Yhdysvaltalainen mediatutkija ja Austinin yliopiston filosofian professori Douglas Kellner kehittelee nyt suomennetussa teoksessaan uudenlaista kulttuurintutkimuksen mallia, jossa metodologinen moninaisuus yhdistyy yhteiskuntakriittiseen politiikkaan. Kellnerin kirjan perusajatus on, että mediat muokkaavat arkea ja käsityksiä maailmasta. Mediakulttuurilla hän käsittää uudenlaisen maailmanlaajuisen kulttuurin, joka hallitsee ajankäyttöä ja luo sosiaalista todellisuutta erilaisten mediarepresentaatioiden kautta. Tässä kokonaisuudessa mediakulttuuri ja kuluttajakulttuuri tukevat toisiaan ja luovat ajattelua ja käyttäytymistä, jotka mukauttavat mediayleisöä olemassaoleviin arvoihin, instituutioihin, uskomuksiin ja käytäntöihin. Kellnerin mielestä suosituimmat kulttuuriset tekstit liittyvät poliittisiin ja kulttuurisiin kamppailuihin. Siten esimerkiksi joukkoviihteen ymmärtäminen auttaa ymmärtämään yhteiskuntaa.

Mediakulttuuri on historiallisena ilmiönä varsin nuori. Vaikka Max Horkheimerin ja Theodore Adornon 1970-luvun tutkimuksissaan kuvailemat uudet kulttuuriteollisuuden muodot kuten elokuva, radio, lehdistö, sarjakuvat ja mainokset alkoivat esimerkiksi Yhdysvalloissa hallita vapaa-aikaa, kulttuuria ja viestintää jo 1940-luvulla, vasta toisen maailmansodan jälkeinen television tulemisen voidaan katsoa tehneen mediakulttuurista hallitsevan voiman kulttuurissa, sosiaalistumisessa, politiikassa ja yhteiskunnallisessa elämässä. Sittemmin kaapeli- ja satelliittitelevisio, videonauhurit, tietokoneet ja muu uusi kodin viihdetekniikka ovat nopeuttaneet mediakulttuurin leviämistä ja lisänneet sen valtaa. Kellnerin mukaan mediakulttuuri on Yhdysvalloissa ja useimmissa markkinatalousmaissa pitkälti kaupallinen kulttuurimuoto: se edistää sen yhteiskuntaluokan etuja, joka omistaa ja hallitsee suuria mediayhtiöitä. Toisaalta mediakulttuurin tuotteet ovat mukana myös kilpailevien ryhmien välisissä yhteiskunnallisissa ristiriidoissa, ja siten ne voivat joskus myös edistää valtakulttuuria vastustavia voimia. Kellnerin mielestä mediakulttuuria ei siis voi pitää pelkästään hallitsevan ideologian välineenä, vaan sitä täytyy tulkita sitä määrittävien kilpailevien yhteiskunnallisten diskurssien ja voimien kentässä.

Kellner on halunnut välttää abstraktia teoretisointia, joten hän on istuttanut hahmottelemansa uuden kulttuurintutkimuksen mallin konkreettisiin tutkimustapauksiin. Kellnerin esimerkit sijoittuvat lähinnä Reaganin ja Bushin ajan amerikkalaiseen populaarikulttuuriin, Vietnam-elokuvien, Poltergeistien, Rapmusiikin, Madonnan ja kyberpunkin maailmaan. Selkeästi paikallistetusta ja konkreettisesta tutkimusotteesta huolimatta kirjassa on taipumusta toki myös teoreettiseen yleispätevyyteen. Koska Kellner ei niinkään esitä spesifiä kulttuurintutkimuksen teoriaa, vaan tekee kulttuurintutkimusta, ”Mediakulttuurin” luvut toimivat hyvin itsenäisinä esseinä. Yksittäisillä tutkimuksilla Kellner on luultavasti pyrkinyt enemmänkin soveltamaan moniperspektiivistä yhteiskuntateoriaansa. Kellnerin kirja toimii ihan mainiosti johdatuksena amerikkalaisen kulttuurintutkimuksen kriittisempään suuntaukseen. Samalla sen varsin mittava johdanto-osio tarjoaa peruspaketin kulttuurintutkimuksen kentästä ja sen sisällä vallitsevista jännitteistä. Pyrkiessään johdattelemaan lukijansa jonkinlaiseen moniperspektiiviseen, monikulttuuriseen ja kriittiseen kulttuurintutkimuksen malliin Kellner kulkee eri näkökulmien kautta: mm. Frankfurtin koulukunta, brittiläinen kulttuurintutkimus ja sen perinne tulevat varsin kattavasti esitellyiksi.

Kellner tarjoaa peruspaketin populaarikulttuuri -käsitteen ongelmista. Kellner kysyy mm., voidaanko termiä populaarikulttuuri käyttää missään muodossa ilman, että vaarana on kulttuurintutkimuksen kriittisimmän terän tylsyminen. Olisiko siis parasta välttää korkea-, massa- ja populaarikulttuurin kaltaisia ideologisesti latautuneita termejä? hän kysyy. Kellnerin mielestä seuraava kulttuurintutkimuksen askel voisi olla itsensä kulttuurin ottaminen tutkimuksen kohteeksi ilman jakoa korkeaan ja matalaan, populaariin ja elitistiseen – vaikkakin näitä jaotteluja voidaankin käyttää joissain tilanteissa strategisesti. Toinen Kellnerin vahvasti problematisoima termi on postmoderni, joka on hänen mielestään päivittäiskäytössä ollut usein pelkkä muotitermi, iskusana, jota toimittajat, kulttuuriyrittäjät ja kulttuurintutkijat kierrättävät. Kellnerin mielestä postmodernia viljellään usein omaa kulttuurista pääomaa kasvattaakseen ja erottuakseen joukosta. Postmodernina kierrätetään vanhoja ideoita ja merkityksiä uusiin kuoriin pakattuina. Toisaalta postmoderni on tärkeä teoreettinen konteksti monelle nuorelle tutkijalle tai marginaaliryhmälle. Se on antanut mahdollisuuden vastustaa vallitsevaa asiantilaa ja tarjonnut tieteellisen keskustelunaiheen jo useiden vuosien ajan. Siksi sille on kertynyt Kellnerin mielestä jo todellistakin painoarvoa.

”Mediakulttuurin” vahva puoli on ilman muuta sen aikalaisdiagnostiikka. Erillisten tutkimustapauksen konteksti on reaganilainen Ramboineen, Persianlahden sotineen ja Top Gun -elokuvineen. Historiallinen tilanne avataan ajalle tyypillisten ilmiöiden ja mediakulttuurin avulla samalla kun painotetaan yhteiskunnallista taustaa. Kellnerin tutkimusotteen heikkous sen sijaan on selkeä eklektismi. Vaikka hän pyrkiikin sanojensa mukaan luomaan kirjan tutkimusten päälle sateenvarjoksi yhtenäisen ”mediakulttuurin mallin”, todellisuudessa hän käyttää hyvinkin irrallisesti ja pragmaattisesti valitsemiaan teorioita kussakin yksittäisessä tutkimustapauksessa. Kellner liikkuu vaivatta modernismin ja postmodernismin kentillä poimien ajatuksia molemmista. Tämä johtaa kirjavaan teoreettiseen arsenaaliin: Lukiessa jää vain ihmettelemään, missä merkityksessä hän kulloinkin käyttää käsitteitä. Eri teorioissa samoja termejä käytetään eri tavoin. Esimerkiksi käsitteet ”diskurssi” ja ”identiteetti” esiintyvät miltei jokaisessa luvussa, mutta läheskään aina ei voi olla varma siitä, missä mielessä Kellner on käsitteitä käyttänyt. Hän lupaa ehkä myös liikaa ilmoittaessaan teoksen alussa tarkastelevansa mediakulttuurin kaikkia aspekteja. ”Mediakultturi” on loppujen lopuksi hyvin rajautunut, frankfurtilais-birminghamilainen näkemys kulttuuriteollisuuteen ja sen yhteiskunnallisiin vaikutuksiin.

Kellner uskoo vahvasti taistelevaan mediapedagogiikkaan: sen lisäksi, että hän esittää median välittämät tekstit yhteiskunnallisina ja ideologisina ilmiöinä hän haluaa myös valistaa, tarjota kansalaisille kritiikin keinoja, joiden avulla he voisivat ”välttää median manipuloivia pyrkimyksiä, tuottaa omaa identiteettiä ja nousta vastarintaan”. Hänen uskonsa mediapedagogiikan voimaan on jokseenkin liikuttava. Kellner nimittäin ajattelee, että opettamalla kriittistä lähilukutaitoa yleisölle tätä voidaan ikään kuin suojella mediakulttuurin pahoilta vaikutuksilta. ”Mediakulttuuri”-kirjalle hän on antanut sosiaaliseksi tavoitteeksi liberaalien ja radikaalien pyrkimysten tukemisen ja yhteiskunnan konservatiivisten voimien vastustamisen. Tuntuu siltä, että Kellnerin mielestä sosiaalinen tavoite, erinäisten taantumuksellisten elementtien vastustaminen, oikeuttaa myös eklektismin ja kapeat näkökulmat. Pitemmän päälle Kellnerin ohjelmajulistusta on kuitenkin rasittavaa lukea, sillä hän toistaa luku luvulta Antonio Gramscinkin esittämää ajatusta, että kulttuuri on aina taistelukenttä, poliittista ja ideologista kamppailua suhteessa yhteiskunnan valtarakenteisiin. Vaikka hän kirjansa alussa esittääkin pyrkivänsä moninäkökulmaiseen ja ennakkoluulottomaan kulttuurintutkimukseen hän päätyy lopulta hyvin suppeaan ja peittelemättömän subjektiiviseen näkemykseen.

Hyvä liberaali-radikaali maailma vastaan paha konservatismi -asetelma kaataa mielestäni Kellnerin työn. Hän ei suostu näkemään minkäänlaista kolmatta vaihtoehtoa, välimuotoa dualistisen hyvä-paha -hahmotelman lisäksi. Kellnerin näkökulma ei siten mielestäni kykene kattamaan koko mediakulttuuria. Ajatus mediakulttuurin viestinnällisyydestä, että siinä on toki sijaa myös rauhanomaiselle kommunikatiivisuudelle ja kompromisseille, puuttuu Kellnerin käsitearsenaalista tyystin. Toisaalta Kellnerin tiedostava ja värikäs amerikkalaisen ja monikansallisen populaarikulttuurin kritiikki on kieltämättä sujuvaa luettavaa – ainakin niille, jotka pystyvät sulattamaan hänen marxilaisen radikalisminsa.