Kun omissa arkistoissa on tallella enää yksi kolmen vuosikymmenen takaisen Hilseen numeroista, oli erittäin kiitollista, että lehden muinoinen päätoimittaja Miettinen toimitti maailmalle koosteen menneistä Hilseistä. Teoksena Hilse: Suomipunkin alku ja juuri on melko uskollinen alkuperäiselle tyylille, joskin on todettava, että Miettisen omat ja muut kommentaarit on alkuperäisestä tussijäljestä poiketen kirjoitettu koneella. Luettavuuden kannalta kenties suositeltava mutta eetokseltaan epähilsemäinen ratkaisu. Varmasti se on myös ollut käsityöhön nähden helpompaa. Kaikin osin painojälki ei ole pystynyt toistamaan materiaaleja kovin hyvin, mutta eivätpä ne alun perinkään olleet aina selviä ja kirkkaita.

Erilaisten historiallisten koostelehtien joukossa Hilse-kokoelma on onnistunut näköispainos. Se kertoo vuosina 1977-1980 ilmestyneen lehden historian lehden itsensä kautta. Edetessään numero numerolta se piirtää samalla esiin lyhyen, mutta sitäkin (tarkoituksellisesti) sekavamman punkin historian Suomessa. Se ei yritäkään olla turhan analyyttinen, lineaarinen tai tarkoitushakuinen. Toisaalta Miettisen omat miettiset kustakin numerosta valottavat aikaansa, juttuja sekä niin lehden kuin punkin tekijöitä. Historiaa avaavat myös koosteeseen tehdyt formaattihaastattelut, joissa lehden tekijöihin tai sen lähipiiriin kuuluvilta Nokkoselta, Jukka Mikkolalta, Pauli Kalliolta, Leena Lehtiseltä, Timo Rannalta, Markku Paretskoilta, Häkliltä, Jyrki Siukoselta ja Epe Heleniukselta kysyttiin muun muassa, mitä on punk, mitä olet tehnyt sitten punkin ja näitkö koskaan kenelläkään hakaneulaa poskessa. Vastaukset osoittavat, että niin punkilla kuin Hilseellä oli oma merkittävä paikkansa nykyisyyden rakentumisessa.

Kiitettävää asiaan paneutumista osoittaa, että varsinaisten Hilse-lehtien lisäksi koosteessa on mukana materiaalia myös Hilse-levyjen ohessa julkaistusta materiaalista. Esimerkiksi ensimmäisen HilseLP:n mukana luvattiin 800 ensimmäiselle levyn ostaneelle toimittaja Jyrki Siukosen yksin toteuttama Super-Hilse. Sen lopusta löytyy aforismi, joka on ollut punkasenteen kantava voima, oli sitten Hilseensä lukenut tai ei: ”jokainen oppii soittamaan ja jokaisella on oikeus soittaa, vaikkei oppisikaan” (s. 239). Sama asenne päti kaikkeen, myös lehden tekemiseen.

Suomipunkin esitaistelijana Hilse oli alansa veteraani, vaikkei lehti sellaisena alun perin aloittanutkaan. Kolmannen numeron Eppu Normaali -featuresta alkaen se lähti kuitenkin Mikko Montoselta saadun postikortin viitoittamalle tielle juuri punkin suuntaan. Miettinen toteaa, että ”muistaakseni tämä historiallinen kortti oli ensimmäinen dokumentti, jossa näin sellaiset sekalaisia mielikuvia herättäneet nimet kuin Pelle Miljoona, Sehr Schnell, Briard ja Eppu Normaali” (s. 20). Eipä tälle kulttuurin muodolle ollut olemassa vakiintuneita välityskanavia. Suomalaisen punkin lisäksi myös ulkomainen vaihtoehtomusiikki oli paljon esillä. Esimerkiksi Leena (Lehtinen) kirjoitti useita juttuja Englannista, muun muassa Joy Divisionista keväällä 1980 juuri ennen Ian Curtisin kuolemaa (s. 294-298).

Koosteeseen on valikoitu melkoinen määrä alkuperäisiä Hilseen lastuja. Täydempään esitykseen haluava joutuu turvautumaan lehtiin itseensä, joskin ne saattavat itselläni olevan numeron tavoin olla osittain leikeltyjä. Niistähän kierrätettiin tietysti aineistoa omiin lehtiin, kuten ajan henki oli.

Hilse oli kriittinen, mutta myös itsekriittinen. Loppuaan kohden lehden kaupallistuminen tuotti yhä enemmän arvoristiriitoja. Hilseen kolmannessatoista ja samalla viimeisessä numerossa (14/1980 – numeroa 13 ei julkaistu) Miettinen valittaa Hilseen myötä joutuneensa vasten tahtoaan liikemieheksi. Lopullisesti hän pääsi irti lehdestä, kun hänen kissavainajansa ilmestyi hänelle ja sanoi: ”Lopeta tollanen pelleily ja elä kunnolla!” (s. 332). Niin lakkasi yksi klassisimmista, legendaarisimmista, Hilseimmistä punkfanzineista vuoden 1980 lopussa hieman yli kolmen vuoden jälkeen.

Jo numerossa 7 (2/79) toimittaja Jyrki Siukonen oli pohtinut punkkulttuuria peläten, että ”meidän punk-idoleistamme tulee tähtiä ja meidän lehdet joko kuolee tai kaupallistuu.” Jutun lopuksi hän filosofoi seuraavasti: ”Mitä hyötyä on mistään jos ihminen pysyy yhtä itsekkäänä ja tyhmänä kuin tähänkin saakka” (s. 171). Siihen ei ole mitään lisättävää.

Lisätietoja:
Miettinen, Muistelmat – ensimmäiset viisi vuottani Suomi-rockin sekatyöläisenä. [Tampere]: Jee-Jee Music 1983.