Kirpeän kriittiset toimittajamuistelmat

Jyrki Koulumies on oman määritelmänsä mukaan ”kohtalaisen mielellään oikeassa oleva henkilö”. Se näkyy myös hänen muistelmissaan, joiden hivenen arvoituksellinen nimi on peräisin presidentti Mauno Koivistolta.

Koulumies, Jyrki: Koulumies riittää. Karisto, 2020. 287 sivua. ISBN 978-951-1-37297-4.

Jyrki Koulumiehen (s. 1943) muistelmat alkavat tavanomaiseen tapaan: lapsuusmuistoja edeltää katsaus suvun historiaan.

Muistelijan mukaan Schulmanit olivat ”aito köyhtynyt aatelissuku”, nimen suomensi Jyrkin lääkäri-isä Rolf. Perhe asui keskiluokkaisessa Töölössä, lapset menivät SYK:iin eli Suomalaiseen Yhteiskouluun ja harrastivat innokkaasti sekä urheilua että kulttuuria.

Vilkkaan pojan mieleen on jäänyt, miten Jorma Huttunen kävi oopperan koululaisnäytännössä Mozartin sävelten välissä laulamassa, että Kekkonen on voittanut presidentinvaalit.

Opinnot valtiotieteellisessä tiedekunnassa sujuivat nopeasti ja ilmeisen kivuttomasti, vaikka Koulumies teki niiden ohella töitä. Opiskeluvuosien kohokohdaksi nousee työskentely brittiläis-amerikkalaisen filmiryhmän tulkkina. Elokuva oli Miljardin dollarin aivot.

Kolmen sortin porvareita

Kun akateemiset jatko-opinnot kariutuivat osin nuoren valtiotieteen maisterin kärsimättömään luonteeseen, osin hänen nokkavaan asenteeseensa, Koulumies pestattiin Uuden Suomen ulkomaanosastolle. Lehti oli tuolloin valtakunnallinen kakkonen – Helsingin Sanomat oli lukijamäärissä ja muutenkin aika tavalla edellä – mutta sen toimitus vaikuttaa olleen jonkinlainen journalistinen museo.

Vaikka muu maa ja maailma eli jo aivan eri aikakaudella, saattoi ”Usarissa” aistia 1930-luvun kaikuja. Koulumiehen mukaan lehdessä työskenteli ainakin kolmenlaista väkeä: oli taantumusporvareita, sivistysporvareita ja tavallisia porvareita. Joitakin epäiltiin jopa radikaaleiksi; media ja etenkin median tekijät politisoituivat 1960-luvun lopulla ja seuraavan kymmenluvun alussa erittäin vahvasti. Jyrki Koulumies itse pysytteli tiukasti oikealla, vaikka tuomitseekin tiukasti ns. yltiökapitalismin.

Englannin yleisradioyhtiö BBC oli haluttu ja arvostettu työ- ja jatkokouluttautumispaikka. Lisähohtoa Lontoon-kaudelle antoivat jazzklubit ja jalkapallo, ja takaisin Uuteen Suomeen palattua mieleenpainuvimmaksi työtehtäväksi nousi vuoden 1975 Etyk-kokous. Sotareportteriksikin Koulumies ehti lokakuussa 1973 käydyn Israelin, Egyptin ja Syyrian välisen sodan aikana. Afganistaniin hän olisi halunnut, mutta kun päätoimittaja ei ensimmäisellä pyynnöllä antanut lähtölupaa, ei kriisi enää jatkossa kiinnostanut tuolloin Moskovassa Uuden Suomen kirjeenvaihtajana toiminutta Koulumiestä.

Näistä ajoista – etenkin median ja toimittajien politisoitumisesta – olisi ollut kiinnostavaa lukea hieman syvempääkin analyysia. Haitaksi ei olisi ollut, että kaikista henkilöistä olisi kirjassa puhuttu heidän oikeilla nimillään. Nyt osa mainitaan nimeltä ja heidät on viety kirjan lopun henkilöhakemistoon, mutta osaan viitataan työtehtävällä, oppiarvolla tai vastaavalla.

Erilaisia anekdootteja kyllä riittää: jossakin tarinassa ulkomaantoimittaja vierailee Ruotsin hovissa, jossa kruununprinssin haastattelu alkaa tunnelmaltaan muistuttaa rapujuhlia (snapsilaulut tosin puuttuvat). Toisessa hän juo naapurien kanssa olutta moskovalaistalon pihamaalla, kun kellarissa oleva KGB:n kuuntelukeskus (jota siellä ei virallisesti ole) palaa.

Presidenttien kintereillä

Uusi Suomi koki tyypillisen kakkoslehden kohtalon: sekä lukijat että mainostajat kaikkosivat pikkuhiljaa, kunnes lehti oli pakko opettaa marraskuussa 1991. Jyrki Koulumies ei ollut enää tuota todistamassa: hänet oli rekrytoitu Yleisradion TV1:een, jossa hän ehti työskennellä useissa eri tehtävissä ulkomaan-, ajankohtais- ja taloustoimituksissa. Parhaiten muistettaneen Ulkolinja, jolla oli aluksi oivallinen ohjelmapaikka illan pääuutisten edellä. Siitä se siirrettiin myöhäisiltaan, jolloin katsojaluvut tietysti putosivat roimasti.

Kertoessaan Yleisradion kaudestaan Koulumies ei peittele kiukkuaan. Häntä ärsyttivät journalismia ymmärtämättömät päälliköt, yhtiön palkkapolitiikka, digitalisaatio jota hänen mielestään tehtiin lähinnä digitalisaation ilosta, sekä isoon organisaatioon lähes väistämättä liittyvä byrokratia. Kaikki kollegatkaan eivät näytä olleen mieleen, mutta esimerkilliseksi toimittajaksi Koulumies nostaa Leif Salménin, joka jaksoi poliitikkoja haastatellessaan jatkuvasti kysyä ja kyseenalaistaa.

Poliittista kärkikaartia edustavat tietysti presidentit. Urho Kekkosen kaudella vodka lainehti etenkin neuvostojohtajien kanssa neuvoteltaessa, ja presidentti tykkäsi paistatella julkisuuden valokeilassa. Kun hän tuli Yleisradioon nauhoituksia varten, vastassa oli koko johtajakaarti ja ylenpalttinen tarjoilu. Mauno Koivisto puolestaan ei halunnut Pasilaan, vaan puheet kuvattiin ja äänitettiin presidentinlinnassa, mieluiten ilman suurta avustajakaartia. ”Koulumies riittää”, tokaisi Koivisto kansliapäällikölleen. Martti Ahtisaaren Intian-vierailusta annettu kuva ei ole kovin mairitteleva, Sauli Niinistö on esillä vain vuoden 1987 eduskuntavaalien yhteydessä ja Tarja Halosesta kirjassa ei mainita mitään, vaikka pitkän uran tehnyt toimittaja on varmaan ehtinyt heidätkin tavata.

Urho Kekkonen Yleisradion studiossa 1956. Kuva Ruth Träskman, Yle.

Journalismiko rappiolla?

Lyhyesti Koulumies kuittaa myös tapahtuman, josta olisi paisunut melkoinen skandaali, jos se olisi julkistettu tuoreeltaan. Kesällä 1983 Jyrki Koulumies ja hänen ystävänsä, Yleisradion kuvaaja Caj Sundman auttoivat venäläisen viulistin Viktoria Mullovan loikkaamaan länteen. Syvän sosialismin aikaa elänyt Neuvostoliitto ja etenkin sen turvallisuuspoliisi, kovaotteisuudestaan tunnettu KGB, olisivat mitä luultavimmin tehneet tapauksesta suuren luokan ulkopoliittisen selkkauksen.

Koulumies teki 2000-luvulla Mullovan loikkauksesta tv-dokumentin ja kirjoitti siitä kirjan. Silti hän sanoo harmittelevansa sitä, että loikkaus mainitaan jatkuvasti hänen yhteydessään, vaikka hän on ehtinyt tehdä elämässään paljon muutakin. Nyt hän tosin on ollut jo toistakymmentä vuotta eläkkeellä, mutta se ei estä tarkastelemasta nykyjournalismia kriittisesti.

Koulumies ei varsinaisesti väitä, että ennen kaikki oli paremmin, mutta vähän sen suuntainen mielikuva kirjan viimeisestä luvusta (Muuttuva media) välittyy. Juttujen teksteissä ja etenkin lehtien otsikoissa käytetyt ylisanat ovat hänestä rikos suomen kieltä kohtaan; ne kaventavat ilmaisuvoimaa. Paino- ja kielivirheet ovat yleistyneet, samoin erilaiset muoti-ilmaukset.

Sarkastisesti Koulumies esittelee mielestään erittäin yleiset dokumentit, joissa ”pikkujulkkis matkailee, näkee ja kokee katsojan puolesta dokumentin paikkoja ja tapahtumia”. Hänen mukaansa ne ovat ”sekä katsojien että dokumentin tekijöiden ymmärryksen ja aivotoiminnan halveksuntaa”. Niitä katsellessaan hän kertoo kiroilevansa niin, että koiratkin peittävät korvansa.

Ehkä katsomme eri ohjelmia, kun en ole noita pikkujulkkiksia haitaksi asti havainnut? Sosiaalisen median vaikutusta tiedonvälitykseen – tai pikemminkin valeuutisten ja muun paikkaansa pitämättömän tiedon leviämiseen – ei voi kiistää, mutta häiritseekö tv-uutisten katsojaa todellakin se, että lukija ja meteorologi kävelevät studioon ja studiossa? Ilmeisesti tämä on makukysymys: joillekin tv-uutiset ja ajankohtaisohjelmat ovat perinneruokaa, jonka reseptiin ei saisi tehdä mitään muutoksia.

Kirjan ansio on, että siihen on taltioitu iso siivu tiedonvälityksen historiaa ainakin neljältä vuosikymmeneltä, sekä sähköisestä että printtimediasta. Koulumiehen kertomus urastaan ja uran varrella tavatuista ihmisistä sekä ilmiöistä avautunee kuitenkin parhaiten niille, jotka ovat itse eläneet tuota aikaa.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *