Kirjoittavaa enemmistöä tutkimassa

Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa (toim. Lea Laitinen & Kati Mikkola; SKS 2013) lähestyy pitkää 1800-lukua kansankirjoittajien, rahvaan runoniekkojen, itseoppineiden, viisunikkarien ja muiden oppisivistyneistöön ja eliittiin kuulumattomien näkökulmasta. Monitieteinen teos avaa uuden näkökulman kirjoittavaan rahvaaseen, 1800-luvun kirjallistumisprosessiin sekä aikakauden kirjalliseen kenttään.

Lea Laitinen; Kati Mikkola (toim.): Kynällä kyntäjät. Kansan kirjallistuminen 1800-luvun Suomessa. SKS, 2013. 558 sivua. ISBN 978-952-222-453-8.

Ansiokkaan teoksen yhteensä kolmetoista eri humanistisista oppiaineista tulevaa kirjoittajaa jakavat Suomessakin viimeisten kymmenen vuoden aikana virinneen New History from Below -näkökulman, jonka seurauksena kansankirjoittajien aineistoja on kartoitettu, luetteloitu, kerätty arkistoihin, perustettu tutkimusverkostoja ja lopulta Suomen Akatemian rahoittaman hanke Itseoppineet kirjoittajat ja kirjallistumisen prosessit (2008-2011). Tutkimusotteen primus motor Suomessa on pitkälti ollut Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin tutkija, dosentti Anna Kuismin, joka myös on yksi kirjan kirjoittajista.

Heti teoksen ensimmäinen kappale avaa uuden näkökulman usein eliitin ja/tai sivistyneistön näkökulmasta tutkittuun 1800-lukuun: kansankirjoittajia tutkittaessa tutkimuskohteena on itse asiassa Suomen suuriruhtinaskunnan kirjoittava enemmistö. Esimerkiksi vuonna 1880 alueen kahdesta miljoonasta asukkaasta kirjoittaa osasi karkeasti arvioiden noin 250 000 henkeä, joihin kuuluivat lähes kaikki säätyläiset (noin 30 000 henkeä), mikä tarkoittaa että vaikka kansankirjoittajat olivat yhteisössään usein poikkeuksia (eli kirjoitustaitoiset olivat hajallaan ympäri maata), muodostivat he valtakunnallisella tasolla enemmistön. Toki heidän tuottamiensa tekstien määrä on todennäköisesti suhteessa pienempi kuin säätyläistön ja tekstien levikki suppeampi (poikkeuksena esimerkiksi arkkiveisut ja vuosien 1850–70 sanomalehtikirjoitukset) ja näin myös niiden sosiaalinen ja kulttuurinen vaikutuskenttä on rajatumpi, minkä lisäksi julkaisseet kansankirjailijat olivat yleensä sivistyneistön ohjauksessa. Tästä huolimatta teoksen kirjoittavat osoittavat vakuuttavasti, kuinka erityisesti 1800-luvun jälkipuoliskolla kansankirjoittajat jäsensivät maailmaansa ja ihmissuhteitaan kirjoittamalla ja osallistuivat aktiivisesti suuriruhtinaskunnan kirjalliseen kenttään sekä kommentoiden ja kritisoiden valtaapitäviä että myös olemassa olevaa yhteiskuntajärjestystä tukien.

Mitä ja miksi kansa kirjoitti?

Teoksen lyhyen johdannon jälkeen 1800-luvun kirjallistumisprosessin avaa Kaisa Kaurasen erinomainen luku Mitä ja miksi kansa kirjoitti?, joka myös sitoo sitä seuraavat, kirjoittamisen tai kirjallisuuden lajeittain etenevät luvut yhteen. Luku kartoittaa lyhyesti New History from Below -näkökulman historiaa ja kirjan avainkäsitteitä (joita käsitellään myös Laitisen tietolaatikossa Rahvaan käsitehistoria ja kirjan loppuluvussa) ja mm. luku- ja kirjoitustaidon eroa: kirjoitustaito oli erityistaito jonka omaksuminen vaati henkilökohtaista ”kirjoitushalua” koska valtiovalta ei siihen kannustanut ennen 1800-luvun jälkipuoliskoa. Kiinnostavasti osoitetaan myös Ruotsin itäisten maakuntien hidas kirjallistuminen verrattuna muihin Pohjoismaihin ja pohditaan lyhyesti tämän syitä ja seurauksiakin – kuten Kauranen osuvasti kirjoittaa ”(s)eitsemän veljeksen pakeneminen lukkarinkoulusta Aleksis Kiven romaanissa on tavoittanut todellisen juonteen korpisuomalaisten mentaliteetista” (31).

imageJo kirjan sisällysluettelo kertoo lukijalle mitä kansa kirjoitti: päiväkirjoja ja omaelämäkertoja (Anna Kuisminin laatima luku), kirjeitä (Taru Nordlund), sanomalehtien maaseutukirjeitä (Laura Stark), runoja (Kuismin), virsilyriikkaa (Eeva Bastamanin tietolaatikko), arkkiveisuja (Jyrki Hakapää), näytelmiä (Lea Laitinen), novelleja (Katja Seutu), kerättyä kansanrunoutta (Kati Mikkola), nuotteja (Heikki Laitisen tietolaatikko) ja käsinkirjoitettuja lehtiä (Kirsti Salmi-Niklander). Kansankirjailijoiden romaanit ja vastaavat pitemmät proosatekstit ovat jääneet teoksen ulkopuolelle, koska ne ovat löytäneet tutkijansa ja tiensä kirjallisuushistorioihin jo aiemmin. Tekstilajeittainen lähestymistapa tuokin teokseen selkeyttä ja helpottaa sen käyttöä käsikirjamaisena pohjateoksena, mikä lienee yksi tekijöiden päämääristä.

Teoksen takakansi toteaa, että se tarjoaa tutkijakunnan lisäksi hyödyllistä tietoa myös ”sukututkijoille, kotiseutuhistorian harrastajille ja kaikille 1800-luvun kansanelämästä kiinnostuneille”. Kirjan rakentaminen tekstilajeittain sekä sen selvä arkistoaineistopainotus (josta muutamassa kohdin seuraa että artikkelit ovat enemmän katsauksia arkistoaineistoon kuin niiden analyysia) palvelee myös tätä tietokirjallista tarkoitusta. Toisaalta tekstilajeittainen lähestymistapa on hieman anakronistinen koska tekstilajit olivat suomalaisella kirjallisella kentällä 1800-luvulla vasta syntymässä, kuten mm. Katja Seutu novelleja koskevassa luvussa myös kirjoittaa. Lisäksi monet kansankirjoittajat liikkuivat sujuvasti useammalla kuin yhdellä kentällä – mitä monialaisuutta on teoksessa selvästi haluttu korostaa. Teoksen perusteella vaikuttaakin siltä, että kun kirjoittamisen kynnys on yksilötasolla kerran ylitetty, otetaan se nopeasti ja laaja-alaisesti käyttöön.

Kauranen listaa artikkelissaan myös kirjoittamisen motiiveja eli sitä miksi kansa kirjoitti: mukana ovat varhaisimmat taloudelliset ja elinkeinon harjoittamiseen liittyvät ja uskonnolliset motiivit, halu vaikuttaa yhteisössä tai yhteiskunnallisesti (enemmistö kirjassa käsitellyistä 1800-luvun kirjoittajista), tarve yhteydenpitoon, itseilmaisu ja halu jättää jälki sekä kirjoittaminen pyynnöstä. Motiiveihin sidoksissa oleva kysymyksiä toki käsitellään kirjan eri luvuissa – ja temaattinen on myös teoksen päättävä loppuluku – mutta seuraavassa vaiheessa kansankirjoittajien aineistoa voisikin lähestyä temaattisesti tekstilajien läpi: niiden kautta kun pääsisi esimerkiksi konkreettisesti tutkimaan sitä, miten sivistyneistön kansallinen projekti eri osa-alueineen löi läpi kansan keskuudessa. Aineisto myös tarjoaisi hienon mahdollisuuden testata esimerkiksi sosiologi Michael Mannin ajatuksia ”diskursiivisen kirjallistumisen” (vs. basic literacy) merkityksestä pitkän 1800-luvun poliittisissa, taloudellisissa, kulttuurissa ja sosiaalisissa muutoksissa, ja hänen Englannin, Ranskan, Preussin ja Yhdysvaltojen tilanteeseen pohjaavaa väitettään siitä, että nationalismi oli lähinnä valtion työntekijöiden ideologia, ja vaikutti varsin vähäisessä määrin työväestön (ja keskiluokan) parissa (The Sources of Social Power 1760-1914).

imageYksi kirjan läpäiseviä kysymyksiä on millaisiin tekstilajeihin ja kirjoittamisen käytäntöihin vähän tai ei lainkaan kouluja käynyt, useimmiten ruotsia taitamaton ihminen saattoi tukeutua tuottaessaan erilaisia tekstilajeja aikana, jolloin omakielinen kirjallinen perinne oli ohutta. Kirjoittajat viittaavat esimerkiksi ruumissaarnoihin, allakoihin, suulliseen perinteeseen, sanomalehtiin yleensä ja niissä julkaistuihin kertomuksiin erityisesti, arkkiveisuihin sekä sivistyneistön kääntämiin ja/tai suomeksi laatimiin seuranäytelmiin etsiessään alkumuotoja ja malleja kirjoittavien mutta koulua käymättömien henkilöiden egodokumenteille, runoille, novelleille, kirjeille, näytelmille ja käsikirjoitusviestinnän eri muodoille. Kansankirjoittajien itse tuottamat tekstit siis vaikuttivat toisiinsa. Vaikutteita tuli myös korkeakulttuurin piiristä: esimerkiksi tietyt muodolliset seikat, kuten ajatusviivan käyttö, yhdisti ajan kaunokirjallista (Aho, Canth) kenttää kansankirjoittajien teksteihin. Anna Kuismin toteaa luvussaan että ”kirjoittamisen historia on osaltaan lukemisen historiaa” (92) ja kansankirjoittajien tekstien intertekstuaalisia viittauksia, vaikutusketjuja ja verkostoja 1800-luvun laajemmalla kirjoittamisen kentällä olisi voinut käsitellä laajemminkin, varsinkin kun teosta lukiessa huomaa jatkuvasti kuinka samankaltaisia itseoppineiden kirjoittajien ja yhteiskunnan ylempien luokkien tekstit olivat.

Kirjallistuminen yhdisti yhteiskuntaluokkia

Kuisminin luvussa todetaan myös, että omaelämäkerrallinen tietoisuus kehittyi poikkeuksellisten elämänkokemusten ja dokumentaation käytölle ”altistumisen” seurauksena. Tämän toteamuksen voisi ehkä laajentaa koskemaan kaikkia 1800-luvun itseoppineita: kirjoittamisen opetteleminen ja harjoittaminen vaati erityisen tarpeen (kommunikaatio, toimeentulo, oman elämän ymmärtäminen kirjoittamalla) sekä altistumisen kirjoittavalle kulttuurille. Teos osoittaa kautta linjan tämän yksityisen ja yleisen siteen: kirjallistuminen ei ollut vain ylhäältä johdettu hanke ja se yhdisti rahvasta muihin yhteiskuntaluokkiin, kansallisvaltioon ja jopa sen ulkopuolelle. Osa luvuista kontekstoi aineiston laajempaan eurooppalaiseen viitekehykseen, mutta kansainvälisistä tai ylikansallisista vaikutuksista olisi mielenkiintoista kuulla lisää. Voisiko esimerkiksi ajatella että Amerikan-siirtolaisuus on vaikuttanut ainakin välillisesti sen piirissä olleiden suomalaisten kirjallistumiseen – Amerikkahan oli jo varhain voimakkaasti kirjallistunut alue.

Yksittäisinä esimerkkeinä kirjoittamisen mahdollistamista toimijuuksista voi mainita mm. Laura Starkin analyysin varhaisen (1856-1870) lehdistön valtakunnallisuudesta ja näin ollen niiden roolista luokka- ja säätyrajat ylittävänä keskustelufoorumina kirjoitustaitoisille henkilöille ja Lea Laitisen huomion kansasta lähtöisin olevien näytelmäkirjailijoiden samaistumisesta sekä sisällön että muodon tasolla muodostumassa olevan kansakunnan kirjalliseen yhteisöön ja sen yhteiseen kirjakieleen. Toisaalta Laitinen toteaa myöhemmin, kuinka kansanihmisten kirjoituksissa voitiin myös siirtyä kirjalliseen yleiskielen standardiin ilman erityistä samaistumista eliitin maailmankuvaan. Itseoppineet tai kansankirjoittajat olivat heterogeeninen ryhmä yhteisöjensä vaikutusvaltaisista henkilöistä irtolaisiin, eikä heidän tekstejäänkään voi lähestyä yhden tulkintakehyksen sisällä.

Kansankirjoittajien tekstien sosiaalisen merkityksen osalta esille voi nostaa myös Jyrki Hakapään arkkiveisuja käsittelevän luvun. Hakapää kirjoittaa kirjallisuudentutkija Liisi Huhtalaan pohjaten arkkiveisujen välittämästä agraarista maailmannäkemyksestä, joka siis vastasi pitkälti sivistyneistön ideaaleja, vaikka veisut olivatkin leimallisimmin rahvaan oma kirjoittamis- ja kommunikaatiomuoto. Kiinnostavaa on myös se, että arkkiveisuista, noista ”kirjallisuuden rikkaruohoista” (243), on löydettävissä esimerkiksi koko itäisen ja pohjoisen Euroopan korkeakirjallisuudelle (vrt. historiallinen romaani) tyypillisiä ylikansallisia topoksia: esim. ajatus Suomesta sivistymättömän idän ja sivistyneen lännen välisenä välimaana. Tämäntyyppisiä eroja ja yhtäläisyyksiä ja kirjallisten motiivien liikkumista eri yhteiskuntaryhmien välillä soisi tutkittavan enemmänkin. Toisaalta esimerkiksi kansanperinteen kerääjät osasivat tarpeen tulleen häivyttää kirjallisia vaikutusketjuja: kuten Kati Mikkolan luku osoittaa, itseoppineet kerääjät toisinaan todistelivat aineistojensa ”aitoutta” tai turmeltumattomuutta korostamalla kertojiensa olevan luku- ja kirjoitustaidottomia, joskus jopa puolisokeita.

Teoksen kielentutkijat (Nordlund, Laitinen; ks. myös Seutu) tuovat ainakin historiantutkijalle uutta näkökulmaa yleensä sivistyneistön näkökulmasta tarkasteltuun suomen kirjakielen kehittämisprosessiin ja 1800-luvun kielitilanteeseen. Kansankirjoittajien teksteistä on yleensä etsitty murteellisuuksia, joista he kuitenkin teoksessa esiteltyjen tekstien perusteella pikemminkin pyrkivät pois (ja murteellisuuksia löytyy aikakaudella myös sivistyneistön teksteistä, kuten kirjoittajat huomauttavat). Toisin sanoen, kun luovutaan oletuksellisesta erosta jossa yksi kirjoittava yhteiskuntaluokka on murteiden edustaja ja toinen standardikielen, nähdään kielellinen kenttä asteittaisten liukumien alueena, jossa kukin ryhmä tuottaa kirjoitettua kieltä omista lähtökohdistaan mutta standardiin pyrkien.

Teoksen luvut tuovat esille myös kansankirjoittajien kielelliset taidot (huomioiden muodollisen koulutuksen puutteen mikä vaikutti erityisesti sopimuksenvaraisten ja keinotekoisten kielellisten normien omaksumiseen) ja tilannetajun. He olivat tietoisia sekä kielen muodoista että näiden muotojen merkityksistä, tehtävistä ja tyyliarvoista, ja osoittivat samaistumista omaa paikallista puheyhteisöä laajempaan kansalliseen kieliyhteisöön pyrkimällä standardikieleen. Toisin sanoen, meidän näkökulmastamme oudot muodot saattavat usein kertoa kirjoittajan taidoista ja kielitietoisuudesta. Samaan liittyy Laura Starkin huomio sanomalehtien maaseutukirjeiden sisällön ja tyylin maallistumisesta 1860-luvun alussa: tämä ei välttämättä kuvasta kansan sisäistynyttä maallistumista vaan sitä, että kirjoittajat huomasivat että sekulaarilla tyylillä kirjoitetuilla teksteillä oli paremmat mahdollisuudet päästä julki.

Teos päättyy toimittajien laatimaan kaksiosaiseen loppulukuun. Uskontotieteilijä, kulttuurintutkija Kati Mikkola pohtii kansankirjoittajien tekstien pohjalta 1800-luvun murroksia maallistumisen näkökulmasta ja kysyy, vääristävätkö muutoksia korostavat näkökulmat historiaa – ”niissä unohtuu pysyvän kätkeytyneisyys” (414) -, ja liittää tämän teoksen esiintuomiin samankaltaisuuksiin eri aikoja ja sosiaalisia taustoja edustavien ihmisten tavoissa hahmottaa ja jäsentää ympäristöään. Mikkola analysoi kansanuskon ja kansanteologian sekä herätysliikkeiden ja nationalismin välistä suhdetta sekä uskonnollisen pohdinnan privatisoitumista ja omaehtoistumista 1800-luvun kuluessa. Kielentutkija Lea Laitinen palaa suomen kielen ”ensimmäiseen kirjallistumiseen”: mm. siihen miten vanha pipliasuomi sekä länsi- ja itämurteet vaikuttivat ja miten ne asemoitiin suhteessa muotoutumassa olevaan kirjakieleen ja murre-sanan käyttöönottoon ja sen ideologisiin merkityksiin.

Teos on kaiken kaikkiaan kattava ja kiinnostava yleisesitys itseoppineiden kirjoittajien tuottamista teksteistä 1800-luvulla. Lisäksi eräs teoksen erityisistä vahvuuksista on sen monitieteisyys: mukana on kielen- ja kirjallisuudentutkijoita, folkloristeja, historioitsijoita, uskontotieteilijöitä ja musiikintutkijoita, joista jokainen lähestyy tiettyä tekstilajia omista tutkimuksellisista lähtökohdistaan. Ratkaisu toimii, mahdollisesti osittain kirjan aineistolähtöisyyden takia, todennäköisesti myös kansankirjoittajien ja itseoppineiden tutkimukseen liittyvien tutkimusverkostojen ja pitkään jatkuneen aidosti monitieteisen yhteistyön johdosta. Teos on sujuvalukuinen ja huolellisesti toimitettu. Lukujen väliset viitteet sivunumeroineen ilahduttavat lukijaa, ja osa kansankirjoittajista tulee tutuksi kirjan yli 500 sivun aikana, koska heidät monialaisina kirjoittajina mainitaan useissa luvuissa. Alaviitteet palvelisivat tutkijaa loppuviitteitä paremmin, mutta onneksi lukujen otsikot juoksevat loppuviitteiden ylämarginaaleissa; leipätekstin sivunumeroista ylämarginaalissa voisi olla jatkuvassa viitteiden selaamisessa myös apua.

Lopuksi voisi todeta, että New History from Below -lähestymistavan ensimmäisessä suomalaisessa aallossa huomio on selvästi kiinnittynyt maaseutuväestöön. Tämä kuitenkin todetaan teoksessa, kuten myös se, ettei lähteistöä ole juurikaan kartoitettu kaupunkien työläisten ja palvelusväen osalta. Muutamassa kirjan luvuista (Hakapää, Mikkola, Salmi-Niklander) käsitellään tai sivutaan myös kaupunkien ja ruukkien kansankirjoittajia, mutta lisää 1800-luvun laajaa kirjallista kenttää käsittelevää tutkimusta on siis toivottavasti luvassa.

image

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *