 ja 32); Suomi voisi viedä Afganistaniin puutaloja koulurakennuksiksi (s. 29-32 ja 272). Paljon hyvää on tehty ja olisi vieläkin tehtävissä. Media luo kuitenkin ennenaikaista epäonnistumisen henkeä välittämällä poliitikkojen puheita valikoivasti ja yksisuuntaisesti: ”Tuntui vähän siltä, että toimittajat olivat päättäneet jo etukäteen…Suomen Afganistanin-politiikan epäonnistumisesta” (s. 102), valittaa Iivonen. Hän on myös pannut merkille sen, kuinka ennakkoluuloisesti Suomessa suhtaudutaan muslimeihin ylipäätään – koulujen ja lastentarhojen perinteisiä joulujuhlia eivät vastusta maahanmuuttajat, vaan ”ylihuolehtivaiset ja yliymmärtävät suomalaiset humanistit” (s. 55).

On ilahduttavaa havaita, että suomalaisten korkeiden virkamiesten parissa muslimit nähdään tervejärkisinä ja normaaleina ihmisinä, vaikka monet poliitikot, toimittajat ja joskus tutkijatkin lietsovat eksoottisia mielikuvia.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *