KOKEMUKSET JOILLE EI OLE SANOJA

Kirsi Pohjola tuo väitöskirjallaan oman panoksensa viime vuosina pinnalla olleeseen elämäkertatukimukseen. Hän etsii sitä, mistä ei puhuta, mille ei löydy kieltä, hämärän aluetta. Omaelämäkerroissa ja muistelmissa pääpaino on tarinassa, joka useimmiten noudattaa muotoa 'vaikeuksien kautta voittoon'. Ne kokemukset, joita on vaikea kielellisesti hahmottaa tai ilmaista, jäävät kirjoittamatta.

Pohjola, Kirsi: Naisten salaiset maailmat. SoPhi, 1999. 157 sivua. ISBN 951-39-0541-1.

Kirsi Pohjola tuo väitöskirjallaan oman panoksensa viime vuosina pinnalla olleeseen elämäkertatukimukseen. Hän etsii sitä, mistä ei puhuta, mille ei löydy kieltä, hämärän aluetta. Omaelämäkerroissa ja muistelmissa pääpaino on tarinassa, joka useimmiten noudattaa muotoa ’vaikeuksien kautta voittoon’. Ne kokemukset, joita on vaikea kielellisesti hahmottaa tai ilmaista, jäävät kirjoittamatta. Kumpi on todellisempaa, elämä itse vai luotu tarina, kysyy Pohjola ja muistuttaa, että omilla kuvitelmillamme jäsennämme todellisuuden ympärillemme. Mikä osuus identiteetissämme on ei-kielellisillä kokemuksilla tai sellaisilla kokemuksilla, joille ei ole vakiintunutta sanastoa?

Pohjola tarkastelee tutkimuksessaan naisten kokemuksia elettynä suhteena maailmaan, ei ajatteluna tai uskottuina tosiasioina. Silloin huomio kiinnittyy toisenlaisiin kokemuksiin, sivussa oleviin, hiljaisiin ja salattuihin ilmiöihin. Tutkimuksen aineistona ovat naisten puheet ja kokemukset, joita on kerätty haastatteluin ja kirjallisista aineistoista. Pohjola jakaa tutkimusaineistonsa Vanhaan aikaan ja Uuteen aikaan. Erottelu ei ole pelkästään koronologinen. Sen tarkoitus on johdattaa siihen yhteiskunnallis-kulttuuriseen tilanteeseen, missä tutkimuksen naiset elivät tai edelleen elävät.

Vanha aika tarkoittaa haastatteluaineistoa, jossa yli 70-vuotiaat keskisuomalaiset naiset muistelevat elämäänsä. Lisäksi Vanhan ajan aineistoa on kerätty Museoviraston Naisen asema -kyselyn vastauksista (keskisuomalaiset naiset) sekä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Satasärmäinen nainen -omaelämäkertaaineistosta. Tutkimuksen keskeisin aineisto edustaa Uutta aikaa. Se on kerätty keskusteluissa sekä osallistumalla erään naisryhmän kokoontumisiin. Uuden ajan naiset ovat iältään 25-45-vuotiaita, edustavat keskiluokkaa ja useimmat heistä ovat akateemisia kaupunkilaisia.

Pohjola nojaa Friedrich von Schillerin 1700-luvulla muotoilemaan ajatukseen, jossa ihminen hahmotetaan persoonan ja olotilan vaikutuspiirissä muotoutuvaksi yksilöksi: ihminen on yksi ja persoona on absoluuttinen, mutta olotila muuttuu. Persoona on ihmiselle annettu mahdollisuus, josta se muotoutuu itsetietoisuudessa. Ihminen itse löytää itsensä tunteidensa ja aistiensa myötä. Olotila taas on se sosiokulttuurinen ja historiallinen tilanne, missä ihmiset kulloinkin elävät. Se vaikuttaa persoonaan, mutta vain suhteessa persoonalle annettuun mahdollisuuteen.

Naisten puheista Pohjola etsii matkaa omaan minuuteen. Vanhan ajan naiset pohtivat minuuttaan ennen kaikkea työnteolla, kun taas Uuden ajan naiset tekevät reflektoinnista työtä. Naisten puheista löytyy välittömästi elettyä, ei-teettistä yhteyttä maailmaan. Pohjolan tutkimus liittyy osaltaan naistutkimuksessa 1980- ja 1990-luvuilla paljon käsiteltyyn ruumiillisuuden teemaan, vaikka hän käsitteleekin naisten henkisiä kokemuksia ja niiden kielellistä ilmaisemista. Hélène Cixous’n luoma käsite ’feminiininen kirjoitus’ (joka ei kirjaimellisesti ole sukupuolesta riippuvaista) tarkoittaa hallitsevan sosiaalisen säännöstön marginalisoimaa kirjoitusta/puhetta: tukahdutettua ja vaiennettua. Naiskirjoitusta voidaan käsitellä ruumiin kirjoituksena; erilainen ruumis tuottaa erilaista kirjoitusta. Esimerkiksi Julia Kristeva ymmärtää äidin ruumiin luonnon ja kulttuurin väliseksi kynnykseksi, joka synnyttää sekä ykseyden että erillisyyden kokemuksen. Näitä kokemuksia Uuden ajan naisilla ovat mm. mielikuvamatkat, erilaiset näkemis- ja tunnekokemukset kuten valoilmiöt sekä usko kivien parantavaan energiaan.

Naiset etsivät alkuperäistä yhteytttä luontoon henkilökohtaisessa vastavuoroisessa kohtaamisessa luonnon olioiden kanssa. He hakevat aitoja kokemuksia ja sen myötä tietä omaan itseensä. "Olennaista ei ole tietäminen eikä havainnointi, vaan oleminen ja nauttiminen." Pohjola rinnastaa Uuden ajan naisten vastavuoroisen, lähes panteistisen luontosuhteen arkaistiseen myyttimääritelmään. Myytti on tunteisiin liittyvää, narratiivista ja ei-analyyttista, ja sitä luonnehditaan tieteellisen ajattelun vastakohdaksi. Yleisesti myytti ymmärretään tieteellistä ajattelua edeltävänä, primitiivisenä ajatteluna. Pohjolan mukaan naiset kuitenkin kokevat myytin tieteellistä maailmankuvaa seuraavana, sen jälkeisenä selitysmallina. Luonnon elollistaminen ja "yliluonnolliset" kokemukset ovat naisille todellisuutta siinä missä näkyvät objektit.

Tieteellinen tieto on vain yhdenlainen tapa kuvata maailmaa. Naistutkimuksessa on pitkään korostettu sitä, että tieteen on tuottanut ihmisrodun tietty erityisryhmä: valkoihoiset keski-ikäiset miehet. Pohjola väittää, että naiset ovat eläneet ja elävät erilaisissa tietämisen, totuuden ja kokemisen maailmoissa. He sotkevat tunteen, järjen ja tiedon tietoisesti ja nostavat aistimisen keskeiseksi tiedon kanavaksi. Tietyssä mielessä jokainen luo itse oman todellisuutensa. Pohjola sivuaa tiedon olemusta, mutta ei kuitenkaan pohdi sitä pitemmälle, ei myöskään tiedon sukupuolittuneisuutta.

Kansanperinnearkistoissa on runsaasti tallenteita ihmisten uskomuksista ja yliluonnollisista kokemuksista kuten kummituksista tai enkeleistä. Nykyinen rationaalinen ja luterilaisesta työetiikasta ammentava maailman jäsentämistapa ei juuri anna sijaa senkaltaisille kokemuksille sen enempää kuin kasvien, puiden tai tähtien subjektiiviselle merkityksellekään. Uuden ajan naiset salaavatkin kiinnostuksen kohteensa valtarationaalisuudelta.

Vanhan ajan naisten täytyi sopeutua ja nöyrtyä ja ottaa huomioon ensi sijassa toiset. Minälle varattiin salaisia hetkiä arkirutiinien väleistä ja hiljaisista hetkistä. Uuden ajan nainen rakentaa eheyttä minuudelleen lähtemisestä ja oman itsen muuttumisesta. Jos Vanhan ajan naisten elämänohje oli ’kestä ja kärsi’, on se Uuden ajan naisilla ’kestä itseäsi mutta älä toisten puolesta kärsi’. Identiteettiä korostava kulttuuri on johtanut elämysyhteiskuntaan, jota luonnehtivat tunnevarautuneiden kokemusten etsiminen tässä ja nyt.

Tutkimuksen ongelmana on aineiston edustavuus – tai sen puute. Uuden ajan aineisto on pieni. Se koostuu henkimaailmasta, elämänenergiasta ja enkeleistä kiinnostuneista naisista. Heidän kokemisen ja näkemisen tapaansa ei voi yleistää koskemaan kaikkia naisia. Pohjola tietää tämän kyllä itsekin ja sanoo valinneensa tietoisen kärjistyneen joukon naisia, joiden ei ole tarkoituskaan edustaa tämän päivän naisten elämässä yleistä tai vallitsevaa. Sinänsä aineisto voi olla mielenkiintoinen, mutta se on huonosti perusteltu. Ja miten sen voi rinnastaa vanhojen naisten kertomuksiin, naisten, jotka on valittu asuinpaikan, ei henkimaailmaa kohtaan osoitetun kiinnostuksen perusteella? Lukija jää kaipaamaan myös kunnollista loppuyhteenvetoa. Nyt tulee tunne, että on harhaillut hämärän alueella pääsemättä perille.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *