Kaupunkitutkimusta tekevät monen tieteen edustajat, ja näistä ahkerimpien joukossa ovat etnologit. Myös Memories of My Town -artikkelikokoelman tekijät ovat kansatieteilijöitä. Teos perustuu vuosina 1998-2000 toimineeseen Suomen Akatemian hankkeeseen ”Town dwellers and their places” / ”Kaupunkilaiset ja heidän paikkansa”. Se selvitti kaupunkimaisen elämäntavan ja kaupunkiympäristön välistä suhdetta eri näkökulmista kaupunkilaisten kokemusten kautta. Muistetut kokemukset ovat keskeisiä myös englanninkielisessä julkaisussa, joka on yksi hankkeen aikaansaannoksista.

Kirjan nimi, kirjoittajat ja artikkelit

Teoksen koko otsikko Memories of My Town: The Identities of Town Dwellers and Their Places in Three Finnish Towns on kohtuullisen pitkä ja kertoo sisällöstä mutta ei kohdekaupungeista. Nämä ilmenevät toki sisällysluettelosta ja johdannon toiselta sivulta, eikä asia ulkomaisia lukijoita haitanne, mutta suomalainen haluaisi heti tietää, että kaupungit ovat Viipuri, Helsinki ja Jyväskylä.

Kirjan ovat toimittaneet tohtori- ja professoritason tutkijat Anna-Maria Åström, Pirjo Korkiakangas ja Pia Olsson; Åström ja Korkiakangas ovat kirjoittaneet myös johdannon. Artikkeleita ovat laatineet mainittujen henkilöiden lisäksi nuoremmatkin tutkijat: Jorma Kivistö, Tiina-Riitta Lappi ja Monica Ståhls-Hindberg. Tekijät ovat Helsingin ja Jyväskylän yliopistosta sekä Åbo Akademista. Åström on laatinut yhden artikkelin ja kaikki muut kirjoittajat kaksi kukin. Viipurista kirjoittaa Ståhls-Hindberg, Helsingistä Kivistö, Olsson ja Åström sekä Jyväskylästä Korkiakangas ja Lappi. Valitettavasi kirjoittajaesittelyt puuttuvat teoksesta.

Artikkeleista viisi koskee Helsinkiä, neljä Jyväskylää ja kaksi Viipuria. Kirjoitukset olisi voinut ryhmittää kaupunkien mukaan kokonaisuuksiksi, mutta toimittajat ovat päätyneet toiseen, yhtä kelvolliseen ratkaisuun ja jakaneet artikkelit neljän teeman alle:

• Identity Constructions in the Capital of Helsinki
• Local Identity Practices in ”Block Towns”
• Discourses of Space – Planning Practices
• Everyday Knowledge and Remembrances – The Town Dwellers’ View

Kolmen kaupungin ja niiden asukkaiden kokemusten vertaileminen on kuitenkin hankalaa, kun kutakin kaupunkia on tarkasteltu eri teemojen osalta ja tarkasteluperioditkin vaihtelevat. Helsingissä painottuu erityisesti kaupunkilaisten identiteetti ja Jyväskylässä kaupunkisuunnittelu. Viipurissa aika pysähtyy 1920- ja 1930-luvulle, muissa se jatkuu nykypäiviin asti. Eri kaupunkeja koskevan aineiston tuottamismenetelmätkin poikkeavat toisistaan. Toisaalta voi ajatella, etteivät tekijät ole vertailukelpoisia aineistoja tavoitelleetkaan.

Johdanto

Johdantoja on monenlaisia; on artikkelien sisällön esittelyjä, yleisiä teoreettisia johdatuksia aiheeseen sekä näiden yhdistelmiä. Åströmin ja Korkiakankaan 10-sivuinen teksti on lähinnä teoreettista johdatusta täydennettynä kaupunkien ja aineistojen kuvauksella. Toimittajat pohtivat kaupunkiympäristön olemusta sekä asukkaiden ympäristösuhdetta ja identiteettiä. Varsin ”kevyellä kädellä” he selvittävät myös kansatieteellisen kaupunkitutkimuksen teoreettista taustaa ja peruskäsitteitä, joista tilaa (space), paikkaa (place) ja ympäristöä (environment, milieu) he käyttävät välillä synonyymeinä, välillä eri merkityksissä. Kaikkien kirjoittajien päälähteenä muistitietoaineisto – kenellä elämäkertahaastatteluilla, kenellä temaattisilla kyselyillä tai kirjoitettujen muistelmien avulla tuotettuna. Keskeisiä käsitteitä ovat muisti, muistitieto, muisto, sosiaalinen muisti, haastattelu, kertomus (narrative), nostalgia ja identiteetti, joiden merkitystä omissa artikkeleissaan kirjoittajat olisivat voineet täsmentää.

Kaupunki on maantieteellinen sijainti ja paikkojen kasauma, siis ihmisten toiminnan tausta, mutta se on ennen kaikkea merkityksellisten kokemusten ja yksilöllisten tulkintojen muodostama monimutkainen rakenne. Kaupunkilaisten kokemuksissa ovat tärkeitä sekä ihmisen tekemät että luonnolliset ympäristön elementit, joissa näkyvät historialliset kerrokset ja joihin muistot ankkuroituvat. Fyysiseen ympäristöön liittyvät myös ihmisten sosiaalisten ja taloudellisten suhteiden verkostot.

Yksilön identiteetti on sidoksissa paikkaan, joten kaupunkiympäristö on osa kaupunkilaisten identiteettiä. Aineellinen ympäristö puolestaan on osa kaupungin identiteettiä. Purkaminen, rakentaminen ja muut äkilliset muutokset eivät välitä kummastakaan identiteetistä, mutta asukkaiden muistot pitävät kaupungin menneisyyden elävänä ja jäsentävät ympäristöä siinä eläville ihmisille.

Viipuri, Helsinki ja Jyväskylä ovat erilaisia kulttuuriympäristöjä ja niiden historia on hyvin erilainen: yksi on luovutettuun Karjalaan jäänyt isohko kaupunki, toinen maan pääkaupunki, kolmas keskikokoinen keskisuomalainen kaupunki. Toimittajat esittelevät kohteet lyhyesti poimien kunkin historiasta hyvin erilaisia seikkoja. He eivät kuitenkaan selitä, miksi juuri nämä kaupungit on valittu, vaikka oletettu ulkomainen lukija varmasti kaipaisi tarkempaa tietoa valinnan perusteista. Ilmeisesti kaupungit on valittu tutkijoiden aikaisemman kiinnostuksen vuoksi.

Helsinkiläisten identiteetin rakentuminen

Kirjan ensimmäisen osion kaksi artikkelia koskevat Helsinkiä. Anna-Maria Åström kirjoittaa kaupungin keskustan merkitysten muuttumisesta otsikolla ”The City as Living Room” (30 s.) ja Pia Olsson työväenkulttuurin folklorismista Kalliossa otsikolla ”Constructing Local Identity” (14 s.).

Åströmin aineisto käsittää lähes puoli tuhatta kyselyvastausta vuosilta 1995-1997. Vastaajat kertovat toisen maailmansodan jälkeisistä kokemuksistaan kaupunkitilasta, ja kirjoittaja lainaa heitä paljon tulkintojensa tueksi. Åström esittää myös omia havaintojaan kaupunkikuvan muutoksesta. Artikkelissa on monia kiintoisia huomioita, mutta ne jäävät hajanaiseksi koosteeksi, josta punaista lankaa on vaikea löytää, ellei sellaisena pidetä asukkaiden kokemusten ja kaupungin historian rinnakkaisuutta tai ihmisten toimintojen hajautumista ”täyden palvelun” kortteleista laajemmalle alueelle. Åström nojautuu mm. Michel de Certeaun, Walter Benjaminin ja Thomas Ziehen ajatuksiin, mutta kirjoituksen paras anti on Henri Lefebvren tilateorian pohdiskelussa ja soveltamisessa, mitä harva tutkija on rohjennut yrittää ja missä vielä harvempi on onnistunut. Muutkin kirjoittajat painiskelevat Lefebvren kanssa ja saavatkin hänen ajattelustaan irti paljon oman tutkimuksensa kannalta olennaista. Juuri näihin kohtiin kannattaa tilan tutkimuksesta kiinnostuneiden tutustua.

Pia Olsson ei määrittele tutkimustehtäväänsä artikkelin alussa, vaan antaa sen paljastua lukijalle tekstin mittaan. Hän kirjoittaa Kallion vanhan työläiskaupunginosan identiteetin tietoisesta rakentamisesta, jossa on hyödynnetty niin julkisia patsaita ja museoita kuin folklorismiakin. – Käsite tunnetaan nykyisin sovellettuna perinteenä (applied tradition). – Ulkomaisten tutkijoiden ohella Olsson keskustelee kiitettävästi myös kotimaisten kanssa. Silti kaipasin artikkeliin hieman jämäkämpää otetta.

Ruutukaavakaupunkien asukkaiden identiteetistä

Kirjan toisen osion artikkeleista yksi käsittele Viipuria ja kaksi Helsingin eri osia. Monica Ståhls-Hindberg kirjoittaa otsikolla ”Vyborg – Town and Native Place” (19 s.) kaupungin ruotsinkielisen keskiluokkaisen väestön identiteetistä. Perheiden kotikieli oli ruotsi, vaikka jommankumman vanhemman sukujuuret saattoivat olla Baltiassa, Belgiassa, Saksassa tai Venäjällä, ja perhepiirissä käytettiin ruotsin lisäksi muitakin kieliä. Artikkeli pohjautuu 34 entisen viipurilaisen haastatteluun, mikä tekee muistojen Viipurista 1920- ja 1930-luvun lasten ja nuorten kaupungin. Selkeä ja helppolukuinen artikkeli, jossa identiteetti ja kotipaikka ovat keskeisiä käsitteitä, jäsentää kaupungin kokemista paikkoina. Tekijä käyttää tässä Ina-Maria Greveruksen jakoa: todelliset paikat (actual places), epä-paikat (non-places), muuttuvat paikat (transitory places) ja mahdollisuuksien paikat (places of possibility).

Artikkelissaan ”Modes of Living and Local Identity” (19 s.) Pia Olsson tarkastelee elämäntapojen vaikutusta kotipaikkatunteen syntymiseen toisen maailmansodan jälkeisessä Kalliossa ja Töölössä. Kirjoittajan aineistona ovat kyselyvastaukset ja haastattelut, joista olisi varmaan saanut irti enemmän kuin artikkeli paljastaa. Olsson toteaa, että elämäntapa vaikuttaa ympäristösuhteeseen ja ettei kannata yrittää määritellä yhtenäistä ympäristöasennetta sen paremmin Kalliossa kuin Töölössäkään, sillä kummassakaan kaupunginosassa perheiden elämäntyyli ja samalla suhde ympäristöön vaihtelee.

Jorma Kivistö käsittelee paikan haltuunottoa artikkelissaan ”Pikku Pikkuhuopalahti in Helsinki” (21 s.). Kuten tekijä huomauttaa, artikkeli on vasta alustava kartoitus asukkaiden sopeutumisesta uudelle asuinalueelle, joka ei ole kaupungin ydinkeskustaa mutta ei lähiökään. Se perustuu kyselyaineistoon, jonka palautusprosentti oli heikohko, kokonaisuudessaan alle 50 %, ja analysoitujen vastausten osuus vain vähän yli 30 %. Kivistön lähestymistapa on tylsän ”sosiologinen”: 1/3 asukkaista tekee tätä, 1/6 sitä ja 1/10 tuota. Tietojen perusteella voi kuitenkin tehdä hedelmällisiä hypoteeseja ja päätellä, mihin asioihin kannattaisi paneutua perusteellisemmin. Kivistö kirjoittaa selvästi ja nivoo käyttämänsä teoreetikot, mm. Lefebvren, de Certeaun ja Kevin Lynchin, taitavasti omaan aineistoonsa mutta auktoriteettien käsityksiä kyseenalaistamatta.

Tiladiskurssit – Suunnittelukäytännöt

Myös Tiina-Riitta Lapin Jyväskylää koskeva artikkeli ”Narratives of the Town” (23 s.) on selkeä, ja useiden tutkijoiden teoriat asettuvat siinä hyvin työn puitteisiin. Lappi osoittaa konkreettisesti, että asukkaiden arkitieto ja suunnittelupuhe voivat olla ”eri maailmoista”. Hän vakuuttaa lukijan siitä, että narratiivinen kaupunkitutkimus on tärkeää, sillä sen avulla voidaan selvittää eri toimijoiden näkemyksiä ympäristöstä ja sen muutoksista. Samalla voidaan suunnittelussa ehkä huomioida paremmin käyttäjän näkökulma, jossa menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus kohtaavat.

Pirjo Korkiakangas jatkaa keskustelua kaupunkilaisten ja suunnittelijoiden käsitysten eroavuudesta nojautuen hänkin Lefebvren ja de Certeaun ajatuksiin. Otsikolla ”Memories and the Identity of Place” (22 s.) hän kuvaa taktiikoita, joilla asukkaat puolustivat kaupungin identiteettiä virallisia suunnitelmia vastaan. Päättäjien tarkoitus oli siirtää opettajankoulutuslaitoksen harjoituskoulu ja lapset pois Alvar Aallon suunnittelemalta yliopistoalueelta Suomen ensimmäisen eli Mäki-Matin perhepuiston paikalle. Muistot ja nostalgia olivat asukkaiden taistelussa tärkeitä voimavaroja. Ne vyöryvät esiin kaupunkilaisten yleisönosastokirjoituksista ja suunnitteluvirastolle osoitetuista kommenteista, joista Korkiakangas lainaa pitkiä pätkiä. Kaupunkilaisten taktiikat suunnittelijoiden strategiaa ja valtaa vastaan johtivat lopulta kaikkia tyydyttävän ratkaisun löytymiseen.

Arkitietämys ja muistot – kaupunkilaisten näkökulma

Korkiakangas kirjoittaa Jyväskylästä myös seuraavassa osiossa. Otsikolla ”Steps to the Past” (24 s.) hän kertoo kaupungista omaelämäkerrallisten muistojen ja yhteisen historian näkökulmasta. Aineistotiedot hän piilottaa loppuviitteeseen. Koska haastattelutieto on aina kyselijän ja kertojan yhdessä tuottamaa, olisi kiintoisaa tietää myös se, tekikö haastattelut kirjoittaja itse vai joku toinen. – Tätä seikkaa eivät ihan kaikki muutkaan kirjoittajat huomaa mainita. – Henkilökohtaiset muistot sijoittuvat aina tiettyyn paikkaan, aikaan ja yhteisöön. Huolimatta muistojen sirpaleisuudesta yksilö pystyy kokoamaan niistä kiinteän ja mielekkään kertomuksen. Varsinkin kirjoitetuissa muistelmissa tämä onkin helppoa. Pitkien lainausten avulla Korkiakangas kuljettaa lukijan matalien puutalojen maailmasta korkeiden kerrostalojen ja kävelykatujen keskelle. Tuolla vaelluksella kirjoittajan teoreettiset pohdiskelut jäävät helposti lukijalta huomaamatta, vaikka niitä on tekstissä pitkin matkaa.

Artikkelissaan ”Town, Language and Place” (24 s.) Monica Ståhls-Hindberg tarkastelee jälleen 1930-luvun Viipuria. Hänen aineistonsa on itse tuotettuja haastatteluja sekä kyselyvastauksia. Hän selvittää kaupungin suomen- (vuonna 1930 n. 94 % väestöstä), ruotsin- (n. 3 %) ja venäjänkielisten (2,5 %) asukkaiden suhdetta kotikaupunkiinsa huomioiden ajan, paikan ja tilan. Helge Gerndtiin nojautuen Ståhls-Hindberg kuvaa, miten erikieliset asukkaat liikkuivat ja elivät, millaista heidän päivittäinen elämänsä oli ja miten he näkivät kaupungin maantieteellisen sijainnin. Aineiston valossa näyttää siltä, että pikemminkin sosiaalinen luokka ja asuinalue kuin kieliryhmä sanelivat viipurilaisten kaupunkisuhteen ja identiteetin erilaisuutta. Vielä nykyisinkin useimmat suomen- ja ruotsinkieliset entiset viipurilaiset kokevat kotikaupunkinsa tärkeäksi osaksi identiteettiään; se on jatkuvasti läsnä heidän muistoissaan. Sitä vastoin Viipurissa 1930-luvulla asuneet venäjänkieliset ovat rakentaneet identiteettinsä myöhemmän asuinpaikkansa varaan.

Lyhyehkössä artikkelissaan ”Four Voices on Helsinki” (12 s.) Jorma Kivistö kertoo 2000-luvun vaihteen kaupunkitilasta Helsingissä. Neljän eri-ikäisen kaupunkilaisen, Heikin, Pertin, Jaanan ja Helenan kyselyvastausten avulla hän kuvaa Helsingin merkitystä ihmisille. Idea neljästä äänestä on hauska, mutta esitys jää väljäksi kuvailuksi siitä, mitkä seikat ihmisille ovat tärkeitä, mitä pitäisi muuttaa, mikä häiritsee. Lopputoteama on, että asukkaat havaitsevat Helsingin monella tasolla ja eri-ikäiset suhtautuvat keskustaan eri tavalla. Vastausten systemaattisempi ja napakampi analyysi tuottaa varmasti paljon lisää kiintoisaa tietoa asukkaiden kaupunkisuhteesta.

Kirjan päättä Tiina-Riitta Lappi artikkelillaan ”Nature in the City” (15 s.), jossa tekijä keskustelee luonnon ja rakennetun ympäristön suhteesta kaupungissa asukkaiden arjen ja kaupunkisuunnittelun kannalta. Hän korostaa sitä, että kaupunkiluonto on olennainen osa asukkaiden ympäristösuhdetta, tärkeä kokemusten paikka. Siihen liittyy paljon erilaisia merkityksiä, tunteita, muistoja ja arvoja. Kaupungeissa luonto on yleensä ”suunniteltua”, ja Lapin kohdekaupungissa Jyväskylässä tärkeitä suunnittelukohteita ovat metsä, järven ranta ja lähiöt. Vaikka luonto ja rakennettu ovat suunnittelussa vastakkaisia, asukkaille ne eivät sitä ole, vaan kummallakin on asemansa ja merkityksensä ihmisten elämässä. Pohjoismainen esikaupunki on oikeastaan luonnon lähiö eikä kaupungin lähiö, joka tarjoaa asukkailleen erityisen kaupunkimaisen elämäntavan.

***

Memories of My Town-kirjassa on puolensataa valokuvaa ja puolenkymmentä karttaa. Vain yksi artikkeli on kuvaton, muissa on 4-8 kuvaa kussakin. Karttoja on johdannossa ja kolmessa artikkelissa. Valitettavasti niissä ei ole huomioitu vertailtavuutta (esim. mittakaava, karttamerkit) eikä välitetty siitä, valaisevatko ne tekstiä. Muutaman kuvan olisi huoletta voinut jättää pois. Karttojen ja kuvien valinnassa sekä kuvatekstien laadinnassa olisi ollut syytä huomioida mahdollinen vierasmaalainen lukija. Vaikka Memories of My Town -teoksen artikkelit ovat hieman epätasaisia niin tieteelliseltä anniltaan kuin esitystavaltaankin, niistä jokainen herättää lukijassa innoittavia ajatuksia.