Kokoomuksen mannekiini?

Otsikkoon viittaava arvio on peräisin Tamminiemen pesänjakajista ja kertoi Holkerista kokoomuksen mannekiinina. Todettiin, että jos presidentti valittaisiin hiihtosuorituksen perusteella, Suomi saisi Urho Kekkosen seuraajaksi Harri Holkerin. Ei saanut Suomi Holkeria ensimmäisellä eikä toisella yrittämällä. Kolmas kerta syksyllä 2000 jäi Riitta Uosukaisen varjossa vain puolen päivän mittaiseksi.

Lehtilä, Hannu: Mainettaan parempi. Valtioneuvos Harri Holkeri. Otava, 2001. 272 sivua. ISBN 951-1-16878-9.

Otsikkoon viittaava arvio on peräisin Tamminiemen
pesänjakajista ja kertoi Holkerista kokoomuksen
mannekiinina. Todettiin, että jos presidentti
valittaisiin hiihtosuorituksen perusteella, Suomi saisi
Urho Kekkosen seuraajaksi Harri Holkerin. Ei saanut
Suomi Holkeria ensimmäisellä eikä toisella yrittämällä.
Kolmas kerta syksyllä 2000 jäi Riitta Uosukaisen
varjossa vain puolen päivän mittaiseksi.

Toimittaja Hannu Lehtilä on kirjoittanut Tamminiemen
pesänjakajiin verrattuna valtioneuvos Harri Holkerista
myötäsukaisen kirjan. Toki poliitikko Holkeria
arvostellaan nimettömänä, ja kuuluisa
kahvinjuontiepisodi menee Holkerin piikkiin, mutta
perussävy on silti Harri Holkeria arvostava.
Urheiluharrastuskin on yhden luvun verran esillä –
tosin maratoonariksi otsikoituna.

Mielenkiintoista on kuitenkin Harri Holkerin julkisessa
kuvassa tapahtunut muutos. Holkeri teki Elisabeth
Rehnit ja siirtyi kansainvälisiin tehtäviin. Parrasvaloihin
hän pääsi Pohjois-Irlannin rauhankomitean jäsenenä,
kun ns. Good Friday Agreement solmittiin keväällä
1998. Lehtilän mukaan ratkaisevan sysäksen kirjan
kirjoittamiseen antoi kuitenkin Holkerin valinta YK:n
yleiskokouksen puheenjohtajaksi vuonna 2000.

Hannu Lehtilä ei ole kuitenkaan ainoa, joka on
ihmetellyt Holkerin uusia vaatteita. Ovatko ne pelkkää
imagopoliittista retoriikkaa vai onko Harri
Holkeri vanhetessaan ihan oikeasti pehmennyt?
Politiikan imagotutkimuksen kannalta Harri Holkeri on
nimittäin yksi mielenkiintoisimpia analyysin kohteita ja
varmaan myös merkittävä syy siihen, miksi imagojen
tutkiminen on politiikassa yleensä yleistynyt.

Lehtilän mukaan Holkeri on tietoisesti sulkenut
julkisuudelta pehmeämmän ja inhimillisemmän
Holkerin. Pienessä joukossa hän on joustava mutta
kun joukko kasvaa suuremmaksi, hän käy
muodollisemmaksi ja ryhtyy mielellään johtamaan
puhetta. Mistään merkittävästä ajattelijastajan ei ole
kysymys vaan ammattipoliitikosta ja käytännön
sovittelijasta, jonka on saatava sana haltuunsa.

Harri Holkeri kuuluu hänkin niihin, joiden ura on ollut
nousujohteinen ja jotka olivat oikeaan aikaan oikeassa
paikassa. RUK:n ja valtiotieteen opintojen aloittamisen
jälkeen hän pääsi kokoomusnuorten sisäiseksi
tiedottajaksi 1959, avioliitto seuraavana vuonna,
valt.kandin paperit neljän vuoden opintojen jälkeen
vuonna 1962 – sitten YK:hon. Vuonna 1965
Holkerista tuli kokoomuksen puoluesihteeri ja viisi
vuotta myöhemmin kansanedustaja. Seuraava
vuosikymmen kului kokoomuksen johdossa, kunnes
Kekkonen nimittää hänet Suomen Pankkiin 1978.

Kirjan eräs mielenkiintoisin anti on vuoden 1987
hallitusratkaisun ja sen seurausten pohtiminen, mistä
Holkeri on sittemmin saanut kuulla. Presidentti Koivisto
oli saanut vihiä keskustapuolueen ja kokoomuksen
kassakaappisopimuksesta, jonka tarkoituksena oli
synnyttää maahan Paavo Väyrysen johtama
porvarihallitus. Muistelmissaan Koivisto käy laajasti
tapahtumaa lävitse ja kertoo halunneensa vaikuttaa
asiaan, jotta häntä ei asetettaisi tapahtuneitten
tosiasioiden eteen". Valtiosäännön mukaan presidentti
tavallisesti antoi antoi eduskunnan puhemiehelle
jonkinlaisen selvitystehtävän, mutta Koivisto sivuutti
Ilkka Suominen kylmästi ja kutsui tehtävään
luottoystävänsä Esko Rekolan.

Vuosi 1987 ja sinipuna saattoi jättää kokoomukseen
syvemmän närän kuin mitä tähän saakka on annettu
ymmärtää. Työantajat syyttivät kokemattomia
kokoomusministereitä periksiantamisesta SDP:lle.
Lehtilän johtopäätös on, että talouselämän edustajat
olivat tottuneet seurustelemaan pitkän
punamultakauden aikana niiden kanssa, joilta oli jotain
saatavaa. Toisaalta hän muistuttaa tämän kärkevän
arvioinnin kuuluvan bisneskulttuuriin yleisemminkin, he
käsittelevät toisiaankin yhtä ronskisti. STK:n johtaja
haukkui illallisvieraansa, viikon vanhan hallituksen:
työelämän uudistuksessa on astuttu järjestöjen tontille,
mistä pahimmassa tapauksessa seuraa "Puolan tie".
Myöhemmin arvostelijoiden joukkoon on liitetty myös
Sanoma-WSOY:n suurin omistaja Aatos Erkko.

Vuonna 1988 Harri Holkerin valitsijamiehet äänestivät
toisella kierroksella Koivistoa. Itse asiassa
mielenkiintoisempi taistelu käytiin vaalin toisesta
tilasta, sillä aivan kampanjan loppumetreillä Holkeri
ilmoitti testamenttaavansa äänensä Koivistolle, jos ei
tule toiselle tilalle. Aivan yksiselittenien vaali ei ollut,
sillä lopulta 18 Holkerin yhteensä 63 valitsijamiehestä
ei äänestänyt toisella kierroksella Koivistoa.

Mutta oliko Holkerista mannekiiniksi? Tamminiemen
pesänjakajissa viitattiin puvuilla keikarointiin, mutta
mannekiini merkitsee myös mallinukkea, ja se myös
edustaa jotakin. Muut kuin kokoomuslaiset ihmettelivät
pääministeriä. "Se kulmikkuus oli kyllä yllätys. Hän
tarvitsi muotoja; kuvioita, järjestystä, protokollaa ja sen
sellaista kun odotti, että mentäisiin vaan suoraan
asiaan. Mutta ehkä se on sitä kokoomuslaisuutta."

Puolueesta olikin muodostunut kaupunkilaisten ja
hyvinvoivien palkansaajien mannekiini, joka monissa
asioissa oli lähempänä SDP:tä kuin
keskustaa.Holkerin ensimmäinen omistusasuntokin
oli Kontulasta, josta hän 1960-luvulla ajoi Austin
Minillään puoluetoimistoon töihin. Vaikka
sinipunan voisi kuvitella olleen teollisuuden kannalta
mitä miellyttävin ratkaisu, osa vuorineuvoksista kannatti
maahan porvarihallitusta. Holkeri kuului kuitenkin
hallituskumppaniasiassa sosiaalidemokraattien
kannattajiin, mitä puolueen sisäpiirissä on pidetty
selviönä.

Tästä olisi tulevaisuudessa mielenkiintoista tietää
enemmänkin, näkyyhän sen perintö esimerkiksi
hokemassa, että kokoomuksen naiset ratkaisivat
presidentin vaalin vuonna 2000. Holkerin vaimo ja tytär
liittyivät julkisesti Halosen kannattajiin ja Holkerin oma
vaitiolo saatettin tulkita myös siten, että Halonen meni
Ahon edelle. "En halunnut julkisesti tukea ketään.""
Mutta minulle oli mahdotonta äänestää Ahoa."

Yksi implisiittinen syy löytyy jo vuoden 1979
hallitusneuvotteluista, joissa Lehtilä arvioi Holkerin
kokeneen, että keskustapuolue kohteli häntä
epäreilusti. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että
keskustapuolue halusi hallita koko porvarillista kenttää
ja piti kokoomuksen sivussa yli kaksi vuosikymmentä.
Ehkä tässä on osasyy myös Holkerin
suomettumismäärittelyyn, joka menee
keskustapuolueen piikkiin: Holkerin mukaan
Neuvostoliitosta eri koskaan sanottu hänelle, ettei
kokoomusta saanut ottaa hallitukseen. Kyseessä ei
ollut sanelu vaan "tiettyjen suomalaisten poliittisten
tahojen hölmöys".

Keskeisiä Holkeriin liittyviä mielikuvia ovat UKK:n
kauden poliitikko, joka luotsasi puolueen Kekkosen
linjoille. Tästä ei Tehtaankadun miehilläkään
ollut huomauttamista syksyllä 1981. Kun tuore
puoluejohtajalle "tuli kutsu mennä
mukaan"Suomi-Neuvostoliitto-Seuran
keskusvaliokuntaan, samana päivänä SNS:n kanssa
hän liittyi myös Suomi-Amerikka Yhdistykseen,
Pohjola-Nordeniin ja Suomi-Unkari Seuraan.

Holkeri oli myös Koiviston tavoin vakaan markan
kannattaja ja samalla poliittisessa retoriikassa siten
myös devalvaation vastustaja – devalvaation
vastustamisesta tuli poliittien dogmi, jonka
itsepintainen välttäminen sai myös yrittäjät ja
pankinjohtajat oikeasti luottamaan, ettei devalvaatiota
oikeasti tulisikaan.

Aiemmin toimittaja Lehtilä on kirjoittanut kirjan
Koivistosta, jota hän luonnehti "tuntemattomaksi".
Tämän vuoksi osa aikakauden tapahtumista jää
kirjassa vähemmälle huomiolle. Tämä on tavallaan
myös kirjan ongelma: se ei kerro kokonaan asioita
Holkerin näkökulmasta vaan yrittää istua kahdella
tuolilla samaan aikaan eli olemalla myös jonkinlainen
aikakauden kuva. Paikoin itse päähenkilö Harri Holkeri
jää kuin kulissiksi.

Kirjan takakannessa kirjaa mainostetaan jännittävänä
journalistisena matkana suomalaisen oikeiston
maailmaan. Kirja myös jää jotenkin journalistiseksi,
pinnalliseksi eikä pureudu kunnolla asioihin. Tätä ei
puolusta se, että tekijä kuvailee työmetodinsa olleen
journalistisen, mikä on "kyllin ketterä ja nopea
lähihistorian kartoittamiseen"tai että kyseessä on
"nopein journalistisin vedoin tehty kirja". Asiapitoisen
televisiojournalismin edustajilta olisi lupa odottaa
enemmänkin.

Lehtilän Holkeria lukiessa tulee isänmaallisen
konsensushenkinen olo. Siinä Holkeri on inhimillinen,
luotettava suomalainen poliitikko – eniten
miellyttävä-ääninen Lehtilä sanoo yllättyneensä
havainnosta, että hänen maineensa "rehellisenä ja
suorana"miehenä olikin totta. Se ei tarkoittanut
vähättelevää ja yksinkertaista vaan arvopohjaista
rehellisyyttä.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *