Dosentti Martti Häikiön uusin kirja on merkillinen teos. Nojaamalla aiempien töiden saamaan ansaittuun arvovaltaan ja maineeseensa Häikiö on luonut hämmästyttävän tekeleen, joka on jotain poliittisen pamfletin ja historiantutkimuksen välimailta – olematta kumpaakaan. Jo nimestään lähtien teos hankaloittaa lukunautintoa – profeetoista Häikiö puhuu vain teoksen alussa, ensimmäisen luvun ensimmäisessä alaluvussa. Muissa artikkeleissa – teos on lähinnä artikkelikokoelma – Häikiö osoittelee kanssaan menneisyydenkuvasta eri mieltä olevien syntejä.

"Historia ja väärät profeetat" ei ole historiantutkimusta. Se on kokoelma vastineita eri tiedotusvälineissä julkaistuihin artikkeleihin ja lausuntoihin. Osa artikkeleista on aiemmin julkaistuja, osa uusia.

Lähteinä näissä artikkeleissa on käytetty hengentuotteita, joita ei useinkaan ole yksilöity :
"Voi vain kysyä, mitä tarkoitusta palvelee esimerkiksi hänen [H. Ylikankaan] käsittämättömän hävytön, näennäisauktoriteettia uhkuva ja henkilökohtaisia loukkauksia täynnä oleva kirjoituksensa Tanneria puolustaneita Demarin kolumnisti Aimo Kairamoa ja kirjailija Arvo Saloa vastaan."
Lukija haluaisi kuitenkin aluksi kysyä, "mikä artikkeli, missä julkaistu ja koska?" Häikiö ei kerro.

Teoksen lähdeapparaatti on olematon. Jokaisen luvun alussa on ilmoitettu, mihin tekijä haluaa sanottavansa osoittaa. Tämä annettu luettelo on kuitenkin puutteellinen, eikä kirjassa ole lain esitetty lähdeluetteloa, mikä olisi dosentilta edellytettävää perustekniikkaa – jo yliopisto-opiskelijan kirjallisuusesseeltä vaadittua.

Häikiö hyökkää teoksessa – osin perustellusti, osin ilmeisen henkilökohtaisista antipatioista johtuen – keskeisiä Suomen poliittisen historiakuvan asiantuntijoita vastaan. Erityisen ankarasti, ja täysin perustelematta ja suuremmin selittelemättä, hän siellä täällä mollaa Keijo Korhosta, joka toimi hänen väitöskirjansa vastaväittäjänä. Ensimmäisen "iskun" Korhonen saa jo teoksen esipuheessa.

"Iso kirja" varoittaa, että mitattaessa tullaan kaikille käyttämään samaa mittaa. Näin on syytä toimia myös Häikiön kohdalla. Häikiö haluaa kirjoittaa Suomen historiaa uudelleen, omasta mielestään tieteellisemmin ja objektiivisemmin. Teoksesta paistaa kuitenkin melko selkeästi läpi tekijän yhteiskuntatieteellinen tausta ja voimakas "hihhulinationalismi". Tieteellisen historiantutkimuksen, jota on puhtaimmillaan pidettävä eksaktina tieteenä siinä kuin vaikkapa fysiikkaa, puutteellinen hallinta luo tilanteen, jossa tekijä antaa osin jopa huvittavan kuvan taidoistaan historiantutkimuksen jalolla kentällä.

Muutama esimerkki valaissee tilannetta: Häikiö syyttää aiheellisesti Matti Klingeä epähistoriallisuudesta, kun tämä esittää Venäjän vallan ajan historian edistyksenä siihen, mitä Ruotsin tilanne oli 1700-luvulla ja toteaa, että vertailussa vaihtoehtojen paremmuudesta (Ruotsin vai Venäjän osa) tulisi verrata tilannetta Ruotsiin 1800-luvulla, siis samaan aikaan. Samalla Häikiö kuitenkin esittää suomen kielen kontrafaktuaalisesta historiasta (lue: jossittelu), että "Suomea puhuvien osuus Ruotsi-Suomen koko väestöstä oli Ruotsin vallan loppuvuosina noin 22 prosenttia ja 1800-luvulla lähes 80 prosenttia". Mistä Häikiö on Ruotsi-Suomen kuvitelluksi kielisuhteeksi tuon viimemainitun saanut, jää arvoitukseksi. Häikiö spekuloi myös Suomen itsenäistymisellä kansallisuusaatteen myötä Ruotsinkin alaisuudesta, mutta – vielä epähistoriallisemmin kuin Klinge – ei huomioi, ettei Ruotsin aikaan ollut mitään yhtenäistä Suomea, joka ylipäätään olisi voinut itsenäistyä.

Häikiö käy H. Ylikankaan kimppuun sekä Suomen itsenäistymistä että Talvisotaa koskevassa jaksossa. Häikiön yhteiskuntatieteellinen tausta ja puutteellinen historianymmärrys paljastuu selkeästi Vapaussotaa käsiteltäessä; perinteiseen tapaan Häikiö luo kuvan "itsenäisestä Suomesta", jossa työväenliike nousi kapinaan ja loi vallankumouksellisen hallinnon. Historiallinen tosiasia tietysti on, että nimenomaan eduskunta ja Senaatti nousivat kapinaan julistauduttuaan ylimmäksi valtiovallan haltijaksi maassa. Mitään juridista oikeutusta moiseen ei ollut.

Samoin Häikiö jättää huomiotta, että eduskunnan itsenäisyysjulistus merkitsi Suomen itsenäisyydelle yhtä paljon kuin taannoinen Tsetsenian itsenäisyysjulistus. Myöskään Leninin antamalla tunnustuksella ei ollut historiallisessa tarkastelussa mitään arvoa, tunnustihan Lenin itsenäiseksi mm. Siperian rautatien (ei maapohjaa, vaan nimenomaan rautatietoiminnan, jota Tsekkilegioona hallinnoi).

Talvisodan osalta Häikiöltä on jäänyt tutustumatta ainakin Juri Kilinin (2001) tutkimukseen Karjalan historiasta, jossa hän lähteisiin nojautuen osoittaa, että päätös Suomen valloittamisesta tehtiin Neuvostoliitossa jo 1920-luvulla, joten Talvisosan tilanne oli vain oiva tilaisuus päätöksen toteuttamiseen.

Häikiön artikkelikokoelman päälinja ja peitelty tarkoitus paljastuu yhdistettäessä sen alku- ja loppuosan EU-kannanotot ja Häikiön postmoderni kuva historiantutkimuksesta kaunokirjallisuuden alalajina. Viimemainittu lie keskeisin syy otteen epähistoriallisuuteen kautta linjan – pata on tässä soimannut kattilaa, vaikka tunnetusti kummallakin on musta kylki. Uskomattomin Häikiön väite on, että 1918 Moskovassa perustettu SKP olisikin perustettu vasta Toisen maailmansodan jälkeen Suomessa, "hätäisesti ja salaa"

Myöskään valtio-opillisesti Häikiön teos ei – tekijän tohtorinarvosta huolimatta – täytä tieteellisen ja objektiivisen akateemisen tason vaatimuksia. Häikiö toteaa useassa kohdassa Suomen säilyttäneen itsenäisyytensä EU:n jäsenenä ja painottaa asiaa voimakkaasti kautta koko teoksen.. Valtiotieteen tohtorina Häikiön ainakin tulisi tietää, että itsenäinen valtio on sellainen, jolla on hallussaan "legitiimin väkivallan monopoli", ts. ylin valtiovalta lainsäädäntö- ja sopimusoikeutuksineen. Suomella – sen enempää kuin muillakaan EU:n jäsenillä – tällaista oikeutta ei ole, paitsi tietysti nk. suurilla jäsenmailla de facto -oikeutena. Kokonaan toinen asia on, onko tilanne "hyvä" vai "huono", mutta akateemiselta kirjoittajalta, joka moittii muita "epähistoriallisuudesta" ja älyllisestä epärehellisyydestä, voisi odottaa totuudessa pysymistä.

Kokonaisuutena Häikiön teoksesta voi todeta, että se on tieteellisen keskustelun puheenvuorona harvinaisen epämiellyttävää luettavaa, jossa ei oikeastaan ole esitetty yhtään sellaista näkemystä, jonka tukena annetut "tosiasiat" kestäisivät edes kevyttä analysointia. Kirjaan on kuitenkin syytä tutustua, lähinnä esimerkkinä siitä, miten historiasta ei tulisi kirjoittaa.