Luovutettuun Karjalaan kuulunut 12 000 asukkaan Koiviston pitäjä sijaitsi itäisen Suomenlahden kainalossa 50 kilometriä Viipurista etelään Johanneksen ja Kuolemanjärven naapurissa. Koivistolaiset ovat tuottaneet aktiivisesti menetetyn kotipaikkakuntansa historiaa koskevia julkaisuja. "Koiviston arkielämää 1880-luvulta 1930-luvulle" (2003) on kirjoitettu vastaukseksi koivistolaisten toiveeseen saada julkaisu, jossa keskityttäisiin konventionaalisen paikallishistorian sijasta kansankulttuurin eri osa-alueisiin.

Viipurinlahteen työntyvällä niemellä ja kolmella pääsaarella, Koivusaarella, Tiurinsaarella ja Piisaarella, sijaitsi kauppalan ja kirkonkylän lisäksi viitisenkymmentä kylää. Kirjan alussa esitellään koivistolaisten elinympäristö, kylä- ja rakennustyypit, kurkistetaan pihapiireihin ja asuntojen sisustuksiin sekä käydään läpi pitäjän liikenneyhteyksiä. Vasta toisessa luvussa esitellään itse koivistolaiset ja ne monet sosiaaliset verkostot, joissa he toimivat. Tässä luvussa käydään läpi myös ihmiselämän taitekohdat kehdosta hautaan. Kolmannessa luvussa paneudutaan koivistolaisten moninaisiin elannonhankkimiskeinoihin – myös laittomiin, kuten kieltolain aikaiseen alkoholin salakuljetukseen. 1930-luvun lamaa ja sen aiheuttamia vakavia seurauksia ei ole myöskään unohdettu. Neljännessä luvussa tutustutaan koivistolaiseen ruokatalouteen ja viimeisessä luvussa aikakauden vaihtuviin hius- ja vaatetusmuotiin. Näkökulmasta johtuen kirjassa ei ole tarvinnut käydä läpi sellaisia yhteisöjä jakavia kipeitä aiheita kuin esimerkiksi vuoden 1918 sotaa, joka mainitaan vain ohimennen käsitellessä koivistolaisia työväenyhdistyksiä, suojeluskunta- ja Lotta Svärd -toimintaa. Aihepiirien laajuudesta ja tekijän ennakkoluulottomuudesta kertoo se, että kirjassa kuvataan niin koivistolaisia vaivanneita syöpäläisiä kuin silloista (käytännössä olematonta) sukupuolivalistusta.

Kansatieteen ja kulttuurihistorian tutkijan Leena Rossin kirjoittama teos on perusteellinen ja kattava kuvaus ”tavallisten” koivistolaisten elämästä 1800-1900 -lukujen vaihteessa. Siitä huolimatta, että teoksessa käydään läpi kansankulttuurin eri osa-alueet kunnon talvelaiseen tapaan, ei tuloksena ole pelkkä hengästyttävä detalji-kokoelma vaan eloisasti rakennettu kuvaus arkielämän eri osa-alueista juhlahetkiä unohtamatta. Tekijä on onnistunut luomaan koherentin kokonaisuuden, jossa kuuluu koivistolaisten oma ääni. Tutkimuskirjallisuuden lisäksi Rossilla on ollut käytössään haastatteluja ja erilaisia arkistoaineistoja, joita hän myös käyttää pitkin teosta. Folkloristina minua ilahduttaa erityisesti tekijän ratkaisu hyödyntää teoksessa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Kansanrunousarkiston kokoelmien antia, kuten paikannimiin liittyviä syntytarinoita, elämäntaitekohtiin ja vuotuisjuhliin liittyviä perinteitä sekä uskomustarinoita.

Uusille asuinsijoille

"Koivistolaiset evakossa 1939-1949" (2006) on itsenäinen jatkoteos edelliselle teokselle. Se kertoo koivistolaisten evakkokokemuksista talvi- ja jatkosodan aikana sekä kotiutumisesta Tynkä-Suomeen sodan jälkeen. Koivistolaisten omakohtaiset kokemukset saavat tässä teoksessa vielä enemmän sijaa kuin edellisessä, mikä on pelkästään myönteinen asia. Tekijä ei ole tyytynyt kertomaan pelkästään koivistolaisten siirtokarjalaisten vaiheista vaan kuvaa myös heidän tuntemuksiaan: Miltä kodin jättäminen lähtijöitä tuntui? Miltä vieras ruoka maistui? Miltä ennakkoluulojen kohtaaminen tuntui? Vaikka kyse on koivistolaisten evakkotaipaleesta, kirja käy yhtä hyvin esimerkistä siirtokarjalaisten kokemuksista ja kahden erilaisen (suomalaisen) kulttuurin kohtaamisesta yleisemmällä tasolla.

Kirjassa sota-aikaa tarkastellaan myös lasten silmin. Lapsille evakkomatka saattoi joissain tapauksissa näyttäytyä kovin erilaisessa valossa kuin aikuisille. Aikuisten surressa ja pelätessä lapset leikkivät ja suhtautuivat evakkomatkaan lähinnä seikkailuna, johon kuului matkustelua junilla ja proomuilla. Vaikka lapsille kotiutuminen uusiin ympyröihin usein sujui aikuisia mutkattomammin, monelle jäi ikäviä muistoja ”ryssittelystä” ja muusta syrjinnästä.

Ennen sotia ihmisten ja kotieläinten suhde oli niin läheinen, että se oli myös keskeisellä sijalla koivistolaisten muisteluissa. Talvisodan äkkilähdön vuoksi vain pieni osa karjasta pystyttiin ottamaan mukaan. Koska toinen lähtökäsky annettiin kesäkuussa 1944, evakkoon voitiin ottaa karjaa mukaan, mutta tälläkään kerralla evakuointi ei koskenut pienkarjaa tai kotieläimiä. Kissojen ja koirien lisäksi siat, lampaat, vasikat ja kanat oli jätettävä. Suurin osa kotieläimistä luovutettiin sotaväen ja puolustustöissä olevien siviilien käyttöön, hevoset tavarankuljetukseen ja lihakarja ruuaksi. Eläinten jättäminen muiden käyttöön tai kokonaan oman onnensa nojaan tuntui lähtijöistä julmalta ja surulliselta.

Sodan vuoksi Suomeen muutti 430 000 ihmistä, joista koivistolaisia oli 12 000. Siirtoväki muodosti 12 prosenttia silloisesta Suomen väestöstä. Suomi onnistui hoitamaan siirtoväkiongelmansa muita Länsi-Euroopan maita nopeammin ja ehkä tietyiltä osin myös paremmin. Kirjassa seurataan koivistolaisten asettumista uusille asuinsijoille 1940-luvun lopulle, kun Suomen ja Neuvostoliiton välinen raja oli vahvistettu ja oli selvää, että Kannakselle ei ollut enää paluuta. Tässä vaiheessa koivistolaisia asui jo yli 300 eri kunnan alueella. Sopeutuminen uusille asuinsijoille ei ollut aina helppoa, mutta sopeuduttava oli. Nuorille ja lapsille sopeutuminen kävi jopa niin joutuisasti, että vanhempi väki huolestui koivistolaisen murteen ja tapojen katoamisesta. Kulttuuriset erot aiheuttivat hämmennystä puolin ja toisin: koivistolaiset pitivät hämäläisiä saamattomina, jäyhinä ja asiallisina, hämäläiset taas ”piirakoita” eli koivistolaisia laiskoina, tuhlareina, huolettomina ja elämänmyönteisinä. Tosin he myös ihailivat koivistolaisten kykyä sopeutua ja selviytyä kaikesta. Ajan kuluksi nämä pienet erot ovat toimineet koivistolaisille kuten muillekin karjalaisille keinona erottautua kanta-väestöstä.

Molemmista kirjoista löytyy runsaasti mielenkiintoista luettavaa Koivistosta, kannakselaisesta elämästä tai evakkokokemuksista yleensä kiinnostuneille lukijoille. Koivistossa syntyneet voivat muistella silloista elämää sekä bongata tuttuja ihmisiä ja asioita kirjojen sivuilta, koivistolaisten jälkeläisille kirjat tarjoavat kiehtovan näkymän omien vanhempien ja isovanhempien elämään. Henri Terhon taittamat teokset ovat ulkoasultaan selkeät ja helppolukuiset. Leipätekstiä täydentävät erilaiset teksti-ikkunat, valokuvat, taulukot ja kartat.