Dosentti Jarmo Valkolan tuore teos Kuvien havainnointi ja montaasin estetiikka tuo mielenkiintoisen lisän suomenkieliseen elokuvatutkimuskirjallisuuteen – ja miksei av-kulttuurin kenttää käsittelevään kirjallisuuteen laajemminkin. Kirjan nimen mukaisesti Valkola lähestyy elokuvakerrontaa kahden keskeisen käsitteen, montaasin ja havaitsemisen, kautta. Ensin mainitulla kirjoittaja ei tarkoita ainoastaan leikkausta, vaikka leikkaus muodostaakin yhden tärkeimmistä audiovisuaalista kerrontaa jäsentävistä tekijöistä. Valkola korostaa kuitenkin elokuvan ja av-kerronnan kompositionaalista luonnetta, jossa kuvien, otosten ja kohtausten leikkaus yhdistyy kerronnan muihin osa-alueisiin, kuten ääneen, kameratyöskentelyyn, mise-en-sceneen jne., ja nämä yhdessä muodostavat "montaasin". Tämä on mainio lähtökohta, sillä leikkausta teknisenä elokuvakerronnan keinona on käsitelty kylliksi monissa muissa yhteyksissä aina Jan Kuceran jo vuonna 1970 suomennetusta Leikkaus elokuvassa ja televisiossa -opuksesta alkaen. Valkola lähestyy montaasia ns. kognitivistisesta näkökulmasta, joka tarkoittaa kirjassa lähinnä havainto- ja hahmopsykologisten teorioiden soveltamista audiovisuaalisen kerronnan havaintoprosessien tarkasteluun. Myös uudemmat kognitiotieteen ja aivotutkimuksen ajatukset vilahtavat paikoin tekstissä, vaikka jäävätkin yllättävän vähälle huomiolle. Niiden soveltaminen elokuvatutkimukseen antaa siis vielä odottaa itseään. Kaiken kaikkiaan Valkola tarkastelee montaasia kognitiivisena prosessina, eikä niinkään puhtaasti muodollis-teknisenä av-kerronnan keinona.

Kirjoittaja korostaa, että hänen lähtökohtanaan ei ole rakentaa laaja-alaista teoriaa montaasin havainnoimisesta audiovisuaalisessa kerronnassa, vaan lähestyä tuota prosessia pikemminkin "mikrotasolla" erilaisten tapaustutkimusten, lähinnä elokuvaesimerkkien avulla. Montaasin havainnoinnin teoria ja analyysi niveltyvätkin näissä tapaustutkimuksissa maukkaasti elokuvien tai yksittäisten otosten ja kohtausten tulkintoihin. Esimerkkeinä kirjassa on käytetty nimenomaan elokuvia, ja vieläpä tietynlaisia, lähinnä ns. taide-elokuvien kaanoniin hyväksyttyjä teoksia. Herää kysymys, kuinka näiden esimerkkien kautta esitetyt ajatukset soveltuvat audiovisuaalisen kulttuurin laajempaan tarkasteluun – onhan av-kulttuurin kenttä suurimmalta osaltaan arkipäiväisen viihteen ja populaarikulttuurin läpäisemä. Vaikka kirjassa esitettyjen ajatusten soveltamisessa esimerkiksi television fakta- ja visailuohjelmiin saattaa mainitusta syystä syntyä ylitsepääsemättömiä ongelmia, esimerkkien avulla esiin nostettuja montaasin kognitiivisia ulottuvuuksia voi kuitenkin pääsääntöisesti soveltaa laajemminkin audiovisuaalisen kerronnan alueelle.

Kirjan rakenne on hivenen epäyhtenäinen: se koostuu 11:sta luvusta, jotka muodostavat melko itsenäisiä kokonaisuuksia. Syntyy vaikutelma, että kirja on koottu osittain erillisistä (aiemmin julkaistuista?) artikkeleista. Toisaalta tämä helpottaa lukijaa, joka voi halutessaan lähestyä kirjaa vaikkapa luku kerrallaan. Toisaalta kirjassa on mainitusta syystä melko paljon toistoa, asiasta toiseen hyppelehtimistä ja läpi kirjan kuljettavan "punaisen langan" löytäminen on välillä vaikeaa. Esimerkiksi kirjassa keskeinen montaasin käsite jäsentyy jo teoksen alkupuolella, mutta sen muodostumiseen ratkaisevasti vaikuttavan leikkauksen määritelmiä pohditaan yksityiskohtaisesti oikeastaan vasta kirjan viimeisessä luvussa. Samoin otoksen ja leikkauksen väliseen suhteeseen syvennytään vasta kirjan edetessä.

Vaikka teos ei siis etene "perinteisen loogisesti" rakentaen palikka palikalta teoreettista kehystä, sitä toki halkoo eheyttäviä juonteita. Yksi tällainen juonne on Hollywood-estetiikan mukaisen jatkuvuusleikkauksen, joka pyrkii rakentamaan av-kerronnan avulla "huomaamattoman" näkökulman kerrottuun maailmaan, ja "eisensteinilaisen", läpinäkyvää kerrontaa rikkovan montaasileikkauksen, vertailu havaintoprosessien näkökulmasta. Toinen juonne keskittyy jäsentämään erilaisten elokuvaesimerkkien avulla ajan ja tilan ulottuvuuksien ilmenemistä av-kulttuurin havainnoinnissa. Nämä luvusta toiseen toistuvat tukipisteet lisäävät kirjan luettavuutta myös kokonaisuutena.

Jos teoksen pääotsikko kertoo selkeästi sen sisällöistä, samaa ei voi sanoa sen alaotsikosta "taide- ja mediakasvatuksellinen näkökulma audiovisuaalisen kerronnan teoriaan ja analyysiin" – ainakaan alkunsa osalta. Juuri "taide- ja mediakasvatuksellinen näkökulma" sai minutkin alan opettajana tarttumaan kirjaan, mutta pienoiseksi pettymyksekseni huomasin tämän näkökulman jäävän lähinnä lukijan itsensä harteille. Kirjassa ei nosteta näkyvästi esille ajankohtaisia mediakasvatuksen kysymyksiä saati anneta konkreettisia välineitä taide- ja mediakasvattajille. Kasvatuksellinen näkökulma tulee kirjassa esille lähinnä melko perinteisenä esteettisenä lähestymistapana, jossa av-kerrontaa tarkastellaan "esteettisen kokemuksen" ja sen lähtökohtana olevien "hyvien" elokuvien kautta. Vaikka kirjoittaja toisaalta pyrkii väistämään perinteistä esteettistä arvottamista ja ymmärtämään estetiikan laaja-alaisemmin, hän väistämättä sortuu auteur-keskeiseen lähestymistapaan nostamalla esimerkeikseen lähinnä elokuvan kaanoniin hyväksyttyjä ohjaajia ja elokuvia. Huomiota saavat tunnustetut "mestariohjaajat", kuten Eisenstein, Hitchcock, Resnais, Renoir, Godard, Truffaut, Tarkovski, Welles, Greenaway tai Chris Markerin dokumenttielokuvat, kun taas tuoreimpiin populaarielokuviin viitataan vain pari kertaa kuriositeetinomaisesti (esim. Rocky IV:een viitteessä).

Tämä "taidekeskeisyys" on jossain määrin ongelma, koska voidaan kysyä, pätevätkö samat kognitiiviset prosessit, jotka nousevat arvostettujen ja usein valtavirrasta poikkeavien kerrontaratkaisujen kautta esille, myös valtavirtaviihteen yhteydessä. Vastaukseksi voisi ehdottaa, että monesti pätevät: mikrotasolla av-kerronnan havainnon kognitiiviset ulottuvuudet tuskin eroavat ratkaisevasti olipa kyseessä sitten kanonisoitu elokuvataide tai vähemmän arvostettu populaariviihde. Toinen ongelma on sitten se, että keskittyminen tiettyihin elokuvakerronnan merkkitapauksiin asettaa helposti leikkauksen tai elokuvakerronnan muut tekniset ratkaisut etusijalle – ikään kuin ne määrittäisivät havaintoja ja löisivät katsojan tulkinnat etukäteen lukkoon. Tämä tuskin voi pitää paikkaansa. Jo kognitivistiseen näkökulmaan itseensä sisältyy ajatus prosessoivasta subjektista, jolla on mahdollisuus vaikuttaa havaintojensa tulkitsemiseen. Erityisesti populaariviihteen yhteydessä on viime vuosina korostettu myös ns. kulttuurisia tekijöitä, jotka saattavat vaikuttaa av-kerronnan havainnointiin ja jäsentämiseen aivan yhtä paljon kuin vaikkapa montaasin muodollinen rakentuminen. Av-kulttuurin yksilökohtaisiin merkityksiin nämä tekstinulkoiset seikat vaikuttavat jopa monesti enemmän kuin itse tekstit. Toisin sanoen, kirjassa esitetty kognitivistinen näkökulma kertoo av-kerronnan havainnoinnin yhdestä puolesta, mutta sen ulkopuolelle jäävät esimerkiksi sosiaalisten tekijöiden vaikutukset tai fantasian ja mielihyvän merkitykset, joita on yritetty jäsentää muun muassa kulttuurintutkimuksen ja psykoanalyysin avulla.

Tästä huolimatta kirjaa voi hyvällä omalla tunnolla suositella kaikille av-kulttuurin tutkimuksen ja opetuksen kentällä toimiville. Av-kerronnan havainnoinnin kognitiivista puolta ei ole liikaa otettu huomioon alan kirjallisuudessa, ja teoksen soisikin kuluvan tutkijoiden ja opettajien hyppysissä. Kirjaa on myös mukava lukea sen maukkaiden elokuvaesimerkkien takia. Vaikka esimerkit eivät aina valaisisikaan käsillä olevaa teoriaa av-kerronnan kognitiivisesta havainnoinnista, ne kielivät kirjoittajan laajasta elokuvatuntemuksesta ja intohimosta elokuvaa kohtaan. Esimerkiksi Peter Greenawayn elokuvia käsittelevä luku irtoaa kirjan teoreettisesta viitekehyksestä eikä vastaa kysymykseen digitaaliteknologian merkityksestä montaasin yhteydessä, kuten se jossain määrin voisi tehdä. Luvussa lähinnä tulkitaan melko perinteisesti Greenawayn elokuvien maailmoja erilaisten taidehistoriallisten intertekstuaalisten viittausten kautta. Tulkinta on kuitenkin mitä herkullisinta luettavaa esimerkkielokuvia nähneille, samoin kuin analyysit ja tulkinnat kautta koko kirjan. Elokuvaesimerkit synnyttävät lukijassa halun nähdä käsitellyn elokuvan tai kohtauksen ja verrata näkemäänsä luettuun. Elokuvatutkimus on parhaimmillaan juuri tällä tavoin inspiroivaa. Eniten teoksesta saavatkin irti lukijat, joille esimerkkielokuvat ovat tuttuja. Myös elokuvateorian perusteita olisi hyvä tuntea etukäteen. Tästä ja lievästä epäyhtenäisyydestään johtuen kirja ei ehkä sovellu aivan av-kulttuurin perusopintojen oppikirjaksi. Kirja toiminee erityisesti korkeakoulujen ja keskiasteen oppilaitosten av-kulttuurin opettajien ja tutkijoiden apuvälineenä sekä aineopintojen kurssikirjana. Myös av-kulttuuria itse tekevät saattavat löytää kirjasta yllättäviä ideoita.