Kirjoittaminen vakavana paperiharrastuksena

Kirjoittajakoulutus on kasvanut ja monipuolistunut jopa digikulttuurin aikakautena, vaikka suurin osa lukijakunnasta tuntuu tyytyvän muutaman sanan twiitteihin ja bloggauksiin. Harrastajakirjoittamisen paradoksi onkin se, että niin monet pöytälaatikkokirjailijat pyrkivät edelleen printtijulkaisuun, vaikka internetissä olisi julkaisutilaa mille tahansa formaatille ja lajityypille. Emilia Karjulan toimittama artikkelikokoelma Kirjoittamisen taide & taito ei edes yritä tarttua digikulttuurin mahdollisuuksiin, mutta moniin muihin luovan kirjoittamisen opettamista koskeviin kysymyksiin se tarjoaa näkökulmia. Kirjan tärkein merkitys onkin siinä, miten se tulee dokumentoineeksi kirjoittajakoulutuk

Karjula, Emilia (toim.): Kirjoittamisen taide & taito. Atena, 2014. 272 sivua. ISBN 9789523000636.

Pöytälaatikkokirjoittajien sijaan kokoelman otollisin lukijakunta ovat kirjoittamisen opettajat ja moninaiset luovuusvalmentajat. Heidänkin kannattaa huomata, että kirjan otsikko lupailee liikaa. Kyse ei ole kirjoittamisen ohjauksesta yleisesti vaan proosan ja lyriikan prosessoinnista sanataiteen ja itseymmärryksen kehittämiseksi. Kokoelman kirjoittajat ovat valikoituneet Turun yliopiston kirjoittajalinjan opettajista, mikä on osaltaan rajannut käsiteltäviä aiheita.

Kun luovan kirjoittamisen koulutusta 2000-luvun vaihteessa suunniteltiin Turkuun, muistan yliopiston sisällä käydyn kiivaitakin kiistoja siitä, pitäisikö kurssit järjestää kaikille opiskelijoille tarkoitettuna yleisenä kirjoittajakoulutuksena vaiko valikoidulle eliitille suunnattuna, amerikkalaistyyppisenä ammattikirjailijan koulutuksena.  Oppiaineen historiaa käsittelevässä artikkelissa professori Liisa Steinby määrittelee lopputuloksen ”eurooppalaiseksi” malliksi, jossa yliopisto tarjoaa pikemminkin kognitiivisesti haastavamman ympäristön kuin tietyt akateemiset sisällöt luovuuden ammattilaiseksi.

Perustelu on sinänsä uskottava: kirjallisen kulttuurin merkitys tulee monipuolisesti esille, kun omaan kirjoittamiseen haetaan ”malleja” kirjallisuudenhistoriasta. Mutta visiot siitä, että opiskelija harjoittelisi kirjoittamaan ”vaikkapa Robert Musilin tai Thomas Mannin tapaan” kuulostavat yhtä käytännölliseltä kuin meedioiden palkkaaminen kirjoittajakursseille. Steinby siis lupailee, että luovan kirjoittamisen koulutus olisi yhtä kuin kirjallisen sivistyksen imeyttämistä opiskelijoihin –  jollain tuntemattomalla metodilla, joka ehkä selviää syventävien opintojen yhteydessä, jahka sellaiset saadaan oppiaineeseen.

Steinbyn visioima traditiotietoinen kirjoittaja on samaa sanahelinää kuin millä yliopistot yleisestikin selittävät akateemisen koulutuksen ja työttömien tohtoreiden itseisarvoa. Käytännössä ei ole mitään todisteita siitä, että kirjoittajakoulutuksen sijoittaminen yliopiston sisälle tuottaa erilaisia, saati parempia, kirjailijoita kuin koulutuksen järjestäminen opistoissa. Koulutuksen verkottamisen ja pedagogisen itsereflektion kannalta yliopistokeskeisyydestä, sen sijaan, on paljonkin hyötyä. Tämän todistaa Karjulan toimittama teoskin.

Kirjoittamisen merkitys oppimiselle

Kirjoittajakoulutuksen merkitys kaikelle oppimiselle tulee parhaiten esille Päivi Kososen artikkelissa. Kosonen perustelee omaelämällisen kirjoittamisen tarpeellisuutta sekä luovana että kognitiota kehittävänä toimintana. Vaikka artikkelissa on paljon psykopuheen varaan jäävää ylistystä ”identiteetin rakentamiselle”, se osoittaa tarkasti ja perustellen ne traditioyhteydet, joita luovalla kirjoittamisella on akateemiseen sivistykseen.

Suuren yleisön silmissä elämäkerrallinen eli biografistinen kirjoittaminen ei kuitenkaan saa senkään vertaa arvostusta kuin genrekirjoittaminen. Kosonen osoittaa meidän kasvavan kirjallisessa kulttuurissa, jossa henkilökohtaisuutta pidetään harrastelijamaisuutena ja omaelämäkerrallista kirjoittamista välivaiheena johonkin taiteellisesti harkitumpaan käsityöläisyyteen. En alkuunkaan osta vanhan kollegani ajatuksia siitä, että elämäkerrallinen kirjoittaminen olisi eettisesti tärkeämpää ja moraalisesti kehittävämpää kuin muut kynäilyn tavat, mutta fiktion ja faktan luovaan yhdistämiseen, esimerkiksi esseeromaanina, sen harjoittaminen antaa selvästikin aivan erityisiä valmiuksia.

Nettijulkaiseminen ja verkkokirjoittaminen?

Erilaisten aineistojen soveltaminen luovassa kirjoittamisessa tulee esille muissakin artikkeleissa, samoin tieto- ja kaunokirjallisten genrejen yhdistely.  Sen sijaan nettijulkaiseminen ja verkkokirjoittaminen ovat niitä konteksteja, joista kynätyöläisen ei ilmeisesti tarvitse tietää yhtään mitään. Sanataideohjaajista ainoastaan Timo Harju – artikkelissaan roolirunojen puhujaratkaisuista – näyttää joskus tarvinneen internetiä, hakukonetta tai ylipäänsä digitaalisia lähdetekstejä. Muutoin Turun yliopisto vaikuttaa kääriytyneen 1800-luvun mediahorisonttiin. Hämmästyttävä saavutus.

Osa artikkeleista on suunnattu erityisesti sanataiteen opettajille, osa kirjoittamista opiskeleville. Aiheenvalintoja löytyy laidasta laitaan. Esimerkiksi Iida Rauman artikkeli romaanin rakenteesta on erinomaisen tiivis ja poikkeuksellisen kriittinen tarkastelu aiheesta, jonka kirjoittajaoppaat enimmäkseen tärvelevät. Kirjoittajaoppaat luottavat liiaksi kirjallisuustieteen ja narratologian opetuksiin tulkintamalleista, mutta eivät kykene tarjoamaan sopivia välineitä romaanin kirjoittajalle. Mediakentän moninaistuessa Rauman kaltaiset kirjoittajat etsivätkin romaanirakenteelle malleja kirjallisuuden ulkopuolelta, ja näkevät mallien sovellettavuuden niin lukijan kuin tekijän kannalta.

Tarkentavaa ohjeistusta ei yhteenkään artikkeliin voi mahduttaa, mutta opettajat sentään viitoittavat uudenlaisiin tapoihin ymmärtää ja soveltaa luovaa kirjoittamista. Kokoelman päätteeksi oppialan veteraanit Kari Levola ja Niina Repo pitävät nuorelle kirjailijatulokkaalle varoittavan valmistujaispuheen. Työtilanteen ja -ilmapiirin esittely on paikallaan tällaisessa kirjassa, mutta verkkojulkaisun mahdollisuuksista ja nettikirjoittamisen vuorovaikutteisuudesta hekin vaikenevat. Ikään kuin ”kirjallinen kenttä” voisi säilyttää taiteellisen puhtautensa vain kääntämällä selkänsä digikulttuurille?

Kirjoittajakoulutuksen ja yliopiston suhteesta toivoisin sentään lisää keskustelua. Lähtöpaikkana voisi käyttää vaikkapa Risto Niemi-Pynttärin artikkelia aiheesta.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *