Antti Eskola – Tampereen yliopiston sosiaalipsykologian professori emeritus – jatkaa pitkään harrastamaansa ihmiselämän tärkeiden asioiden pohdiskelua teoksessaan Vanhuus: Helpottava, huolestuttava, kiinnostava. Hän tekee sen sekä tiedemiehenä että 82-vuotiaana kokemusasiantuntijana. Tämä yhden miehen näkökulma vanhuuteen on kiehtovaa ja opettavaistakin luettavaa jokaiselle, jota oma tai läheisen ihmisen vanheneminen askarruttaa. Kirja voi olla valaisevaa luettavaa sillekin, joka on vielä elämänsä keskitiellä.

Vanhuus: Helpottava, huolestuttava, kiinnostava-kirjassaan Antti Eskola (s. 1934) pohtii erilaisia vanhuuteen liittyviä seikkoja. Hän itse sanoo, että muidenkin vanhojen kannattaa lukea kirja, jos vaikka innostuisivat pohdiskelemaan omaa elämäänsä. Hän on yrittänyt saada tekstiin keskustelevuutta kertomalla paljon omasta kokemuksestaan. Hän myös toivoo, että lukemisesta muodostuisi aktiivinen psyykkinen tapahtuma. Hän jopa antaa postiosoitteensa siltä varalta, että lukija haluaisi lähettää hänelle kirjeessä jonkin oman ajatuksensa tai kokemuksiaan vanhuudestaan ja vanhenemisestaan. (Kirjailijalla ei ole sähköpostiosoitetta eikä Facebook-sivuja.)

Vanhuuden kokemusasiantuntija

Huomatessani, ettei Antti Eskolan nimi sano mitään nuorille humanistitutkijoille, katsoin sopivaksi mainita tässä muutamia hänen julkaisuistaan. 1960- ja 1970-luvulla mies tunnettiin ”äärivasemmiston ykkösprofessorina”, ja hänen kirjoittamansa Sosiologian tutkimusmenetelmät(I–II, 1962–1967) kuluivat eri oppiaineiden opiskelijoiden käsissä. Sosiaalipsykologiaa (1971) lukivat lähinnä aineen opiskelijat. Vasemmistolaisia opiskelijoita kiinnostivat Eskolan yhteiskunnallisia kannanottoja ja muuta pohdiskelua sisältävät teokset Vasen laita lavea (1969), Ihmisen ääni(1978) ja Sotapäiväkirja (1991). Jäätyään eläkkeelle vuonna 1997 Eskola innostui selvittämään niitä jännitteitä, joita hän koki omassa uskossaan. Näin syntyivät teokset Uskon tunnustelua: Mitä Jumalasta pitäisi ajatella? (1999), Tiedän ja uskon (2003) ja Yksinkertainen usko (2005). Nämä kirjat ovat varmasti auttaneet lukijoitakin selvittämään omaa uskoaan. Suhteensa kirkon oppiin Eskola selvitti kirjoittaessaan teosta Vaikka en niin kuin kirkko opettaa (2013). Sitä ennen hän ehti kirjoittaa myös muistelmateoksen Mikä henki meitä kantaa. Katselen työni jälkiä (2009), jossa hän arvioi elämäntyötään.

Tiedemies kun on, Eskola aloittaa Vanhuus-kirjansa esittelemällä sen sisällön ja perusrakenteen sekä aineistonsa ja kompetenssinsa kirjoittaa vanhuudesta. Yli 80-vuotiaana vanhuksena hän katsoo olevansa pätevä kirjoittamaan aiheesta. Omien kokemustensa ohella hän on paneutunut vuosien ajan vanhuus-aiheeseen erilaisissa julkaisuissa ilmestyneiden kirjoitusten kautta ja jakaa auliisti tuota tietämystään myös lukijoille. Moni suomalainenkin tieteentekijä ja muu kirjoittaja varmaan ihastuu, kun huomaa itseään siteerattavan mieleisessään yhteydessä, mutta muutama varmaan närkästyy kirjoittajan terävistä kommenteista. Eskolan pätevyyttä lisää akateemisessa maailmassa harjoitettu taito havainnollistaa ilmiöitä oman tieteenalansa teorioiden ja tulosten avulla. Minua viehättää Vanhuus-kirjassa erityisesti se, miten taitavasti Eskola tämän tekee. Sitä paitsi hän antaa tuon tuostakin osuvia ja herkullisia esimerkkejä monenkirjavasta aiheestaan. Koko ajan hän kuitenkin pitää vanhusten puolta niitä vastaan, jotka pyrkivät vain hyötymään vanhuksista, heidän avuntarpeestaan, eläkkeistään ja vähäisestä omaisuudestaan.

Vanhana vasemmistolaisena Eskola etenee kirjoittamisessaan marxilaisen teoreettisen ajattelun mukaisesti teesin ja antiteesin kautta synteesiin eli perusväitteestä vastaväitteeseen ja lopulta väitteet yhdistäen johtopäätökseen, kuitenkin alkuperäiset elementit ylittävällä tasolla ja tavalla. Hänen kirjansa rakennekin on kolmiportainen: ensimmäisessä, teesi-osassa hän käsittelee helpotusta, joka voi liittyä vanhenemiseen ja eläkkeelle siirtymiseen. Antiteesi-osassa hän pohtii huolestuneisuutta mahdollisista kärsimyksistä ja synteesissä hän selvittää, miten kiinnostunut suhtautuminen vanhenemiseen voisi ehkä ylittää helpotuksen ja huolen vuorottelun.

Helpotus

Eläkkeelle siirtyminen on monelle helpotus, kun voi heittää kuormat pois ja vapautuu jostakin eli työstä ja saa vapauden johonkin muuhun. Vaikka eläkeläisellä on aikaa, pelkästään vapaa-aika ei riitä, vaan tarvitaan voimavaroja toimintaan sekä se ”jokin” eli konkreettinen ja mielekäs toiminnan kohde. Tämä antaa elämälle mielen ja merkityksen. Jos työ on ollut ennen eläkkeelle siirtymistä ihmisen koko elämä, työpaikan menettäminen voi merkitä hänelle putoamista tyhjyyteen, elämisen mielen katoamista. Noiden vain työlleen eläneiden ihmisten kohtaloa Eskola ei ehdi kirjassaan pohtia, sillä hänellä on tarpeeksi muutakin selvitettävää. Toivottavasti nuo pudonneet tajuavat lukea kirjan, sillä se voi auttaa heitä löytämään elämäänsä uuden mielekkyyden.

Joku etsii täytettä elämäänsä ulkomaanmatkoista, joku toinen golfin peluusta, moni hoitaa omia vanhempiaan, toinen taas lastenlapsiaan tai sukulaisten lapsia. Elottomien kuntosalilaitteiden kanssa peuhaamista Eskola ei pidä niin merkityksellisenä ja arvokkaana kuin lasten ja muiden ihmisten hyväksi toimimista. En minäkään pidä, mutta olen sitä mieltä, että niille, joilla ei ikivanhoja vanhempia tai lastenlapsia ole, kuntosalilla rehkiminen voi olla hyvin mielekästä ja myös sosiaalista puuhaa, joka parantaa vanhuuden laatua.

Jo nuorena lähtien Eskola oli tottunut ilmaisemaan itseään luontevasti kirjoittamalla. Kirjoittaminen oli hänelle myöhemminkin ajattelemisen muoto, se ”jokin”, jota hän halusi tehdä vapauduttuaan professorin työstään 63-vuotiaana. Vapaana tutkijana ja kirjoittajana hän sai käyttää omaa arvokasta kieltään, suomea. Hän sai myös vapauden pohdiskella niitä asioita – uskoa ja uskontoa – joita hän oli mietiskellyt nuoruudestaan lähtien pääsemättä aikaisemmin johtopäätöksiin asti. Selvitettyään niitä melkein vuosikymmenen ajan ja neljän kirjan verran hän pääsi tarttumaan vielä laajempaan ja tärkeämpään hankkeeseen, vanhuuteen, josta syntyi nyt esiteltävä kirja.

Työstä vapautuminen oli siis Eskolalle huojentava kokemus, mutta sellainen oli myös sairausdiagnoosi: angina pectoris.  Jokseenkin jokainen vanhus saa jonkin diagnoosin ennen kuolemaansa, ja toisia tuo tieto ahdistaa, toisia helpottaa. Toisille se on tuomio, toisille haaste. Eskola otti oman diagnoosinsa haasteena, jossa alkuhämmennys vaihtui helpotukseen, kun hoitopolku oli valittu.

Eskola on etsinyt vanhuuskäsityksiä myös virsikirjasta ja löytänyt sieltä ihan karmeita näkemyksiä. Virsissä vanhuus ei ole helpotus, vaan murhe, risti ja kiusaus. Helpotuksen tuo vasta kuolema. Jotta vanhatkin voisivat kiittää Jumalaa – tai mitä haluavatkaan kiittää – niistä helpotuksen tunteista, joita vanhuuteen sentään aina liittyy, Eskola soisi virsikirjasta löytyvän iloa ja Juicen lyriikkaa. Hän ei mainitse, onko hän tunnistanut Beatles-sitaatin seuraavasta säkeistöstä, jota sopii soittaa harpuin, huiluin, kantelein:

Mieletön karkelo soittajat hei!

Huominen vartoo, eilinen ei.

Haudalla seppele, kaulassa lei

– all my troubles seem so far away.

Huoli

Yhden teorian mukaan vanhuus on vuorovaikutuksesta irtautumisen aikaa, toisen mukaan se on aktiivisen vaikuttamisen aikaa. Kumpikaan teoria ei täysin miellytä Eskolaa, sillä ne asettavat vanhuudelle normin, joka pitäisi täyttää, jotta vanhuus olisi ”hyvä” ja ”onnistunut”. Hänestä koko vanhenemisen sanasto on masentava ja kaipaa uudistamista, jotta toimintakyvystä ja elämän laadusta voidaan keskustella synnyttämättä kuvaa vanhuksista epäonnistuneiden surkuteltavana joukkona.

Vaikka vanhuus ei ole pelkkää kurjuutta, ei se ole myöskään yksinomaan helpotusta. Se on myös aitoja huolenaiheita, kuten väsymystä, muistamattomuutta, liikuntavaikeuksia, yksinäisyyttä ja epävarmuutta lähestyvästä kuolemasta. Meidän toimeliaassa kulttuurissamme väsymys ei ole suotavaa, eikä ole muistinsa menettäminenkään. Myöskään masentuminenkaan ei ole luvallista, vaikka ihminen ei saisi aikaan mitään eikä muistaisikaan mitään. Heikentynyttä kuuloa ja näköä voi korjata laitteilla, mutta rapistuvaa muistia ei. Sitä eivät ulkopuoliset tule edes ajatelleeksi, että toimintakyvyn heikkeneminen ja sen vaatima erilaisten apuneuvojen käyttäminen edellyttävät vanhukselta itsetunnon ja minäkuvan uudelleen muokkaamista.

Vanhusten yksinäisyyden karkottamiseen on keksitty monenlaista. On Facebookia, on seniorikyliä, on vapaaehtoisia kavereita ja kävelyttäjiä, on palvelutalon yhteisiä liikuntatuokioita. Varsinkin niihin, joita rahalla saa, Eskola suhtautuu hieman epäillen, mutta valitkoon itse kunkin keinonsa. Hän puuttuu myös usein vaiettuun asiaan – seksipartnerin puutteeseen, joka on osa vanhusten yksinäisyyden ongelmaa – ja nostaa esille vanhusten kaupallisen hyväksikäytön tälläkin alueella. Vanhat miehethän ovat lupaava ”markkina” seksuaalisina olentoina.

Kuva: Rembrandtin koulu. Vanhus nojatuolissa 1650-luku.

Erityisen närkästynyt Eskola on siitä, että muistisairaita, jotka eivät itse pysty pitämään puoliaan, kohdellaan kaltoin. Tähän syyllistyvät niin päättäjät kuin hoitolaitosten henkilöstö ja läheiset. Hän tuohtuu, kun jatkuvasti jankutetaan, että ”vanhukset haluavat asua kotonaan”. Hän näkee hokeman mielensä kovettaneiden poliitikkojen päätöksenä, koska poliitikot eivät ole vaivautuneet kysymään vanhuksilta, millä ehdoilla nämä haluavat olla kotonaan. Hän tulee vihaiseksi ajatellessaan asuntoonsa hylättyjä vanhuksia, jotka ovat ”tehostetun palveluasumisen” piirissä: heidän luonaan pyörähtää päivittäin useita hoitohenkilöitä, mutta he makaavat suurimman osan ajastaan yksinään sängyssään. Eskola huomauttaa, että Tampereen kaupungissa on ruvettu muuttamaan vanhusten hoitokäytäntöjä, kun on todettu, että laitoshoito, josta vanhus maksaa 85 prosenttia nettotuloistaan, tulee halvemmaksi kuin kotihoito, joka edellyttää kahta hoitohenkilön päivittäistä kotikäyntiä. Muissakin kaupungeissa olisi syytä tehdä uusia laskelmia ja kysyä, missä kunnossa vanhus haluaa vielä maata kotonaan.

Vanhuutta lukiessani jäin vähän väliä miettimään asioita, joita Eskola pohtii. Yksi näistä oli omaisten julkisuudessa esittämät yksityiskohtaiset kuvaukset läheisten vanhustensa sairaudesta. Olin aikaisemmin ajatellut asiaa vain omaishoitajan näkökulmasta ja pitänyt tiedon jakamista kohtalotovereille tärkeänä. Eskola sai minut tajuamaan, että tuollainen kuvaileminen on täysin epäeettistä vanhuksen kannalta. Vaikka vanhuksen on luultavasti mahdotonta estää omaisiaan kirjoittamasta lehtiin itseään koskevaa sosiaalipornoa, hän voi ainakin joissakin muissa asioissa määrätä, mitä hän haluaa, ennen kuin on muiden armoilla.

Hoitotahto on yksi niistä papereista, joilla vanhus voi elämänsä loppupuoleen vaikuttaa. Sen pitäisi taata, että hän saa haluamansa hoidon viime vaiheissaan ja ihmisarvoisen kuoleman. Tutkimuksen mukaan kuolema sinänsä ei vanhuksia huoleta, vaan konkreettinen kuolemistapahtuma. Eskolakin toivoo, että vielä vanhanakin saa ihmisarvoiset olosuhteet ja hyvän hoidon ilman mitään sellaista kärsimystä, joka voidaan haluttaessa poistaa. Ihmisen kohtelu on siis tärkeää. Vanhusten pelko siitä, ettei välitetä, on todellinen. Jotkut sentään saavat pelossaan toivoa Jumalasta.

Pelkoa voi lisätä sekin, että kansainväliset sijoitusyhtiöt ovat huomanneet seniorien olevan kasvava bisnes Suomessakin, ja ostaneet pois täkäläisiä hoivayrityksiä. Mikä pahinta, kuntien ja valtion myötävaikutuksella vanhusten vähäisiä varoja on siirretty hoivayritysten kautta kansainvälisille suursijoittajille. Eskola huomauttaa katkerana, että nykyisen porvarihallituksen jokainen päätös on tarkoitettu hyödyntämään pääomanomistajia. Palveluita organisoidaan entistä tehokkaammin, mutta hoidon tavoite – hyvä elämä – on hukassa, kuten filosofi Sara Heinämaa toteaa. Sijoittajia ei kiinnosta tippaakaan se, että kokonaisvaltaisen hoidon ja hoivan sijasta vanhuksille tarjotaan palasiin pilkottuja erillisiä hoitotoimia, joista vastaavat eri ihmiset. Niinpä Eskola ottaakin vanhusten asioiden hoitoon myös poliittista kantaa. Hän toivoo vaaleihin ehdokkaita, jotka puolustavat ihmisten tasa-arvoa, yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja laadukasta elinympäristöä sekä kunnioittavat ihmisarvoa ja haluavat vähentää inhimillistä kärsimystä.

Kiinnostus

Vanhenemisen ja sen mukana tulevat vaikeudet voi saada siedettävämmiksi, kun suhtautuu niihin tutkivalla asenteella pahasti vammaisen lapsen saaneen isän tavoin: ”Tulipa elämästä nyt mielenkiintoinen.” Eskolan oman esimerkin innoittamana voi kiinnostua vanhana elämisestä ja ryhtyä tekemään itsestään havaintoja ja muistiinpanoja, kirjoittamaan autoetnografiaa.

Etsiessään vanhuutta koskevia käsityksiä Eskola on löytänyt Erik H. Eriksoninmääritelmän vanhuudesta. Tunnettu psykoanalyytikko luonnehtii vanhuutta ”minän integraation ja eheyden vaiheeksi”, jonka kuluessa persoonallisuudeltaan ihanteellinen vanhus voi varmistua siitä, että ”voi ja haluaa saada järjestyksen ja tarkoituksen elämässä” ja tietää myös, että ”yksilön elämä on vain yhden elämänjakson ja vain yhden historiallisen hetken satunnaisen samankaltaisuuden tulos”. Eskola laajentaa pohdiskelua kiinnostavammaksi ja rikkaammaksi ottamalla käyttöön ’iän’ lisäksi ’sukupolven’ ja parhaillaan elettävän ’historiallisen aikahetken’ käsitteet. Nämä auttavat huomaamaan, että eri aikoina ja eri sukupolvissa vanhuus on erilainen ja että vanhuus tulee eri aikoina eri iässä. Vanhuuden historiallinen muutos kiinnostaa Eskolaan nimenomaan sosiaalisena ilmiönä.

Toisenlaisesta kiinnostavasta näkökulmasta vanhuutta katsoo sosiaaligerontologi Jyrki Jyrkämä, joka on löytänyt kuusi vanhuuden modaliteettia, joilla toimintaa voi eritellä: haluta – osata – kyetä – täytyä – voida – tuntea. Ts. Millaisia haluja vanhuksella on? Vieläkö hän pystyy oppimaan jotakin uutta? Millaisia ruumiin ja mielen kykyjä hänellä on? Mitä on pakko tehdä, mikä on välttämätöntä sekä mitä esteitä ja rajoitteita hänen on huomioitava? Millaisia mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja hänellä silti on? Miten vanhus arvioi, arvottaa ja kokee asioita sekä millaisia tunteita ne herättävät? Omien vastausten miettiminen antaa vanhukselle pähkäilemistä pitkäksi aikaa. Lisää kiinnostavuutta vanhuuteen hän saa myös analysoimalla elinympäristöään, sekä julkista tilaa, missä liikkuu, että yksityistä tilaansa eli kotiaan siltä kannalta, millaisia mahdollisuuksia toimintaan ne sallivat tai millaisiin ne suorastaan kutsuvat.

Eskola pohtii omia modaliteettejaan sivukaupalla hauskasti ja vertailukohtia lukijalle tarjoten. Haluistaan hän kirjoittaa, että haluaa seurata filosofisista ja metodologisista kysymyksistä käytyä keskustelua, vaikkei välitä tähän osallistua. Sitä hän empii, kannattaako uusia taitoja ruveta hankkimaan; ainakin jatkuvan oppimisen vaatimus kuristaa häntä. Kun liikkuminen ei onnistu enää entiseen malliin, Eskola on keksinyt vaihtoehtoja: kävelee kotikortteleissa ja hakkaa kotona hiekkasäkkiä. Joka tapauksessa hän kehottaa vanhoja ihmisiä nousemaan ylös pelkojen ja murheiden alhosta – ja keinutuolista.

Vaikka ihmisen kiinnostuksen kohteet iän karttuessa vähenevät, elämässä voi aina olla jotakin merkityksellistä ja kiinnostavaa. Joskus toiminta voi vaatia paljon ponnisteluja, kärsivällisyyttä, itsehillintää ja kekseliäisyyttä. Joskus elämä on vain sietämistä ja jäämistä. Eskolan mielestä silloinkin kannattaa keskittyä hetken kokemiseen, havaintoihin ja hyväksymiseen eli harjoitella tietoisuustaitojaan.

Päättäjien olisi tiedostettava, että vanhusten merkitysmaailma voi olla aivan erilainen kuin ympärillä pyörivien tutkijoiden, virkakoneiston ja vanhustyöntekijöiden arvomaailma. Siksi Eskola on kirjoittanut kirjansa kriittisimmät sivut siinä toivossa, että pahimmilta haitoilta ja korjaamattomilta vahingoilta vanhusten hoitopalveluissa vältyttäisiin.

Poimi päivä kerrallaan

”Tartu hetkeen” on meille tuttu käännös ”Carpe diem!” -kehotuksesta. Eskola haluaa, että se käännetään sananmukaisesti ”Poimi päivä!” Sillä päivistä rakentuu kiinnostava ja merkityksellinen vanhuus, joka kuitenkin päättyy väistämättä kuolemaan. Kun ihminen ymmärtää, että elinaikaa on vähän, hän harkitsee sen käyttöä tarkoin, ja näin käytön laatu paranee.

Kuolema ei ole koskaan täydellinen, vaan meistä kaikista jää jälkiä. Moni haluaisi jättää niitä itsestään mahdollisimman paljon, vaikka nuoremmat polvet eivät ehkä välitä niistä tippaakaan, elleivät ne satu paljastamaan jotakin skandaalia. Eskola kokee jälkien jättämisen kiusallisena, triviaalina tosiseikkana ja siksi hän on yrittänyt hävittää mahdollisimman tarkoin kirjeensä, päiväkirjansa, kalenterinsa ja muut henkilökohtaiset dokumenttinsa. Kuitenkin lapset, teokset, valokuvat ja muistikuvat jäävät.

Kuva: Alexander Austen, Der Gourmet 1909. (Wikimedia Commons)

Eskola yrittää säilyttää pelkoa torjuvan kiinnostuksen ja uteliaisuuden maallisen elämän loppuun saakka, vaikkapa kuvittelemalla ”tulevana vainajana” omia hautajaisiaan ja siellä toimitetun rituaalin sanoja. Rohkea suunnittelu on mielenkiintoista ja voi lauhduttaa kuolemanpelkoa. Suunnittelua voi tehdä yhtä hyvin se, joka ei usko elämän jatkuvan kuoleman jälkeen, kuin se, joka uskoo iankaikkisen elämän taivaassa tai paratiisissa odottavan häntä. Eskola ei ole varma siitä, mikä häntä odottaa kuoleman jälkeen, vaan epäröi, kuten tutkijalle sopii: ehkä kuolema ei sittenkään ole kaiken loppu, ja suunnittelee iloisesti hautajaisiaan. Hänelle riittää yksi punainen ruusu arkulle ja vain lähiomaiset arkun vierellä seisomaan. Ei tarvita raamatunlauseita, ei virsiä eikä muistopuheita. Vain papin lämmin henkinen juonto ja siunaussanat, kun taustalla soi hiljaa ”Vanha virsi Taalainmaan karjamajoilta”. Jos pitää olla rukous, olkoon se Herran siunaus Vanhan testamentin muodossa. Eskolan suunnitelmissa minua viehättävät kovasti muistelemisohjeet: ”Jos muistella halutaan, tapahtukoon se jossakin kunnon ravintolassa hyvän ruoka- ja juomapöydän ääressä. Muisteltava maksakoon laskun, kyllä häneltä varoja arkkurahan lisäksi sen verran on jäänyt.” Toivomuksensa hän on saattanut läheistensä tietoon.

Aivan kirjansa loppupuolella Eskola luettelee Filosofin kuolema -kirjasta poimimiaan filosofien kuolinsyitä. Niitä on ollut monenlaisia. Minun silmääni osuivat aids, aivohalvaus, aliravitsemus, koliikki, lapsivuodekuume, musta surma, sydänkohtaus ja syöpä. Eivät siis näytä ainakaan kuolemassaan olevan sen kummempia ihmisiä kuin muutkaan kuolevaiset. Henkiin eivät ole hekään jääneet, eikä heidän kuolemansa ole sen ylevämpiä tapahtumia olleet kuin muidenkaan lähdöt, mutta niistä on kehitelty vaikuttavia tarinoita. Eskola toivoo, että pystyisi tekemään havaintoja omasta kuolemisestaan viime hetkeen saakka – ennen kuin hiljaisuus saapuu – ja ehkä kommunikoimaan niitä vierellä olijoille.

Kirjassaan Eskola tarjoilee omia kirjoittamiskokemuksiaan ja rohkaisee omaperäisiin vanhuusiän ratkaisuihin. Hän ei kuitenkaan suosittele omien salaisuuksien ja kärsimysten selvittämistä iltalehdissä tai sosiaalisessa mediassa vaan jonkinlaisen luotetun rippi-isän tai tukiryhmän kanssa. Muistelemisen tavoite on selvittää mieltä painaneet asiat niin, että saavuttaa helpotuksen tunteen ennen lähtöään. Muisteloissa on syytä suhtautua oman minänsä eri vaiheisiin suopean kiinnostuneesti. Toisaalta minä pysyy, toisaalta se ja sen ympäristö muuttuu; myös tulkinnat menneestä muuttuvat eri elämänvaiheissa.

Eskolan haaveena oli, että kirjan valmistuttua hän voisi vain ratsastaa kohti auringonlaskua. Epäilen silti, että hänen päässään hautuu jo seuraavan kirjan aihe.