Pertti Karkaman ja Hanne Koiviston toimittamaa artikkelikokoelmaa Ajan paineessa voidaan pitää samojen toimittajien vuonna 1997 julkaiseman teoksen Älymystön jäljillä rinnakkaisteoksena. Molemmissa kirjoissa tarkasteluajanjaksona on ns. ensimmäisen tasavallan aikaisen Suomen aatehistoria, erityisesti älymystön kannanotot ajan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Ajan paineessa -kokoelman kirjoittajat edustavat pääosin kokenutta, asemansa vakiinnuttanutta tutkijakaartia.

Älymystön jäljillä kokoelma pyrki olemaan nimensä mukaisesti avaus suomalaiseen sivistyneistön tutkimukseen. Ajan paineessa korostaa puolestaan 1930-luvun kiristynyttä maailmanpoliittista tilannetta ja sen mukanaan tuomia jyrkentyneitä aatteellisia virtauksia. Molempien artikkelikokoelmien esipuheissa toimittajat lähes samoin sanoin toteavat, että aikakausi "pakotti sivistyneistön ja etenkin älymystön määrittelemään suhteensa vallitseviin ideologisiin suuntauksiin, ennen kaikkea fasismiin ja kommunismiin"(1999)

Voiko kuitenkaan mikään aikakausi olla niin musertava, että se pakottaa yhteiskunnalliset keskustelijat äärimmäisyyksiin meneviin kannanottoihin? Käsittääkseni myös 30-luvulla oli mahdollisuus maltillisuuteen tai vaikenemiseen. Jokainen vuosikymmen luo omat paineensa, ja viime kädessä jokaisen omaan harkintaan jää, kuinka aktiivisesti niihin reagoi. Näin ollen kokoelman nimi Ajan paineessa viittaa häiritsevästi tulevaan suursotaan, ikään kuin se olisi ollut jo aikalaisten tiedossa. Kuinka perusteltua olisi väittää, nyt tai tulevaisuudessa, että nykyajan älymystö on pakotettu ottamaan kantaa ns. Karjala -keskusteluun, Venäjän sekasortoon tai äärioikeiston valtaannousuun Itävallassa?

Teoksessa kolmikymmenluvun aatehistoriaa tarkastellaan taiteentutkimuksen, kulttuurihistorian, perinteentutkimuksen, psykologian, oikeustieteen, teologian ja kielentutkimuksen näkökulmista. Kotimainen kirjallisuustiede on vahvimmin edustettuna, sitä käsitellään noin puolessa kirjan artikkeleista. Kokonaisuutena teoksesta välittyy esipuheen yksinkertaistavia luonnehdintoja monisärmäisempi kuva 30-luvun henkisestä ilmapiiristä. Teosta lukiessa käy ilmi, että myös sotien välisenä aikana oli ns. vapaita intellektuelleja, jotka eivät innostuneet sen enempää natsismista kuin stalinistisesta kommunismistakaan. Rakenteellisesti kirja on koottu siten, että alussa käsitellään henkilöitä ja ilmiöitä jotka olivat tiukimmin sidoksissa ajan valtaideologiaan eli talonpoikaisia arvoja ja kristillisyyttä korostaneeseen isänmaalliseen oikeistoon. Myöhemmin puheenvuoron saavat riippumattoman älymystön sekä valtaideologiaan kriittisesti suhtautunut vasemmistoälymystö.

Heikki Mikkelin tarkastelun kohteena on keskustelukirja Pidot tornissa. Vuonna 1937 ilmestyneestä teoksesta on olemassa jo melko laaja selityskirjallisuus, eikä Mikkeli tunnu aiheestaan kovin paljon uutta sanottavaa löytävän. Parasta artikkelissa on teoksen huolellinen referointi, joka antaa yleiskuvan keskustelun teemoista. Kovin omaperäiseltä ei kuitenkaan vaikuta päätelmä, että Tornin pitojen läpikäyvänä teemana on sisällön etsiminen muuttuvalle suomalaisuudelle eli "suomalaisuuden rakentamisen projekti". Samaan, jo hokemaa muistuttavaan päätelmään tunnutaan päätyvän aina, kun aiheena on suomenkielisen älymystön rooli, olipa aikakausi sitten 1800-luvun alkupuoli tai toista maailmansotaa edeltänyt aika. Kiintoisinta Mikkelin artikkelissa on huomio siitä kuinka kyvyttömiä keskustelijat olivat käsittelemään vielä tuoreessa muistissa ollutta kansalaissotaa.

Kiinnostava teema, joka Mikkeliltä jää huomaamatta on, kuinka tiukasti keskustelijat ovat sidoksissa omiin taustoihinsa ja niistä kumpuaviin kannanottoihin. Esimerkiksi Martti Haavio puolustaa kiihkeästi perinteentutkimuksen merkitystä suomalaiselle identiteetille ja korostaa länsisuomalaisen talonpoikaiskulttuurin ylevyyttä verrattuna itäsuomalaiseen "metsäläis- ja tuohikulttuuriin" sekä toisaalta industrialismin aiheuttamaan kulttuuriseen alennustilaan. Karjalasta kotoisin oleva Olavi Paavolainen ei puolestaan voi hyväksyä Haavion jaotteluja, jos tarkoituksena on rakentaa yhtenäistä kansakuntaa. Lopulta nämä jo kaksikymmenluvulla riitaantuneet kiistakumppanit päätyvät lähes henkilökohtaisen piikittelyn tasolle. Jussi Teljo ja Kaarlo Marjanen puolestaan vaativat eksaktitieteiden parempaa arvostusta ja kyseenalaistavat sisäänpäin kääntyneen "oman kulttuurin deskriptiivisen kuvauksen." Englannissa opiskellut ja Ranskassa matkustellut Elsa Enäjärvi korostaa, että suomalaisten olisi haettava kulttuurisia vaikutteita Englannista ja Ranskasta. Opetusministerinä toiminut Urho Kekkonen osoittaa oivaa poliittista pelisilmää pitäytymällä keskustelussa varsin neutraaleissa, lähinnä urheilua sivuavissa kannanotoissa.

Pertti Karkaman aiheena on runoilija V.A. Koskenniemen ideologian kehitys 30-luvulla. Aineistona hän käyttää Koskenniemen matkakuvauksia ja lehtikirjoituksia. Aineiston rajaus vaikuttaa perustellulta, sillä juuri näiden kirjoitusten avulla Karkama onnistuu avaamaan uuden näkökulman Koskenniemen ajatteluun.

Karkaman lähestymistapa on kuitenkin ristiriidassa niiden lukuisten kriitikkojen kanssa, jotka ovat itsepintaisesti tuominneet esimerkiksi W.A. Wilsonin samansuuntaisen tutkimusotteen hänen tarkastellessaan suomalaisten kansanrunoustutkijoiden poliittista viitekehystä. Mielestäni Karkaman artikkeli osoittaa, että ns. populaarit kirjoitukset ovat yhtä käyttökelpoisia dokumentteja tutkimuskohteesta kuin muukin kirjallinen materiaali. Näin siitäkin huolimatta, ettei niiden välittämä kuva kovin mairittelevaa kuvaa tutkimuskohteesta jälkipolvien näkökulmasta antaisikaan.

Artikkelissa Karkama kuvaa kuinka Koskenniemi vähitellen omaksui 30-luvun kuluessa kansallissosialistisen aatemaailman. 30-luvun alussa Koskenniemi kokee Oswald Spengleriä mukaillen Euroopan olevan kaaoksessa. Euroopan sairasta elimistöä vaivaa "työttömyys, taloudelliset romahdukset, itsemurhien pelottava kasvu, syntyväisyyden nopea vähentyminen, valtiollisiin kumouksiin pyrkivien äärimmäisyyspuolueiden lisääntyvä vaikutus". Sivistyskeskusten piirissä vallitsee "maailmanlopun mieliala".

Poliittisessa ajatellussa Koskenniemi on vielä maltillinen: hän kannatta Paneurooppa-liikettä ja pitää juutalaiskirjailijoita arvokkaana lisänä Euroopan kulttuurissa.

Nationalistinen ideologia alkaa kuitenkin kiehtoa Koskenniemeä. Esikuvia hän etsii kahtaalta: saksalaisesta filosofiasta, lähinnä Goethelta, Nietzsheltä ja Schopenhauerilta sekä toisaalta vanhasuomalaisesta liikkeestä. Koskenniemi sitoo yksimielisyyden ja kulttuurisen yhtenäisyyden kansallisvaltiolliseen ajatteluun, joka edellyttää ehdotonta yksimielisyyttä. Retoriseksi iskusanaksi tulee "kansallis-valtiollinen kokonaisuus". Valtiollisen kokonaisuuden uhkakuviksi tihentyy marxismi, bolsevismi, työväenliike, liberalismi ja älymystöläisyys. Kotimaisissa puheissa hän alkaa ylistää Lapuan liikettä ja IKL:ää. Suomen uhkaavina hän pitää "maalaisliittolais-marxilais-ruotsalaista kolmitähti-kuviota". Poliittiselle kentälle hän alkaa kaivata suurmiehiä, yksinvaltiaita, joiden "tunteissa, ajattelussa ja toiminnassa ilmenee koko kansan tahto". Suomalaisista suurmiehen mitat täyttävät Svinhufvud ja Mannerheim, kansainvälisiä esikuvia ovat Mussolinini ja Hitler. Natsismin hän alkaa nähdä idealistisena pyrkimyksenä hävittää kaikki luokka- ja ryhmärajat ja koota kansa yhteishengen merkeissä yhteiseen voimanponnistukseen. Saksan esikuvallisuuden myötä myös antisemitismi muuttuu hyväksyttäväksi.

Kirjoituksessaan Karkama osoittaa vakuuttavasti kuinka päätyminen natsismin kannattajaksi ei välttämättä johdu tietämättömyydestä, heikosta yhteiskunnallisesta asemasta tai massapsykoosista kuten ääriliikkeitä koskevassa keskustelussa on tapana viitata. V.A. Koskenniemelle kansallissosialismi oli tietoinen filosofinen valinta.

Erkki Vasaran Lauri Pihkalaa käsittelevässä artikkelissa liikutaan paljolti samassa ideologisessa maastossa Koskenniemen kanssa. Vasaran artikkeli on shokeeraava, vaikka yleisesti onkin tiedossa, että Pihkala oli innokas maanpuolustusmies, ja kehitteli pesäpallon sotilasurheilulajiksi. Urheilukansan "Tahkon" takaa paljastuu sosiaalidarwinisti, jonka ajattelun kulmakiviä olivat äärimmäinen kansallisuusmielisyys, rotuhygienia, ryssäviha, antisemitismi ja natsi-Saksan ihailu.

Ryhmä, jolla kolmikymmenluvulla oli aivan erityinen rooli kansallisen identiteetin määrittelyssä olivat kansanrunoustieteilijät. Kansanrunouden erityisasemalla suomalaisuuden määrittäjänä on pitkät perinteet: kirjoitetun historian puuttuessa on perinteen puoleen käännytty jo Jusleniuksen ja Porthanin päivistä lähtien. Seppo Knuuttilan artikkelissa pohditaan olivatko konstruktiot "suomalaisesta sankariajasta" tietoisen propagandan tuloksia vai olivatko kansanrunouden tutkijat itsekin alkaneet uskoa puutteellisen lähdekritiikin varaan rakennettuihin kuvitelmiin. Jo melko puhki tutkitusta aiheesta Knuuttila paikantaa aiemmassa keskustelussa vähemmälle huomiolle jääneitä vivahteita kuten folkloristien yhteisesti jakaman uskon ns. poeta anonymys -teoriaan sankarirunojen synnyttäjänä. Knuuttilan teoretisoinnit avaavat uusia näkökulmia, mutta toisaalta folkloristiikan oppihistoriaa tuntemattomalle lukijalle Knuuttilan käsitteellisesti haastava artikkeli saattaa aiheuttaa pulmia: "Periodisointien strateginen heikkous aina postmodernin problematiikkaa myöten on niissä tieto-opillisissa ennakkoehdoissa, joiden mukaan menneisyys konstruoidaan suljetuksi ja siten periaatteessa täydellisesti kuvattavissa olevaksi kategoriaksi."

Vapaita intellektuelleja teoksessa edustavat psykologi Eino Kaila ja filosofi Erik Ahlaman. Molemmat hakivat aktiivisesti vaikutteita kansainvälisestä kulttuurifilosofiasta mm. Spengleriltä, innostumatta kuitenkaan ajan totalitaarisista liikkeistä. Kailan viitekehykseksi nousee pasifistinen Paneurooppa-liike. Ahlman näkee puolestaan demokratian kriisin johtuvan arvokysymysten syrjäytymisestä länsimaisessa politiikassa. Sekä Kaila että Ahlaman kykenevät Mikko Salmelan mukaan jo varhaisessa vaiheessa kytkemään toisiinsa stalinismin ja fasimin erotuksena liberalistis-demokraattisesta ideologiasta.

Salmelan artikkeli todentaa kirjan esipuheen väitteen, että kolmikymmenluvun älymystö oli pakotettu ottamaan kantaa aikakauden totalitaarisiin suuntauksiin. Esipuheesta poiketen Salmela osoittaa kuitenkin, että osa älymystöstä kykeni suhtautumaan etäisen kriittisesti ääriliikkeisiin.

Auli Hakulisen isästään kielentutkija Lauri Hakulisesta ja Hannu Tolosen oikeustieteilijä Otto Brusiinista kirjoittamissa artikkeleissa päähuomio on kiinnitetty käsiteltävänä olevan tieteenalan oppihistoriaan. Teoksen kantava teema, 30-luvun aatehistoria on – ehkä tarkoituksella – häivytetty taustalle. Hieman itseään toistavassa teoksessa nämä kirjoitukset muodostavat virkistävän poikkeuksen.

Vielä yksi artikkeli, joka on syytä nostaa esiin, on Anu Koivusen kirjoitus Niskavuoren naiset -näytelmästä. Sen sijaan, että Koivula rakentelisi uutta tulkintaa näytelmästä, hän omien sanojensa mukaan pyrkii etsimään teokseen uusia lukureittejä aikalaiskritiikin ja siihen liittyneen julkisuuden kautta.

30-luvun arvostelujen tarkastelu osoittaa, että näytelmään oli tarjolla useita ja osin ristiriitaisia tulkintamahdollisuuksia. Yleisimmin näytelmä tulkittiin aatedraamaksi, jossa törmäsivät yhteen talonpoikainen suvun kunniaa puolustava aatemaailma ja moderni, yksilöllistä vapautta korostava maailmankatsomus. Toisaalta näytelmä nähtiin perhe- tai avioliittodraamana, joka oli noussut suosituksi lajityypiksi 30-luvun kirjallisuudessa. Avioliittoa ja siihen liittyviä ongelmia näytelmän arveltiin kuvastavan ajankohtaisesti ja rehellisesti. Tähän liittyen näytelmän nähtiin olevan sukupuolimoraalinen kannanotto. Lisäksi näytelmää tulkittiin historiallisena talonpoikaisyhteisön kuvauksena, joka korosti "maanomistusolojen erikoisongelmia" toisin sanoen perintöjärjestelmää, joka pakotti tilojen vanhimman pojan ottamaan rikkaan puolison taatakseen suvun vaurauden säilymisen.

Näytelmän eri tulkintamallit Koivunen liittää yhteen 30-luvulla kiivaana käyneeseen keskusteluun ns. kulttuurikriisistä, jossa kiistelyä käytiin ennen muuta konservatiivien ja vasemmiston välillä. Konservatiivit alkoivat pitää näytelmää epäuskottavana sekasotkuna, koska kirjailija oli ulkomaalainen, vasemmistolainen ja nainen. Heidän mukaansa Wuolijoki ei tuntenut kuvaamaansa kohdetta, hämäläistä talonpoikaisyhteisöä. Loviisan hahmo nähtiin epäjohdonmukaisena ja Ilona kirjailijan aatteellisena äänitorvena. Vasemmistolaiset puolestaan olivat näkevinään näytelmässä kannanoton porvarilliseen perhejärjestelmään, joka teki naisista vanki- ja uhrihahmoja, sekä kapitalistisen omistusjärjestelmän kauppatavaraa.

Aikalaiskritiikkiin pohjautuen Koivunen onnistuu mainiosti löytämään tuoreita näkökulmia Niskavuori-näytelmien ja -elokuvien nykyisellekin katsojalle. Artikkeli kuuluu kirjan ehdottamaan parhaimmistoon yhdessä Karkaman Koskenniemi-kirjoituksen kanssa.

Mielenkiintoinen juonne suomalaisessa kolmikymmenluvun aatehistoriassa on, kuinka voimakkaasti saksankielinen Eurooppa toimi vaikutteiden antajana. Äärioikeiston kohdalla saksalaissuuntaus tuntuu luonnolliselta. Kuitenkin myös monien vasemmiston piirin lukeutuneiden intellektuellien esikuvat olivat saksalaisia tai itävaltalaisia. Esimerkiksi Raul Palmgrenin ja T. Vaaskiven keskeisesti vaikuttaneita filosofeja olivat Egon Friedell ja Oswald Spengler. Kaunokirjallisuuden puolella Freudin psykoanalyysilla näytti olevan voimakas vaikutus esimerkiksi Iiris Uurron tuotantoon.

Kokonaisuutena Ajan paineessa antaa varsin hyvän läpileikkauksen kolmikymmenluvun aatemaailmasta. Eri tieteenalojen näkökulmat on onnistuneesti koottu aikakautta määrittäneiden ideologioiden ympärille. Yhdessä Älymystön jäljillä teoksen kanssa se muodostaa tuhdin paketin ensimmäisen tasavallan kulttuurihistoriaa.