Johannes Hynösestä tuli julkkis, koko kansan Hannes, kun häntä haastateltiin tasavallan presidentin itsenäisyyspäivän juhlavastaanotolla 6.12.2014. Tuolloin 101-vuotias sotaveteraani hurmasi sekä paikalla olevat että television ääressä juhlivat kansalaiset aitoudellaan, luontevuudellaan – ja tanssillaan! Juhlien jälkeen tiedotusvälineet riepottivat miestä haastattelusta toiseen ja tekivät hänen elämänvaiheitaan, kokemuksiaan ja ajatuksiaan koko kansalle tutuiksi.

Kaikki viestimet antoivat myönteisen kuvan ikinuoresta kohteestaan. Maiju Lemettinen kirjoitti Ilkka-lehdessä 3.1.2015: ”Satayksivuotiaan piti tulla Mikkelistä linnan juhlien tungokseen ja havahduttaa suomalaiset siihen, että ikäihmisillä on ajatuksia ja tunteita. Sodat kestänyt hymyilevä mies lohduttaa jo olemassaolollaan. Hynösen opetus on, että hyvään elämään ei tarvita rikkautta eikä myötämäkeä, vaan oikeaa asennetta.”

Sympaattinen on myös se kuva, jonka tietokirjailija, vapaa toimittaja, TM Liisa Seppänen (s. 1957) piirtää ”koko kansan Hanneksesta” kirjassaan Aika velikulta: Hannes Hynösen pitkä taival 1913–2015. Tekijä käyttää tutkijan tavoin runsaasti monipuolisia lähteitä: kirkonkirjoja, koulutodistuksia, kirjeenvaihtoa, muistiinpanoja, vieraskirjoja, päiväkirjoja, kalentereita, muistivihkoja, kronikoita, mietelmiä ja haastatteluja; mukana on fanipostia, siunauspuhe, muistokirjoitus ja kuolintodistuskin. Nämä näkyvät lähdeluettelossa, jossa ei kuitenkaan mainita tilastoja, säädöksiä ja tutkimuskirjallisuutta, joihin tekijä myös nojautuu. Suurelle yleisölle tarkoitetussa kirjassa ei myöskään ole lähdeviitteitä, mutta niitä ei lukija kaipaakaan.

Seppälä asettaa Hanneksen elinvuosien taustaksi Suomen päämiesten hallintokaudet suuriruhtinas Nikolai II:n vuosista tasavallan 12. presidentin, Sauli Niinistön ja EU:n aikaan. Lukijan muistin virkistykseksi hän luettelee lukujen alussa kunkin ajanjakson merkittäviä tapahtumia. Näistä jotkut koskettavat myös Hannesta, mutta osa ei vaikuta hänen arkiseen elämäänsä millään tavalla. Itsekin savolaisen syrjäkylän kasvattina Seppänen tuntuu tavoittaneen torpparin pojan olemuksen ja elämän keskeiset piirteet niin, että ne koskettavat. Moni arjen historioitsija voisi ottaa kirjailijasta mallia siinä, miten sujuvasti ja luontevasti yksilön elämän voi sitoa kunkin ajan olosuhteisiin ja suomalaiseen elämäntapaan vain muutamalla rivillä tai kappaleella.

Yksi kymmenestä

Johannes Hynönen syntyi Venäjän aikaan, 10.1.1913 sydän-Savossa, Joroisten kunnassa, Lahnalahden kylässä, Selänpään torpan savusaunassa. Ennen Hannes-poikaa Alfred ja Hilda Hynönen olivat saaneet jo kuusi lasta, Vilhon, Iidan, Hiljan, Uunon, Olgan ja Viljon, mutta näistä kaksi nuorimmaista oli kuollut jo pienenä. Hanneksen jälkeen syntynyt Einokin menehtyi alle kaksivuotiaana. Yhdeksäs ja kymmenes lapsi, Anna ja Helena syntyivät itsenäiseen Suomeen. Nuoren aikuisen iässä kuolivat vielä Uuno ja Vilho.

Kuva: Hynösen perheen lapset 1923. Kirjan kuvitusta.

Hannes oli vilkas ja puhelias lapsi, melkoinen vintiö, joka sai koiruuksiensa ja kolttostensa takia tukkapöllyä tai vitsaa ajan kasvatusperiaatteiden mukaisesti. Hän seurasi kotikylän ihmisten touhuja uteliain ja valppain silmin. Hän oppi lukemaan jo viisivuotiaana ja tankkaili sanomalehdistä otsikoita ”punikeista” ja ”lahtareista” kiikuttaessaan 1918 kapinakeväänä postia kylän talosta toiseen. Hän lauloi iloisesti Kerenskistä ja hyppelehti samalla oman koreografiansa mukaan. – Liekö tässä ollut Hanneksen elinikäisen tanssitaidon ja -innostuksen alku?

Neljänä talvena Hannes kävi Lahnalahdessa kiertokoulua, ennen kuin pääsi vuonna 1922 naapurikylään perustettuun kansakouluun. Kolmen kansakouluvuoden jälkeen hän kävi vielä jatkokurssin. Hilja-siskon pyhäkoulussa hänen sieluunsa juurtui hiljainen ja syvä luottamus Jumalaan. Se varmasti auttoi osaltaan kestämään, kun kuolema vieraili perheessä. Kun keuhkotuberkuloosi vei Hilda-äidin vuonna 1923, kuopus oli vain 2-vuotias ja Hanneskin vain 10:n ikäinen. Vuonna 1927 Uuno nukkui pois pääsiäisaamuna ilmeisesti keuhkotautia sairastettuaan, ja Vilho menehtyi talvisodan pommituksissa Kuhmossa. Jäljelle jääneet sisaret Iida, Hilja, Anna ja Helena elivät puolestaan 100 vuoden tietämille. Pisimpään, 102-vuotiaaksi, eli Hannes. Hän ei pelännyt kuolemaa, sillä hän uskoi, että kuoltuaan ihminen pääsee uuteen ja parempaan kotiin.

Opintokerhoa ja kultaista nuoruutta

Köyhä torpan poika olisi halunnut opettajaksi, mutta hänellä ei ollut varaa seminaariin eikä edes kansanopistoon. Hannes omaksui kuitenkin oppia ja tietoa kaikkialta, mistä sai. Tärkeä opas oli koulun hiihtokilpailusta saatu palkinto, Kotikasvatus-Yhdistyksen julkaisu, Nuorison käytös: Maaseudun nuorisolle käytösohjeita koonneet Artturi Lehtinen, Vilho Reima ja M. Tirronen. Poika luki kirjan tarkkaan ja käytti sitä myös opintokerhossa, jonka hän perusti heti koulun jälkeen ja jota hän ohjasi sotaväkeen lähtöönsä asti.

Opintokerhotyössä Hanneksen tiedot karttuivat ja esiintymistaito harjaantui. Ryhmässä ei kuitenkaan puhuttu politiikasta. Nuorison käytös -kirjassakin sanottiin: ”Seurapiirissä ei keskustelu noista asioista ole paikallaan, koska niistä helposti aiheutuu kiistoja.” Eikä uskon asioita pohdiskeltu. Kirjan mukaan uskonto on asia, jota ei suuressa seurassa pidä repostella, vaikka pienessä toveripiirissä siitä voi keskustella. Myöhemminkään Hannes ei toitottanut poliittista kantaansa eikä julistanut uskoaan. Synnyinlahjanaan hän lienee saanut luontevat ihmissuhdetaidot sekä vanhempien kasvatustyön tuloksena sydämen sivistyksen, lähimmäisen huomioimisen ja kunnioittamisen.

Hanneksen isä, Alfred lunasti vuonna 1927 Syvälahden torpan omakseen, ja hänestä tuli itsenäinen pienviljelijä. Muutos oli merkittävä tuolloin 14-vuotiaalle Hanneksellekin: ”Voi veikkoset, kyllä se tuntui erilaiselta mennä työhön omalle pellolle, kun sai tehdä kaiken oman perheen hyväksi!” Elämä hirsimökissä oli vaatimatonta. Ei ollut sähköä, radiota eikä puhelinta kuten ei muillakaan pikkutiloilla tuohon aikaan. Lisätienestiä oli haettava halkometsästä ja ratapölkkyjen teosta. Nuori Hannes hiihteli oravametsällä; elämänsä ensimmäisen puvun ja polkupyöränkin hän osti oravannahkarahoilla.

Kuva: Selänpään torppa Joroisten Lahnalahdessa. Kirjan kuvitusta.

Päästyään kesällä 1929 ripille Hannes aloitti tansseissa käymisen ja tanssi niin, että hänen tanssi-intoaan ihan paheksuttiin. Hän myös lauloi ja näytteli iltamissa. Kolmen ystävänsä kanssa hän ideoi teatteriesityksiä ja kierteli useilla paikkakunnilla esiintymässä. Ohjelmistoon kuuluivat ainakin Aleksis Kiven ”Lea” ja ”Seitsemän veljestä” sekä ”Jääkärin morsian”. Politiikka ei nuorta miestä houkutellut, vaikka Lahnalahden entiset torpparit läksivät joukolla mukaan Suomen pienviljelijäin puolueen toimintaan.

Täyttäessään 20 vuotta vuonna 1933 Hannes ”pani elämän risaiseksi” – osti Klubi-askin ja tarjosi tupakat kavereilleen. Itse hän ei polttanut eikä viinaakaan maistanut. Samana vuonna Alfred-isä toi kotiin uuden puolison, Ada-lesken. Talonpito alkoi jäädä yhä enemmän Hanneksen huoleksi, mutta varusmiespalvelus Viipurin kenttätykistössä keskeytti viljelytyöt ja moninaiset harrastukset vuonna 1934. Jossakin välissä Hannes seurustelikin, mutta lopetti suhteen siihen paikkaan, kun kuuli tytön sanoneen, että Hannes on mukava poika mutta niin köyhä. Ylpeys se on torpan pojallakin! Silti hänelle jäi nuoruudesta kaunis kuva: ”Jos nyt pikkuisen kehun, niin minulla oli aika vilkas nuoruus Joroisissa ennen sotavuosia. Siinä ei ollut mitään, minkä jättäisin pois. Se oli kaunista aikaa, kaikki oli puhdasta ja viatonta.”

Vuonna 1937 eräs kaivosyhtiö tarjosi Selänpäästä hyvän hinnan, ja Alfred myi tilan. Hannes sai etsiä uuden paikan. Mikkelin maalaiskunnasta, Vatilan kylästä  löytyi Kuusela. Uuteen kotiin muuttivat Alfred ja Ada sekä 24-vuotias Hannes, 19-vuotias Anna ja 17-vuotias Helena. Tytöt hoitivat karjan, Ada taloustyöt sekä Hannes ja Alfred maataloustyöt kahden hevosen. Ruumiillisen työn vastapainoa Hannekselle tarjosivat keskustelut runoilevan ja kirjoittelevan kengitysseppä Torsti Turusen kanssa – tämän sielunkumppanin hän tapasi jollakin kaupunkireissullaan.

Maaliskuussa 1938 tapahtui kauaskantoisempi kohtaaminen: porsaanhakumatkallaan Hannes pistäytyi Makossa, mylläri Jooseppi Pöntisen talossa. Siellä hän tapasi myös talon 18-vuotiaan tyttären, Toinin. Nuoret viihtyivät toistensa seurassa ja alkoivat tapailla toisiaan, mutta tanssipaikoille kirkkokuorossa laulava, vakavamielinen Toini ei ilmestynyt. Seuraavana vuonna tyttö alkoikin seurustella Unton kanssa. ”Kyllä se harmitti, mutta en voinut oikeastaan olla vihainen vaan iloinen Toinin puolesta, sillä Unto oli uskovainen ja hyvä mies, ja ajattelin heidän sopivan yhteen.”

Hevosmies ja kranaatinheitinjoukkueen johtaja

”Suomen elämä kohosi kuin pullataikina”, luonnehti Hannes 1930-luvun jälkipuoliskoa. Mutta tuo kohoaminen loppui 30.11.1939. Jo jonkin aikaa ilmapiiri oli ollut uhkaava, ja syksyllä Toini oli nähnyt unen, jossa itäinen taivas synkkeni ja sieltä vyöryi ikään kuin roomalaisia valjakoita länttä kohti. Rynnistämisestään huolimatta valjakot eivät päässeet puolen taivaan yli. Siinä ne laukkasivat paikoillaan. Koko talvisodan ajan tyttöä kantoi varmuus siitä, että venäläiset eivät pysty valloittamaan Suomea.

Sodassa Hannes sai vastuulleen tykistöpatterin hevoset. Hän oli käsitellyt hevosia pienestä pitäen, eivätkä Laatokan talviset metsätkään yllättäneet savotoissa ja maatilalla karaistunutta miestä. Mutta jo sodan ensimmäiset päivät järkyttivät häntä: oli kysymys tuhoamisesta ja tappamisesta. Hänen selviytymisstrategiansa mukaan tunteet piti siirtää sivuun ja sodan tapahtumia piti katsoa kylmästi vain tehtävinä, jotka täytyi suorittaa niin hyvin kuin pystyi. Silloin pelkokin katosi ja toimintakyky säilyi.

Kuva: Hannes Hynönen ja Toivo Paakkari jossakin rintamalla sodan aikana. Kirjan kuvitusta.

Vatilassa ihmiset tunsivat olonsa turvalliseksi, ja Helsingin evakoitakin sijoittui taloihin: Hanneksen kotona asui kaksi perhettä ja Toinin kotitalossa yksi. Vaikka Toini seurusteli Untonsa kanssa ja Hannes kirjoitteli kenttäpostia toiselle naapurin tytölle, kumpikin lähetteli terveisiä myös toisilleen. Kun sota loppui, Hannes palasi kotiin kantakortissaan merkinnät: ”käytös hyvä” ja ”lomautetaan toistaiseksi 29.4.1940”.

”Toistaiseksi” päättyi huhti-toukokuun vaihteessa 1941 kertausharjoituksiin, joissa Hannes koulutettiin kranaatinheittimen johtajaksi. 25.6. alkaneessa jatkosodassa hän palveli kranaatinheitinkomppaniassa antaen tulitukea hyökkäävälle jalkaväelle. Kun nuori isäntä viipyi neljänä peräkkäisenä kesänä maataan puolustamassa, talonpidosta vastasivat Alfred ja naisväki. Makon peltotyöt teki Toini, kun isä oli huonokuntoinen ja veli rintamalla. Asemasodan ajan Hannes vietti Kannaksella Lempaalassa ja kävi kirjeenvaihtoa Toini kanssa, vaikka tämä kihlautui Untonsa kanssa keväällä 1942. Sitten yhtäkkiä Toinilta saapui viesti, että hän oli purkanut kihlauksensa Unton kanssa. Mitä konstailua tuo mahtoi olla? Toisaalta ilo läikähti Hanneksen mielessä: tyttö oli vapaa.

Sodassa Hannes joutui neljästi läheltä-piti -tilanteeseen, mutta selviytyi, ja kesällä 1944 alkaneelta Neuvostoliiton suurhyökkäykseltä hän välttyi, koska oli juuri silloin päässyt maanviljelyslomalle Kuuselaan. Hyökkäyksestä hän kuuli radiosta, joka oli vihdoin hankittu Hynösille. Myös sodan lopun taisteluista hän selvisi ehjänä, mutta sai kranaatinheittimen paukkeesta muistoksi kuuroutuneen oikean korvan.

Sodan muistoja Hannes ei torjunut. Mitään traumaterapiaa ei ollut tarjolla, mutta miehet hoitivat toisiaan. Hanneskin puhui muistoistaan paljon ja monien aseveljien kanssa, kunnes tarve vähitellen helpotti. Tämä vuosikausien rauhallinen purkuprosessi tuotti tasapainoisen miehen. Myös sotakirjallisuuden lukeminen palveli samaa tarkoitusta. Hanneksen mielestä osa sotakirjoista oli kirjoitettu kuulopuheiden ja mielikuvituksen pohjalta, mutta Väinö Linnan Tuntematon sotilas oli todenmukainen kertomus. ”Sellaista sodassa oli.”

Maata ja perhettä rakentamaan

Jatkosodan päätyttyä 19.9.1944 Hannes palasi kotitilalle eikä hänen tarvinnut enää osallistua Lapin sotaan. Emäntä taloon oli kuitenkin löydettävä, sillä ystävät ja kylänmiehet paheksuivat jo, kun 31-vuotias isäntä oli yhä poikamies. Hänellä oli toki naispuolisia ystäviä, ja yhden heistä, Vatilan koulun opettajan, Rauhan, hän tutustutti hienovaraisesti Toinin hylkäämään Untoon, ja parihan heistä tuli. Hän itse ajatteli vain myllärin tytärtä ja kosi tätä uudenvuoden iltana 1944 kuutamokävelyllä: ”Jos minä hommaan jauhot, niin tulisitko sinä leivän leipojaksi?” ”Suatanhan minä tullakin”, vastasi Toini. Nuorten ensi kohtaamisesta oli kulunut seitsemän vuotta.

Lähes vuoden pituisen kihlauksensa aikana nuoret kirjoittelivat toisilleen ahkerasti. Toini oli varma, että he kaksi kuuluvat yhteen. Hannes puolestaan tunnusti: ”En minä rakasta sinua kiihkeästi kuin hullu ja mieletön. Minun tunteeni on sydämen syvyyksissä, se on hiljaista ja vakaata, mutta se on sellaisena kestänyt nämä monet vuodet, ja toivoisin sen yhä kestävän siihen asti, kunnes jompikumpi meistä seisoo toisen haudan partaalla.”

Helmikuussa 1945 Hanneksen isä kuoli 74-vuotiaana. Alfred oli toivonut pääsevänsä viimeiseen lepoon Joroisten multiin, ja niinpä Hannes kuljetti isänsä arkun reellä 90 kilometrin matkan sakeassa lumipyryssä määränpäähän. Joulukuun 22. päivänä 1945 Hannes ja Toini vihittiin morsiamen kotona, mistä nuoripari ajoi hääjuhlien jälkeen Kuuselaan aloittamaan yhteistä elämäänsä, joka kesti melkein 65 vuotta.

Kun Toinin isä kuoli vuonna 1946 yllättäen 59-vuotiaana, Elsa-anoppi alkoi houkutella nuoria muuttamaan Makkoon, koska Toinin Elis-veljeä kiinnosti liike-elämä enemmän kuin maatilan työt. Kuusela myytiin, ja kesällä 1947 Hannes, Toini ja alle vuoden ikäinen esikoinen, Pertti muuttivat Makkoon. Siellä oli iso tupa ja kaksi kamaria, joten Elsa sekä kaksi nuorta perhettä mahtuivat hyvin taloon. Asuminen väljeni, kun Elis rakensi oman talon lähistölle, ja muutti lopulta pois – Kanadaan asti.

Kuva: Hannes ja Pertti peltotöissä 1950-luvun alussa. Kirjan kuvitusta.

Makkoon kuului 78 hehtaaria metsää ja reilut kahdeksan hehtaaria peltoa. Navetassa oli puolenkymmentä lehmää, lampaita, porsaita ja kanoja. Monen muun pientilallisen tavoin Hannes viljeli pelloillaan ihmisille ruista, vehnää ja perunoita sekä elikoille kauraa, ohraa, heinää, lanttua ja rehujuurikasta. Ryytimaassa kasvoi porkkanaa, kaalia, naurista, hernettä ja papua. Mutta elannon hankkiminen kasvavalle perheelle vaati lisätienestiä, jota Hannes sai mm. metsätöistä, rahdinajosta ja jääteiden jäädyttämisestä. Myös naapureiden viljojen jauhattaminen vanhassa myllyssä tiesi pieniä lisäansioita.

”Minun elämäni kohentui samaan tahtiin kuin Suomen elämä”, kuvasi Hannes kehitystä sotien jälkeen. Hän kunnosti rakennuksia ja hankki koneita; 1950-luvun kuluessa tilalle saatiin lavakuivuri, lypsykone, leikkuupuimuri ja traktori lisälaitteineen. Toinille Hannes osti Upo-pulsaattoripesukoneen, vaikka vaimo piti konetta tarpeettomana kuten kylän ukotkin, joille Hannes totesi hankkineensa vehkeen likaisten poikiensa pesemiseen. Television perhe sai perintönä Elsa-mummilta, joka oli ostanut sen vuonna 1963 katsoakseen siitä jumalanpalveluksia. Vuonna 1966 pihaan ilmestyi lopulta autokin, Fiat 600, jota Hanneksen puolesta ajoi Pertti. Yleensä koneita ostettiin, jos ostos oli järkevä, jos siihen oli varaa ja jos Toini hyväksyi.

Kuva: Mainosjuliste 1954, Museokeskus Vapriikki.

Luottamusta ja rakkautta

Vuosina 1946–1961 Hynöset saivat kuusi poikaa ja yhden tytön. Hanneksen mukaan hevosten ja lasten kasvatuksessa pätivät samat periaatteet: ”Keskustele rauhallisesti, kuuntele. Opeta, ole kärsivällinen, anna paljon kiitosta ja aseta selvät rajat!” Lasten kertoman mukaan isä ei koskaan menettänyt malttiaan eikä puhunut rumasti, mutta oli päättäväinen ja ehdoton auktoriteetti. Luottamus ja rakkaus olivat hänen kasvatuksensa ydin, mutta sääntöjäkin oli: kiroilla ei saanut, ei myöskään kiusata toisia. Hannes keksi omatekoisia manailuja: ”kelevottoman kattilat” ja ”juuttaan pakana”. Vanhaan tapaan oven yläpuolella oli koivuvitsa varoituksena, ja välillä töllön töihin syyllistynyt joutui sen itse hakemaan. Pienestä pitäen lapset kulkivat vanhempiensa mukana navetassa ja muissa askareissa osallistuen töihin kykyjensä ja halujensa mukaan. Jokainen osallistui kotitöihin ja oppi myös parsimaan sukkia.

Iloisella, seurallisella ja ihmisrakkaalla Hanneksella oli aina aikaa toisille ihmisille ja kaikki olivat tervetulleita taloon. Hän teki myös oma-aloitteista sosiaalityötä: selvitteli naapureiden ja avioparienkin kiristyneitä välejä, holhousasioita sekä hankalia perinnönjakoja. Mies oli perustamassa kalastuskuntaa sekä käynnistämässä tiekunnan ja Hynösten sukuseuran toimintaa. Kansakoulun johtokuntaankin hän kuului. Savolaisen pienviljelijän kuvaan toi oman lisänsä se, että mies opetti lapsia pyhäkoulussa. Toini puolestaan tuki virsien veisuuta kauniilla äänellään.

Sekä Hannes että Toini kannustivat lapsiaan koulunkäyntiin, mutta antoivat heidän valita koulunsa. Anni-tytär oli ylpeä isästään: ”Minun ei tarvinnut hävetä isää murrosiässäkään. Isä oli luonteva kaikkien kanssa, ei pokkuroinut ketään eikä halveksinut ketään. Kaikki olivat hänelle ennen muuta ihmisiä.” Sitä tytär kuitenkin harmitteli, ettei saanut kotoa riitelemisen mallia. Hän näet järkyttyi kovasti, kun kohtasi muualla riiteleviä ihmisiä. Nuorimman pojan, Paulin mieleen oli jäänyt isän antama parisuhdevinkki: ”…heitä nainen seinälle, ja jos pysyy siellä, älä ota missään tapauksessa, kyseessä on pahansisuinen tapaus!” Lastenlapsista Veera muisti papan korostaneen, että nuoren ihmisen pitää osata käyttäytyä hyvin ja olla kohtelias, koska silloin häntä erehdytään luulemaan viisaaksi. Siiri taas sai isoisältään harrastusneuvon: ”Ihmisen pitää iloita siitä, mitä hän tekee. Jos palloa potkii väkisin, siitä ei tule mitään.”

Omia ja yhteisiä harrastuksia

Kun elämä oli kaikkein kiireisintä, Hannes piti taukoa tanssiharrastuksessaan, mutta Toini jatkoi kirkkokuorossa laulamista. Yhteisen harrastuksen kaksi hevosten ystävää löysi ravikilpailuista, joissa kumpikin ohjasti Näpsä-ruunaa. 1950- ja 1960-luvulla Hannes ja Toini saivat yhdessä 70 ravipalkintoa. Välillä piti melkoista kiirettä: Toini saattoi jonakin sunnuntaina joutua rientämään aamulypsyn jälkeen kirkkokuoroon laulamaan jumalanpalveluksessa ja sieltä edelleen jääraveihin.

Hanneksen ja Toinin vapaa-aika lisääntyi vuonna 1976, kun 24-vuotias Matti-poika osti Makon tilan sukupolvenvaihdoksen yhteydessä. Hannes oli silloin 63-vuotias. Eläkkeelle jäämistään Hannes juhlisti vierailemalla Linnanmäellä ensimmäisen lapsenlapsensa kanssa ja testaamalla siellä kaikki laitteet. Hän ei puuttunut enää tilan asioihin, vaan seurasi asioita sivusta. Omaksi huvikseen hän kalasteli, kasvatti varhaisperunaa, pilkkoi polttopuita, sitoi saunavastat talveksi ja teki muuta pientä. Hän viihtyi edelleen Vatilan tutuissa ympyröissä ja itselleen luontaisissa verkostoissa.

Eläkkeelle jäämisen myötä Hannes palasi tanssiharrastuksensa, jota Toini seurasi hyväksyen vierestä, ehdottipa tanssikumppaneitakin. Mies osallistui jopa MTV:n Lauantaitanssien kuvauksiin daaminaan Toinin serkku. Myös toiseen vanhaan  harrastukseensa Hannes tarttui: hän perusti opintokerhon ja ohjasi sitä yhdeksän vuotta. Yhdessä puolisot sukelsivat myös seuramatkojen maailmaan, ja suuri osa Euroopan maista tuli heille tutuiksi. He kävivät jopa Kanadassa Toinin Elis-veljen vieraana. 1980-luvulla todetut syövät hillitsivät jonkin verran miehen aktiivisuutta, mutta eivät häntä lannistaneet. Viimeiseksi ulkomaanmatkaksi jäi retki Garda-järvelle vuonna 1991, minkä jälkeen pariskunta matkusteli kotimaassa ja kävi kylpylöissä.

80-vuotispäivänsä jälkeen Hannes muutti Toininsa kanssa kaupunkiin, Mikkeliin Kattilansiltaan kerrostalokaksioon. Se sijaitsi hissittömän talon kolmannessa kerroksessa! Alku oli vähän hankalaa, kun uudessa ympäristössä oli vähän tekemistä. Mutta hyvin pian Hannes tutustui naapureihin ja kasvatti talon pikkuväkeä tavoille. Vaikka pienet fyysiset vaivat hidastivat vauhtia ajoittain, miehen muisti oli kirkas ja ymmärrys veitsenterävä. Hänen kalenterinsa täyttyi sotaveteraanien, eläkeläisten tanssiryhmän, Eläkeliiton ja seurakunnan riennoista. Lasten ja lastenlasten vierailut ja tietokirjojen lukeminen täyttivät muun ajan. Historiasta kiinnostunut Hannes perehtyi monen maan menneisyyteen, mutta Venäjän historiaa hän ei pystynyt lukemaan.

Loppusuoralla

Loppukesällä 2010 Hannes näki unen, jossa Toini puki mustaa mekkoa ylleen. Hän arvasi, ettei se tiennyt hyvää. Syyskuun ensimmäisenä päivänä Toini saikin sairauskohtauksen menettäen puhe- ja liikuntakykynsä. Kahdeksan viikkoa hän vietti sairaalassa, ennen kuin menehtyi lokakuun lopussa 90-vuotiaana. Avioliitto oli kestänyt lähes 65 vuotta. Hautajaisten jälkeen Hannes tarttui pastori Mari Parkkisen kanssa elämän suuriin kysymyksiin saaden keskustellessaan lohdutusta murheeseensa ja uuden ystävän. Mari tajusi elämää nähneen miehen tarinoiden arvon, nauhoitti niitä ja teki niistä muutaman pienen radio-ohjelmankin.

Kun sydäninfarkti vei 99-vuotiaan miehen mielen miinukselle vuonna 2012, Matti-poika totesi: ”Kuules nyt, ei täältä lähdetä omin luvin, vaan se asia päätetään ylemmällä tasolla.” Niinpä mies terästäytyi, täytti kohta 100 vuotta, harrasti ruuanlaittoa, sai taas uusia ystäviä ja kiipesi joka päivä vähintään 180 porrasta, jos ei päässyt sään takia ulos kävelemään. Ja vuonna 2014 hän oli 101-vuotiaana Linnan juhlissa kunniavieraana muiden sotaveteraanien kanssa. Juhlien jälkeisessä mediamylläkässä Hannes muun muassa totesi:

”En haluaisi puhua sodasta, ne eivät ole mukavia muistoja. Jos ei ole ollut sodassa, ei voi kuitenkaan ymmärtää. Kun noita asioita kysellään, muistot jäävät mieleen viikkokausiksi, ennen kuin olo tasaantuu.”

Vähitellen vanhan miehen askel alkoi väistämättä painaa, eikä portaiden kiipeäminen sujunut ilman välipysähdystä. Vaikka lapset ja lasten lapset auttoivat minkä ehtivät, 102-vuotiaan Hanneksen oli syyskuussa 2015 lopulta suostuttava ottamaan vastaan päivittäisen kotihoidon palveluja, joita hän ei ollut aikaisemmin erityisesti tarvinnut. Mies ei kuitenkaan sulkeutunut kotiinsa, vaan otti vastaan vieraita ja kävi itsekin ystäviensä luona sekä jumalanpalveluksissa ja monissa muissakin tilaisuuksissa.

Marraskuun 10. päivänä Hannes piti Jalkaväkimuseon Ritarisalissa puheen kutsuntatilaisuudessa ja antoi sen jälkeen kotonaan laajan haastattelun Helsingistä tulleelle toimittajalle. Illalla klo 17.10 hän kaatui takaraivolleen, teki turvahälytyksen ja joutui sairaalaan tutkittavaksi. Sairaalassa olo venyi päivästä toiseen, ja oli selvää, että loppu on lähellä, mutta Hannes pysyi hyväntuulisena ja rauhallisena. Talvisodan syttymisen vuosipäivän aamuna 30.11.2015 Hannes Hynönen joi aamukahvinsa, kävi vuoteelleen lepäämään ja sulki silmänsä…