Nuijasota, kapina, kriisi, sisällissota…

Mirkka Lappalaisen Susimessu-teoksen alaotsikkona on ”1590-luvun sisällissota Ruotsissa ja Suomessa”. Suomalaiskansallisessa historia-ajattelussa ja historiantutkimuksen piirissä 1590-lukua on leimannut talonpoikaiskapina, nuijasota, mutta Lappalaisen tekee jo lähtökohtaisesti – kuten teoksen otsikoinnistakin käy ilmi – pesäeron tähän ajattelutapaan. Hän tarkastelee 1500-luvun viimeisen vuosikymmenen tapahtumia suomalaiskansallista horisonttia laajemmasta näkökulmasta: osana eurooppalaista ja erityisesti Ruotsin valtakunnan sisäistä kuohuntaa. Juhana III: n kuollessa perimysjärjestys muodostui kiistanalaiseksi Juhanan pojan, Sigismundin, ollessa jo Puolan kruunattu kuningas, ja Juhanan veljen, Kaarle-herttuan, pyrkiessä valtaistuimelle keinoja kaihtamatta. Oman lisänsä tapahtumiin toivat uskonnolliset ristiriitaisuudet, jotka juonsivat juurensa Sigismundin katolisuudesta ja Kaarlen kalvinismia lähenevästä ajattelusta.

Käsitteen ”sisällissota” käyttäminen 1590-luvun tapahtumista Ruotsissa ja Suomessa on kuitenkin ehkä hiukan harhaanjohtavaa. Yleisesti tapahtumiin on viitattu käsitteellä 1590-luvun kriisi, jolloin termiin on sisällytetty niin aatteelliset ja poliittiset näkökulmaerot kuin muutamat aseelliset taistelut Ruotsin maaperällä, sekä jossakin määrin erillisenä välikohtauksena itäisessä valtakunnanosassa kapinoitu nuijasota. Sisällissotana Ruotsissa on nähty korkeintaan vuoden 1598 tapahtumat. Lappalainen käyttää vaihtelevasti käsitteitä nuijasota, sisällissota, kapina ja kriisi, mutta ei perustele käsitteiden valintaa sen tarkemmin, eikä kerro aikalaisten käyttämistä termeistä, vaikka käsitteet toisinaan selvästi kumpuavatkin alkuperäislähteistä. Toisinaan termillä sisällissota viitataan nuijasotaan, toisinaan taas, kuten teoksen otsikossa, koko 1590-luvun kriisiin. Sisällissota on tietysti mehevämpi termi otsikkoon, mutta se avaa melko suppean näkökulman 1590-lukuun, ja ei siten tee oikeutta teoksen sisällölle.

Lappalaisen Susimessu on nautinnollinen lukea, kieli on mukaansatempaavaa ja elävää, ja historiallisen tapahtumat sekä henkilöt on saatu hengittämään. Paikoin lennokkuus johtaa jossakin määrin harhaanjohtaviin ilmaisuihin, kuten ”suuren sisällissodan tarinaa” (s. 20), jota on vaikea yhdistää 1590-luvun tapahtumiin, tai ”herttuan epäuskottavaa propagandaa” (s. 199), joka taas olisi vaatinut melkoista argumentaatiota tuekseen. Olisi tosin ollutkin mielenkiintoista lukea Lappalaisen tulkintaa siitä, mihin Kaarlen retoriikan teho perustui. Oliko niin, että kun aiheet koskettivat ja sopivat kuulijan ajatusmaailmaan, oli totuudellisuus toisarvoista?

Nuijasota valtakunnallisessa kontekstissa

Vaikka aikalaiset kokivat, näkivät ja tiesivät vain fragmentteja sieltä täältä, ja historiantutkimuksessakin on usein keskitytty tarkastelemaan 1590-luvun kriisiä valikoiduista ja rajallisista näkökulmista, on Lappalainen luonut tapahtumista kokonaisuuden – selkeän tulkinnan ja näkemyksen vaikeista sekä monitulkintaisista tapahtumakuluista. Lappalainen myös perustelee tulkintansa juuri hyvin toteutetun tapahtumien taustoituksen ja kontekstoinnin kautta, ja vakuuttaa lukijan siitä, että juuri näin on tapahtunut. Toki esimerkiksi nuijasotaan nousseiden talonpoikien toiminnan suunnitelmallisuudesta ja poliittisuudesta voi olla montaa mieltä.

Teoksen rakenne etenee alun intron jälkeen kronologisesti. Kertomus elää, liikkuu ja hengittää tapahtumakulkuja seuraillen, ja kuljettaa lukijaa valtakamppailujen ja uskonnollisten ristiriitojen sekä toimijoiden motiivien lomassa. Muutamin paikoin tuntuu, että tarina on kuljettanut myös kirjoittajaa ja samoihin asioihin palataan eri näkökulmista käsin, mikä häiritsee hiukan lukunautintoa. Ajallinen kronologia töksähtelee muutamassa kohdassa, kuten Sigismundin lähtiessä kruunajaismatkalle (s. 100) ja odottaessa edellä mainittua kruunajaismatkaa (s. 108). Kuitenkin teoksen ehdoton ansio on juuri se, että niin Sigismund kuin muutkin tavalla tai toisella nimensä 1590-luvun valtapolitiikan pyörteiseen historiaan jättäneet yksilöt esiintyvät toimijoina ja tapahtumia tarkastellaan heidän näkökulmistaan. Tämä korostaa historiallisen tapahtumisen moniäänisyyttä ja -tulkintaisuutta: menneisyys ei ole sattumanvarainen tapahtumien ketju, vaan erilaisten ihmisten monenlaisissa tilanteissa tekemien päätösten, valintojen ja toimimisen – tai tekemättä jättämisen – tulosta.

Nuijasota on ollut eräs suomalaisten suurista avaintapahtumista, josta on kirjoitettu ja kiistelty paljon historiantutkimuksen parissa. Nuijasota oli kiistatta merkittävä episodi niin valtakunnan kohtalon kuin Suomenkin kehityksen kannalta, mutta – kuten Lappalainenkin tuo esiin – esimerkiksi Kaarlen yrityksessä vallata Riika kuoli yhdessä päivässä kolme kertaa enemmän miehiä kuin koko nuijasodassa, mikä auttaa suhteuttamaan nuijasodan mittakaavaa. Teoksessa pureudutaankin nuijasodan ”myyttiin”: puretaan oivallisesti esiin kapinaan liitetyt tulkintakerrostumat ja luodaan katsaus historiankirjoituksen historiaan nuijasodan kautta. Lappalainen pyrkii kuljettamaan taustalla myös eurooppalaista tapahtumahorisonttia ja olisi ollut mielenkiintoista lukea siitä, miten 1590-luvun kriisi Ruotsin valtakunnassa suhteutui laajempaan eurooppalaiseen kriisiaikaan, jollaisena vuosikymmen voidaan nähdä, sekä siitä kummunneeseen historiankirjoitukseen.

Yleistajuinen teos valottaa niin poliittista valtapeliä valtakunnan huipulla kuin uskonnollisten kiistojen repimää yhteiskuntaa ja uskonpuhdistuksen takkuista voittokulkua. Lappalainen asettaa itselleen selkeän tehtävän ja kuvailee myös lähteitään maallikonkin ymmärtämällä tavalla. Teoksessa on koottu alkuperäislähteiden ja tutkimuskirjallisuuden muodostaman rungon ympärille tarinoista ja pamfleteista koostuva kudelma, joka tarjoaa mahdollisuuden oivalliseen ajankuvaan ja henkilöiden nostamiseen esiin. ”Virallinen” historiankirjoitus on usein jättänyt tämänkaltaisen lähdeaineiston omaan arvoonsa sen kyseenalaisen totuudellisuuden vuoksi, mutta Susimessussa ei-virallisluontoiset lähteet tuovat niin tapahtumiin kuin pääosien esittäjiinkin poikkeuksellista syvyyttä. Erityisesti Klaus Flemingistä piirtyy selkeä ja tarkka henkilökuva.

Valtionrakennus, poliittinen kulttuuri ja kuningas?

Vaikka teoksen yleistajuisuus on ehdottomasti ansioksi, se kuitenkin aiheuttaa toisinaan myös vaikeuksia lukea tekstiä historiantutkimuksena, vaikka teos kiistämättä on nimenomaan sitä. Susimessussa kyllä kontekstoidaan tapahtumia ja tapahtumakulkuja kiitettävästi, ja selitetään tapahtumien taustoja sekä syitä, mutta ei pyritä käsitteellisemmälle tasolle tai selitetä tiettyjä ilmiöitä, jotka kuitenkin selkeästi vaikuttivat tapahtumakulkujen taustalla. Hyvä esimerkki tästä on valtionrakennus. Susimessussa viitataan usein epämääräisesti valtionrakennukseen, joka jossakin vaiheessa loi alamaisilleen hengen ja omaisuuden suojan takaavan vahvan valtion (esim. s. 67). Historiantutkimuksessa on kuitenkin yleisesti nähty ruotsalaisen valtionrakennusprosessin saaneen alkunsa Kustaa Vaasan aikana, jolloin hajanaista keskiaikaista hallintovaltaa pyrittiin keskittämään ja luotiin hallintokoneisto, jota myöhemmät hallitsijat – erityisesti Kustaa II Adolf ja hänen kanslerinsa Axel Oxenstierna – kehittivät. Lappalainen sen sijaan viittaa valtionrakennukseen vain hyvin yleisesti ja epämääräisesti, tyyliin ”1500-luvun monarkeilla ei vielä ollut taustallaan sitä valtiokoneistoa, joka myöhemmin rakentui kuninkaiden ympärille, suojasi heitä ja vaali poliittisen kulttuurin pelisääntöjä.” (s. 30).

Toinen keskeinen teema, johon palataan toistuvasti, mutta jota ei kuitenkaan selitetä sen kummemmin, on poliittinen kulttuuri. Lappalainen kirjoittaa esimerkiksi, että ”1500-luvun poliittisessa kulttuurissa epäuskottavinkin juttu voitiin yhtäkkiä kohottaa viralliseksi totuudeksi” (s. 198). Tämä antaa oivallisen kuvan Vaasa-kauden hallitsijoiden tempoilevasta ja usein impulsiivisesta toiminnasta, mutta olisi kaivannut enemmän taustoitusta. Jää epäselväksi mitä Lappalainen tarkoittaa poliittisella kulttuurilla, ja miten erityisesti Kaarlen manipuloiva ja tarkoitushakuinen valtapolitiikka suhteutuu laajempaan poliittiseen kulttuuriin? Esimerkiksi Kaarlen suurieleiset eroilmoitukset olisi voinut tulkita tätä taustaa vasten, sillä ainakin Tukholman kaupunkihallinnossa eronpyyntöjä käytettiin vastaavalla tavalla, ja tällöin tavoitteena oli olemassa olevan, mutta kyseenalaiseksi joutuneen valta-aseman julkinen tunnustaminen sekä näkyväksi tekeminen. Juuri tällaisia elementtejä olisi ollut mahdollista tulkita osana laajempaa ja yleisempää poliittista kulttuuria, jossa tietyt peruskäsitykset ja toimintamuodot olivat kaikkien jakamia ja ymmärtämiä. Lappalaisen tuntiessa erityisesti aateliston toimintakulttuurin olisi ollut mielenkiintoista lukea myös siitä, miten etuoikeutetun aateliston edustajien käsitykset sekä ymmärrys käytettävissä olleista keinoista suhteutuivat yleiseen poliittiseen kulttuuriin. 1500-luvun jälkipuoliskon poliittista kulttuuria ei juurikaan ole tutkittu, mutta 1500-luvun lopun kriisiaika antaisi siihen oivalliset mahdollisuudet pamfletteineen ja demagogisine vaikuttimineen.

Lappalainen viittaa myös hallitsijan rooliin lukuisissa kohdissa pohtimatta kuitenkaan kootusti hallitsijan merkitystä valtakunnalle ja yhteiskunnalle. Kuninkaasta tulee erottaa toisaalta pysyvä, ja jumalalta oikeutuksensa saava kruunu, ja toisaalta fyysinen henkilö, joka toimi hallitsijana. Tähän kyllä viitataan sivulla 135, mutta sitä ei pohdita sen tarkemmin. Kuninkaan asemaa havainnollistaa hyvin aikakaudella tunnettu ruumismetafora. Ajatus tulee oivallisesti esiin Sigismundin kannattajan lausuessa (sitaatti sivulla 185) ”Kun pää on poissa, niin muut jäsenet horjuvat ja hajoavat” Klaus Flemingin kuoleman jälkeen. Yleisessä käsityksessä ruumismetaforaan kuuluivat kuitenkin alamaiset, jotka muodostivat ruumiin jäsenet ja joilla kaikilla oli määritellyt tehtävänsä, kun taas kuningas oli pää ja ainoana ajattelemaan kykenevänä ruumiinjäsenenä vastuussa koko ruumiin hyvinvoinnista. Hänen suunnitelmistaan tuli samalla koko valtioruumiin tavoitteita ja jos niin ei tapahtunut, koko ruumis oli vaarassa. Lappalainen tuo kyllä esiin sen, että vain kuninkaan läsnäolon katsottiin takaavan rahvaan oikeusturvan, mutta kuninkaan poissaolo valtakunnasta oli myös rinnastettavissa vaaralliseen marginaalitilaan, ja valtakunta nähtiin silloin erityisen haavoittuvaisena (vertaa lainaus sivulla 43 ja sivu 51). Sigismundin hallituskaudella ongelma konkretisoitui kuninkaan kantaessa sekä Puolan että Ruotsin kruunua.

Kuninkaan merkitys yhteiskuntarauhan kannalta tuli ilmi parhaiten poikkeustilanteissa, kuten juuri Juhana III:n kuoleman jälkeen. Tällöin jopa Tukholman pormestari ja raati sekä porvaristo oli kutsuttu linnaan, jossa oli Kaarle-herttuan lisäksi paikalla muutamia valtaneuvoksia. Kaarle piti puheen, jossa hän korosti hallitsijan kuoleman kaltaisten muutosten aiheuttavan toisinaan ”vaaroja ja levottomuutta”. Kuninkaan kuolema nähtiin poissaolon tapaan marginaalitilana, joka ylimmän hallintovallan puuttuessa aiheutti epävakautta ja uhkia lailliselle yhteiskuntajärjestykselle: alamaiset olivat täysin riippuvaisia kuninkaasta, joka oli yhteiskunnalle yhtä olennainen kuin aurinko luonnolle ja pää ruumiille. Kuninkaan kuolema voitiin myös nähdä Jumalan rangaistuksena syntiselle yhteisölle. Tämän näkökulman kautta Lappalainen olisi saanut vielä enemmän painoa tulkinnoilleen valtakamppailusta.

Eräs keskeinen valtataistelun näyttämö oli nimenomaan Tukholma, johon Sigismundin kruunajaismatka suuntautui. Taloudellisesti ja poliittisesti tärkeä Tukholma oli myös keskeinen vaikuttaja valtataistelussa ja erityisesti Kaarle-herttua yritti valjasta kaupungin tukijakseen taistelussa kruunusta. Lars Ericsonin artikkeli ”Mellan två eldar. Stockholms borgmästare och råd i kampen mellan Sigismund och hertig Karl, 1594–1599” kertoo nimenomaan kyseisistä tapahtumista.

Jossakin määrin myös mentaalisen ja kulttuurisen kontekstin laajempi ottaminen mukaan olisi antanut lisää selitysvoimaa teokselle. Nyt Lappalainen kirjoittaa (s. 30): ”Kaikki nämä ruhtinaat olivat nerokkaita hallitsijoita, jotka kuitenkin ajoittain kadottivat järkensä valon. Heidän silmitön ja vainoharhainen käytöksensä oli kuitenkin 1500-luvun ylimyspiireissä vielä suhteellisen normaalia.” Lappalainen kyllä kertoo tapojen muuttuneen pian hovikulttuurin kehittymisen myötä, vaikka kyse oli myös laajemmasta yhteiskunnallisesta ilmiöstä, jota on myös kutsuttu sivilisoitumisprosessiksi. Ja toisaalta: väkivalta oli olennainen osa 1500-luvun valtapolitiikkaa, strateginen väline valtapyrkimysten toteuttamisessa. Se kuului olennaisena osana ja mahdollisuutena aikansa poliittiseen kulttuuriin, jossa pelkällä demagogialla tai puhelahjoilla ei vielä selvitty.

Taistelu sieluista

Lappalaisen Susimessu on täynnä mielenkiintoisia henkilöitä, jotka saavat äänensä kuuluville kuninkaiden ja muiden mahtimiesten varjoista. Ehkä herkullisinta ja mielenkiintoisinta antia kirjassa on uskonnollisten pyrkimysten ja Missio Suetican kuvaus, sekä laajemminkin uskonpuhdistuksen ja vastauskonpuhdistuksen tuomien jännitteiden kytkeminen kiinteästi politiikkaan ja taisteluun kruunusta. Paikallisyhteisöissä ”jesuiittoja” pelättiin ja vastauskonpuhdistuksen salakähmäisyys kääntyi itseään vastaan, kuten Lappalainen oivallisesti toteaa. Toisaalta kuitenkin myös uskontoa, katolisuuden ja protestanttisuuden taistelua sieluista olisi voinut pohtia ja avata enemmänkin. Lappalainen kirjoittaa, että ”Ruotsin ja Suomen kansa piti vanhoista katolisista menoista.” (s. 35), mutta oliko kuitenkin kyse pikemmin siitä (mikä aateliston kohdalla tulee kyllä esiin), että kaikki uusi oli pahasta, ja vanha sekä totuttu oli tuttua ja turvallista? Jo vuonna 1577 esitelty uusi liturgia punaisissa kansissaan sai Ruotsissa aikaan teologis-poliittisen myrskyn, kun taas Suomessa se hyväksyttiin vastalauseitta. Lappalainen ei kuitenkaan pohdi syytä tähän eroon: oliko katolismielisyys Suomessa laajempaa kuin Ruotsissa, vai eikö ruotsalainen vastustus vain kantautunut Suomeen saakka maantieteellisen etäisyyden ja huonon tiedonkulun vuoksi?

Kaikesta huolimatta Susimessu on ansiokas teos monella tapaa: se on yleistajuinen, mielenkiintoinen ja erinomaisen hyvin kirjoitettu kirja tärkeästä aiheesta. Se myös sitoo oivallisesti Suomessa jossakin määrin jopa ylikorostuneen aseman saaneet tapahtumat osaksi valtakunnallista kokonaisuutta ja yleiseurooppalaista kriisiä. Myös Lappalaisen vahva asiantuntemus aateliston toiminnasta ja ajatusmaailmasta, sekä yleinen aikakauden tuntemus paistaa läpi. Ehkä juuri siitä syystä olisi ollut toivottavaa, että kirja olisi problematisoinut ja nostanut selkeämmin esiin yleisiä, aikakauteen ja tapahtumiin keskeisesti liittyviä teemoja, kuten juuri valtionrakennuksen tai poliittisen kulttuurin, ja tulkinnut tapahtumia myös niiden tarjoamassa viitekehyksessä.