Kirkasta myyttiä

Arvelin kyllä jo etukäteen, että Enimmäkseen Kirkasta ei ole minun kaltaiselleni lukijalle kirjoitettu. Aiemmin lukemieni elävien ja kuolleiden suomalaisen populaarimusiikkitaivaan tähtien elämäkertojen perusteella odotin pääpiirteissään kuvausta herkästä taiteilijasta, joka ei tahdo pahaa kenellekään, joka on vastoinkäymisten kohdatessa yleensä vain olosuhteiden orja, ja jonka elämää ohjaa musiikin ylimaallinen voima. Suurelta osin Enimmäkseen Kirkasta vastasi näihin odotuksiin. Jo teoksen lähtökohta sanelee tämän: vaikka teos onkin puoliksi Kirill Babitzinin nimissä, on sen kirjallisesta ulkoasusta etupäässä vastuussa pitkän linjan toimittaja Raila Kinnunen.

Babitzin, Kirill & Kinnunen, Raila: Enimmäkseen Kirkasta. WSOY, 1999. 311 sivua. ISBN 951-0-23644-6.

Arvelin kyllä jo etukäteen, että Enimmäkseen Kirkasta ei ole minun kaltaiselleni lukijalle kirjoitettu. Aiemmin lukemieni elävien ja kuolleiden suomalaisen populaarimusiikkitaivaan tähtien elämäkertojen perusteella odotin pääpiirteissään kuvausta herkästä taiteilijasta, joka ei tahdo pahaa kenellekään, joka on vastoinkäymisten kohdatessa yleensä vain olosuhteiden orja, ja jonka elämää ohjaa musiikin ylimaallinen voima. Suurelta osin Enimmäkseen Kirkasta vastasi näihin odotuksiin.

Jo teoksen lähtökohta sanelee tämän: vaikka teos onkin puoliksi Kirill Babitzinin nimissä, on sen kirjallisesta ulkoasusta etupäässä vastuussa pitkän linjan toimittaja Raila Kinnunen. Jälkipuheessa Kinnunen tunnustautuu Kirkan ystäväksi ja faniksikin pitäen näitä piirteitä elämäkerran kirjoittamisen ehtoina: "toisesta on tykättävä ja hänen ammattitaitoaan täytyy voida kunnioittaa" (s. 284). Niinpä teoksen sivuilta onkin turha etsiä mitään "objektiivista" lähestymistapaa kuvauksen kohteeseen. Kiinnostavaa olisikin spekuloida, kuinka paljon Kinnusen kuvauksessa 70-luvun taitteen lehtijutuista on häntä itseään: "Niistä paistaa vähintää yhtä paljon hoivaamisvietti kuin sukupuolisesti värittynyt vietti – kirjoittajat olivat useimmiten nuoria naistoimittajia, jotka estottomasti heittäytyivät fanien kanssa samaan tilaan" (s. 95).

Mutta "objektiivisuus" on aina illuusio. Kinnunen (ja Babitzin) ovat rakentaneet oman illuusionsa siten, että suurin osa teoksen tekstistä on asetettu Kirkan suuhun. Näitä "autenttisia" anekdootteja on sitten höystetty kappaleen tai parin mittaisilla välihuomautuksilla, jotka ovat epäilemättä Kinnusen käsialaa. Näin Enimmäkseen Kirkasta on ikään kuin Kirkan puheen 300-sivuinen transkriptio, jossa hän kertoo itse itsestään. Tällainen strategia sisältää implisiittisen oletuksen kertomuksen "oikeellisuudesta", ensi käden lähteestä. "Rehellisyys" nousee kuitenkin myös eksplisiittisesti yhdeksi koko teosta leimaavaksi teemaksi: "Lavalla olen oma itseni, ei minulla koskaan ole ollut roolia tai ritilää itseni ja ihmisten välillä, olen siellä ihmisenä ja aidoimmillani" (s. 96), "Kaiken pohjana on ollut alusta asti avoimuus ja rehellisyys" (s. 113), "Reilu kilpailu, kyynärpäätaktiikkaa en ole koskaan käyttänyt kenenkään suhteen enkä aio sellaista koskaan tarvitakaan" (s. 158), "Mulla ei koskaan ole ollut roolia tai imagoa, olen aina ollut minä vain" (s. 262).

Kirkan "rehellisyys" ei kuitenkaan ole ristiriidatonta. Mitkä arvet herkkään taiteilijasieluun onkaan täytynyt jäädä seitsemän vuoden urakasta "Ilkka Johanneksen" (Lipsanen) eli Dannyn D-tuotannossa, jolloin Kirka "[l]auloi levylle mitä levy-yhtiö suositteli, kiersi maata joukkueen mukana, pukeutui kuten piti, kätki seurustelunsa kun niin neuvottiin" (s. 125)! Mutta pohjalle oli vielä matkaa: 80-luvun alkupuolen CBS-vuodet, jolloin "[e]ntinen rokkari, josta oli tullut poppari ja sitten soulin vetäjä, muuttui iskelmämieheksi" (s. 180), Kirka nimeää elämänsä suurimmaksi erehdykseksi. Molempien vaiheiden taustaksi esitetään kuitenkin taloudellisia syitä – D-tuotantoon nuori artisti liittyi levytyssopimuksen houkuttelemana, ja CBS-sopimus oli lähinnä verottajan säälimättömyyden sanelema pakko, jonka edessä perheellisen yrittäjän oli taivuttava. Koko sieluaan Kirka ei kuitenkaan pirulle myynyt: "Muttei iskelmämieskään sentään koskaan esittänyt humppaa eikä tangoa" (s. 180).

Rehellisenä rokkimiehenä Kirka on lisäksi onnistunut säilyttämään välinsä kolleegoihinsa hyvinä: "Eikä yhtään vihamiestä toraisalla alalla" (s. 271). Silti olisi mielenkiintoista kuulla, mitä erityisesti Tapani Kansalla ja Jari Sillanpäällä olisi Kirkasta sanottavaa – Kansasta Kirka toteaa näin: "Kansa oli mielestäni ihan omituinen yksilö, olin aivan ihmeissäni, kun en ennen ollut sellaista tyyppiä tavannut. Hullu mikä hullu. Hän puolestaan piti meidän hommaa täytenä sekoiluna ja itseään kiertueen keisarina" (s. 86). Sillanpäänkään urasta Kirkalla ei ole järin mairittelevaa näkemystä: "On minua joskus pyydetty musikaaliin, mutta sanoin että soittakaa Jari Sillanpäälle. Pyysivät ne tangomarkkinoillekin, sanoin että soittakaa Jari Sillanpäälle" (s. 133). Arvailujen varaan jää, olisiko Kirka osannut paikan päälle Seinäjoelle; mies, joka väittää Köyliön sijaitsevan Pohjanmaalla, saa kaikkien kotiseututietoisten Kehä Kolmosen ulkopuolelta tulleiden maaltamuuttajien karvat nousemaan pystyyn.

"Rokkiudesta" tuleekin Kirkan autenttisuuden keskeisin manifestaatio. Ja perinteisen rockin historian tavoin kyseessä on "valkoisen miehen unelma", joka sysää ihmisen musiikilliset ominaisuudet hänen oman elämänhistoriansa ulkopuolelle. Ei riitä, että musikaalisuus on sisäsyntyistä, perittyä ja kohtalon sanelemaa, vaan se palautuu myös ihonväriin. Itse en suostu uskomaan, että "valkoinen" sen paremmin kuin "mustakaan" kykenisi laulamaan "negroidisti" (s. 105) – kyseessä on vain orjuuttajan hyväksikäytön ja häpeäntunteen ristipaineessa syntynyt myytti, joka on osoittautunut (kaupallisesti) hyvin elinvoimaiseksi. Ja sen päälle jokaisen "rehellisen rokkarin" on helppo ja osin jopa pakko rakentaa omaa itseään koskeva myyttinsä.

Vaikka Enimmäkseen Kirkasta onkin myyttisten episodien kyllästämä, eivät nuo episodit ole haudanneet alleen perusainestaan – musiikkia. Jokaisesta julkaistusta LP-levystään Kirka sanoo painavan sanansa, ja kommentoi paikoin laajemminkin suomalaista musiikkielämää. Mitään mullistavia paljastuksia hän ei kuitenkaan tarjoa: levy-yhtiöiden palkkalistoilla on enimmäkseen rahanahneita huijareita, eikä valtionkaan taholta sympatiaa populaarimuusikolle heru. Lyhykäisten levykommenttien musiikkianalyyttisesta ulottuvuudesta lienee parempi, että pidän suuni kiinni – tutkijan ja esiintyvän artistin kompetensseissa kun kuitenkin on merkittäviä eroja. Uskoakseni Kirkan kuvaukset ovat kuitenkin järkeenkäypiä suurelle osalle lukijoista, ja erityisen kiitoksen ansaitsee vielä Maj-Lis Doktárin teoksen loppuun laatima diskografia, josta niin varsinaiset albumit, kokoelmat kuin single-levytyksetkin käyvät yksityiskohtaisesti ilmi.

Enimmäkseen Kirkasta sisältää runsaasti viihdyttäviä kertomuksia ja anekdootteja. Myös omaa identiteettiään ja eri elämäntilanteita pohtiessaan Kirka tarjoaa useita samastumiskohteita lukijoilleen, mikä on epäilemättä arvokas piirre. Kaikkien vaikeidenkin vaiheiden – mm. läheisten kuolema, vaikea isäsuhde, avioero – kertaaminen ja niistä kertominen palvelevat kuitenkin myös toista päämäärää: myytin rakentamista rehellisestä ja kaikkien rakastamasta muusikosta. Otaksuttavasti suurin osa teoksen potentiaalisista ostajista kyllä rakastaakin kyseistä muusikkoa – ja se onkin paras edellytys teoksen lukemiselle.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *