Kyseessä on yksi osa dosentti Juha Sihvolan suunnittelemasta ja Suomen itsenäisyyden juhlarahaston Sitran julkaisemasta viisiosaisesta Puheenvuoroja-kirjasarjasta. Sarjan teosten aiheena on löyhästi kulttuuri ja uskonto. Nimensä mukaisesti sarjan kirjat käsiteltävä mukaan lukien ovat suppeahkoja ja kooltaankin tavallista pienempiä, miltei povitaskuun sopivia. Tyyliltään nyt puheena oleva kirja on jotakin popularisoidun tutkimuskatsauksen ja tieteellisen esseen väliltä. Tavoitteena on selvästi ollut löytää tyyli, jonka avulla myös ei-teologit pääsisivät juoneen mukaan. Teologina on tietysti hieman hankala sanoa, onko siinä onnistuttu, mutta luulisin niin. Kirja on oikein sopiva hankinta niille, jotka haluavat lisätä teologista sivistystään ja kirkkotietoaan helpolla mutta ei helppohintaisella tavalla.

Teoksen avaa Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian professorin Juha Sepon taitavasti tiivis historiallinen synteesi “Kirkko ja itsenäinen Suomi 1917-1998”. Hänen kirjoituksensa suurimpana ansiona pitäisin sitä, että siitä saa hyvän käsityksen kirkon poliittis-yhteiskunnallisen värityksen muuttumisesta vuosikymmenten kuluessa. Seppo toteaa kirkon olleen itsenäisyyden alkuaikoina leimallisesti valkoinen ja oikeistolainen, mutta ei kuitenkaan niin oikeistoradikaali kuin eräät tutkijat ovat innostuneet väittämään. Kirkko oli tällöin myös papiston edustamana vahvasti mukana politiikassa, mistä kertoo kokoomuslaisten, maalaisliittolaisten ja IKL:oon kuuluneiden pappiskansanedustajien määrä 1920-1930-luvuilla.

Toisen maailmansodan jälkeen kirkon ilme muuttui yleisporvarillisemmaksi ja vähittäinen avautuminen vasemmistoon päin alkoi. Suuntauksen huipentumana voidaan pitää pastori Terho Pursiaisen valintaa kolmesti eduskuntaan SKDL:n listoilta. Kirkon nykyisestä poliittisesta roolista Seppo toteaa, että “kaiken kaikkiaan luterilaisella kirkolla ei enää ole selkeää poliittista roolia suomalaisessa yhteiskunnassa”. Vai vieläkö Karin piirroksissa kokoomusta edustaa kypäräpäinen pappi?

Seppo puuttuu aiheellisesti myös äskettäiseen julkiseen polemiikkiin kirkon rähmälläänolosta Neuvostoliittoon päin. Hän toteaa, että väitteiden tueksi pitäisi olla selviä lähdenäyttöjä (jollaisia ei kuitenkaan ole esitetty). Sepon mielestä valtiolliset idänsuhteet pikemminkin antoivat Suomen kirkolle hyvän tilaisuuden päästä neuvotteluyhteyteen Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa ja samalla edistää omia tavoitteita, esimerkiksi inkeriläisten luterilaisten auttamista. Lisäksi kirkkojen väliset teologiset oppikeskustelut, joita juuri on vähätelty KGB:n poliittiseksi savuverhoksi, ovat olleet suomalaisen osapuolen osalta täysin teologisia ja kirkollisia, ei sinisilmäisen poliittisia.

Kirjan toisessa artikkelissa kirkkososiologian professorin Eila Helanderin otsikkona on “Uskonto ja arvojen murros”. Hän lähtee liikkeelle toisen maailmansodan jälkeisestä tilanteesta ja seuraa sitä, millaisia haastajia arvojen kilpailuissa yleisesti uskonto ja erityisesti Suomen luterilainen kirkko on joutunut kohtaamaan. On kiinnostavaa huomata, että 1960-1970-luvun vaihteessa kirkko joutui samanaikaisesti haastetuksi niin uusvasemmiston kuin karismaattisten hengellisten liikkeiden ja new age -ideologiasumpun tahoilta. Helanderin mukaan 1980-luvulla luterilainen kirkko sai muiden uskonnollisten liikkeiden tavoin nauttia yleisestä uskonnon renessanssista. Hänen mukaansa kirkosta on 1990-luvulla tullut “yhä näkyvämpi yhteiskunnallinen vaikuttaja”. Ensi näkemältä tämä tuntuisi olevan ristiriidassa sen kanssa, mitä Seppo omassa artikkelissaan toteaa kirkon poliittisesta roolista nykyisin, mutta tässä yhteydessä ei olekaan kyse puoluepolitiikasta. Helander viittaa erityisesti kirkon toimintaan hyvinvointivaltion olemassaolon puolustajana.

Artikkelinsa lopussa Helander pohtii sitä, millaista uskonnollisuutta tulemme näkemään uudella vuosituhannella entistä enemmän. Hän toteaa, että ihmisten pelot turvattomuuden lisääntymisestä, yksilöllistyminen ja arvovalintojen mahdollisuuksien lisääntyminen näyttäisivät suovan lisää elintilaa erityisesti uskonnolliselle fundamentalismille. Selityksenä on se, että fundamentalismi “vapauttaa kannattajansa valinnan vaikeudesta elämän eri tilanteissa ja tarjoaa samalla ‘oikein uskovien’ yhteisön jäsenyydessä turvan ja joukkovoiman kokemuksen.” Helander saattaa ennustuksessaan olla oikeassa, sillä fundamentalistiseksi luokiteltavia uusia “kirkkoja” tai kirkonsisäisiä ryhmittymiä tuntuu Suomessakin riittävän yli oman tarpeen.

Kirkkohistorian professori Aila Lauha esittelee artikkelissaan “Ekumenian anti Euroopalle” sitä, millaiset juuret ja millainen historia eri kirkkokuntien kristittyjen näkyvää yhteyttä tavoittelevalla ekumeenisella liikkeellä on. Hän kertoo, miten ekumeeniset ideat alkoivat kehittyä jo reformaatiosta lähtien luonnehtien lyhyesti niin pietististä kuin humanistista ekumeniaperinnettä samoin kuin lähetystyön käytännön tarpeiden ja pasifististen aatteiden osuutta asiassa. Laajamittainen ekumeeninen käytännön toiminta pääsi vauhtiin 1800-luvun lopulla ja vuonna 1910 järjestettiin ensimmäinen ekumeeninen suurkokous (Kansainvälinen lähetyskonferenssi Edinburghissa 1910).

Lauhan sujuvasta artikkelista saa hyvän käsityksen siitä, millaisia muotoja ekumeeninen toiminta sai ja millaiset järjestöt toimintaa organisoivat. Hän ei unohda yleistä poliittista kehitystä ja osaa kiinnittää lukijan huomion siihen, kuinka paljon varsinkin maailmansotien välillä ajankohtaiset poliittiset tapahtumat (esimerkiksi natsismin nousu) vaikuttivat ekumeenisen liikkeen kehitykseen. Mielenkiintoisin huomio Lauhan artikkelissa koskee 1948 perustetun Kirkkojen maailmanneuvoston (KMN) roolia kylmän sodan rintamanmuodostuksessa. Lauha kysyy mieliäkiihottavan kysymyksen, oliko KMN itse asiassa lännen epävirallinen ideologinen työrukkanen 1950-luvulla. Tämä on yksi niistä kysymyksistä, joihin hänen johtamansa kansainvälinen tutkimusprojekti hakee vastausta. KMN:n historia ja ajankohtaisten poliittisten virtausten näkyminen sen johdossa ja kannanotoissa on muutenkin kiitollinen tutkimuskohde, mikä tulee selvästi esiin Lauhan artikkelista.

Teoksen neljännen artikkelin “Uskonto, oikeus ja julkisuus Euroopan unionin maissa” on kirjoittanut käytännöllisen teologian professori Markku Heikkilä. Hän valaisee erityisesti sitä, millaisia erilaisia järjestelyjä ja käytäntöjä kirkon ja valtion suhteissa eri EU-maissa on. Tällaisesta katsauksesta luulisi olevan hyötyä suomalaisille EU-virkamiehillekin. Hän huomauttaa aiheellisesti, että yhä useampien EU-maiden on syytä ryhtyä miettimään oman islamilaisen yhteisönsä statuksen määrittelyä. Heikkilä vertailee myös kirkon talouden hoitoa ja julkisen uskonnollisen ohjelmatuotannon hoitamista eri EU-maissa. Hän valittaa sitä, ettei Suomessa, toisin kuin monissa muissa Euroopan maissa, ole tapana pyytää teologeilta keskustelupuheenvuoroja yhteiskuntaelämän ajankohtaisiin kysymyksiin. Hän ei kuitenkaan lankea teologin itsesääliin, vaan toteaa, että vikaa on paitsi suomalaisen median asenteessa myös kirkon ja teologien omassa sulkeutuneessa asenteessa.

Kirjan päättää Kirkon koulutuskeskuksen johtajan Simo Peuran artikkeli “Kirkot ja yhteisen Euroopan rakentaminen”. Hän hahmottelee lukijalle Euroopan kirkollista karttaa ja esittelee eri kirkkokuntien nykytilaa ja pääpiirteitä. Seuraavaksi hän käsittelee kirkkojen yhteistyöpyrkimyksiä ja yhteyden etsintää. Harvoin näkee yhtä selkeää esitystä siitä, millaisin teologisin, kirkkojenvälisin neuvotteluin viime vuosikymmeninä yhteyttä on etsitty. Peura kiinnittää huomiota myös eurooppalaisen kristinuskon haasteisiin, joista suurin on epäilemättä islam. Merkittävintä uutta tietoa tarjoaa mielestäni artikkelin loppuosa, jossa Peura käsittelee kirkkojen ja EU:n suhdetta ja kirkkojen roolia EU:n kehittämisessä ja laajentumisessa.

Kirja on muuten hyvä ja toimiva kokonaisuus, mutta jotakin siitä kuitenkin puuttuu: eikö Sepon kirjoituksen rinnalla olisi voinut olla Suomen ortodoksisen kirkon vaiheita ja yhteiskunnallista asemaa 1900-luvulla analysoiva artikkeli?