Koivistolaisen ratavartija Jalmari Piilikankaan Martta-puoliso oli yksi kahdestasadasta Otto-Wille Kuusisen johtaman Suomen demokraattisen kansantasavallan kansalaisesta, jotka jäivät talvisodassa puna-armeijan valloittamalle Karjalankannakselle. 38-vuotiaan Martan pitkä taival neuvostovankileiriltä toiselle alkoi jo talvisodan aikana, kun häntä syytettiin vakoilijaksi.

Koiviston maalaiskunnassa asuneen Martan aviopuoliso oli ratavartija Jalmari Piilikangas. Sekä Jalmari että perheen kaksi tytärtä, 16-vuotias Sirkka ja 10-vuotias Eila, pääsivät puna-armeijan hyökkäykseltä evakkoon. Tyttäret lähetettiin jo lokakuussa 1939 tätinsä luokse Kuhmoisiin, mistä he palasivat (kuten monet muutkin evakkoon lähteneet) Koiviston kotiinsa runsaan kuukauden kuluttua. Talvisodan sytyttyä 30. marraskuuta 1939 seurasi sitten tyttärien toinen ja lopullinen evakkomatka Kuhmoisiin vanhempien jäädessä edelleen Koivistoon. Puna-armeijan murrettua Mannerheim-linjan 11. helmikuuta 1940 Karjalankannas pyrittiin hätäisesti tyhjentämään viimeisistäkin siviiliasukkaista. Martta oli tässä vaiheessa edelleen kotonaan odottamassa Jalmarin paluuta Kuhmoisista, mihin Jalmari oli lähtenyt tyttäriä katsomaan.

O.W. Kuusisen johtaman Suomen demokraattisen kansantasavallan kansalaisena

Jalmari ei kuitenkaan enää päässyt Koivistoon, ja eräänä päivänä kolme oudosti suomea puhuvaa ja yösijaa pyytävää miestä astui tupaan. Martan kertomuksen mukaan kyseessä oli venäläisiä partiomiehiä, jotka olivat suomalaisissa sotilaspuvuissa. Muutaman päivän kuluttua Martta vietiin Terijoelle, missä häntä kuulusteltiin ensimmäisen kerran.

Terijoella Martta määrättiin Kannaksen Osuusliikkeen uudessa talossa toimivan majoituksen siivoojaksi ja keittäjäksi. Asunnoksi annettiin lähellä oleva pieni mökki, mutta polttopuita Martta ei saanut, vaan hän joutui itse keräämään jätepuuta sekä työpaikalleen että kotiinsa. Hänelle sanottiin, että kaikki suomenkielinen kirjallisuus oli määrätty poltettavaksi, joten Martta keitti ja lämmitti kokonaisen kuukauden ajan kirjoilla. Kun kaikki kirjat oli poltettu, Martta siirrettiin Kannaksella toiseen paikkaan, missä hän sairastui ja toipui vasta viiden kuukauden kuluttua. Tässä vaiheessa Kuusisen demokraattisen kansantasavallan toiminta oli jo päättynyt, mistä Martta ei ollut tietoinen (kirjasta ei käy lainkaan ilmi oliko hän ylipäätään kansantasavallasta tietoinen).

Jossakin vaiheessa Martta yritti kirjoittaa Suomeen ja pyytää apua. Mitään vastausta ei kuitenkaan tullut, mutta 2. helmikuuta 1941 hän kuunteli radiosta suomalaista jumalanpalvelusta erään suomalaisen miehen luona. Tämän jälkeen Martta yritti paeta Suomeen, mikä ei onnistunut, vaan hänet pidätettiin ja vietiin Viipuriin. Marttaa syytettiin suomalaisten tahallaan puna-armeijan selustaan jättämäksi vakoilijaksi ja hänen yli 15 vuotta kestänyt GULAG-leirien kiertomatkansa alkoi.

GULAG-vankileirien purku ja Martan paluu Suomeen 1956

Stalinin kuoleman jälkeen Neuvostoliitossa ruvettiin purkamaan GULAG-leirijärjestelmää. Martta vapautui muodollisesti vankileiriltä elokuussa 1954, minkä jälkeen hän yritti toistuvasti päästä yhteyteen Suomen suurlähetystöön. Hän ei saanut juurikaan mitään apua passin, lähtöviisumin ja raha-asioittensa kanssa. Monen vastoinkäynnin ja pettymyksen jälkeen Martta pääsi lopulta Viipurissa astumaan Suomeen lähtevään junaan, vaikka hän oli pystynyt ostamaan lipun vain Vainikkalaan. Junassa paluumatkalla olevat suomalaiset turistit keräsivät kolehdin Martalle, joka sai näin yli neljätuhatta markkaa. ”Miten olinkaan kiitollinen… Takana olivat vankilat, takana Siperia”, totesi Martta.

Yli kaksi vuotta Neuvostoliitossa ”vapaana kansalaisena” asunut Martta saapui siis 58-vuotiaana ja monikertaisena isoäitinä 26. syyskuuta 1956 takaisin Suomeen vietettyään 16 vuotta erossa perheestään.

Martta Piilin muistelmien julkaiseminen 1957

Pienkustantaja Pohjola julkaisi 1957 Martan koruttomat muistelmat Pakkotyövankina Siperiassa 1939-1956 lievästi peitetyllä tekijänimellä Martta Piili. Ilmestyessään hänen hiljaiset ja jumaluskon täytteiset kertomuksensa eivät herättäneet Suomessa suurempaa huomiota. Sen sijaan esimerkiksi Arvo ”Poika” Tuomisen sensaatiomaiset poliittiset muistelmat ja Leinon vankien Unto Parvilahden ja Boris Björkelundin katkerat leirimuistelmat saivat samaan aikaan suurta huomiota. Jopa presidentti Urho Kekkonen kiinnitti huomiota silloisen julkaisutoiminnan neuvostovastaisuuteen – mikä vain kasvatti kirjojen kysyntää.

Erkki Vettennimen jälkisanat

Suomalainen GULAG-tutkija Erkki Vettenniemi on kirjoittanut 32 sivuiset ja laajalla kirjallisuusluettelolla varustetut jälkisanat ”Äiti katosi, mummo palasi”, joissa hän asiantuntevasti kommentoi ja täydentää Martan kertomusta. Martta Piilin kertomus pitkästä GULAG-vaelluksesta avautuu myös Neuvostoliittoa tuntemattomalle nykylukijalle syvällisellä ja empaattisella tavalla Vettenniemen jälkisanojen kautta. Sen sijaan suomalaiset ”suomettuneet” viranomaiset eivät saa Vettennimeltä kovin hyvää arvosanaa heidän jätettyään Martan toistuvasti lähettämiä viestejä ja apupyyntöjä ilman toimenpiteitä.