Kimmo Katajala esittää tutkimuksessaan Suurvallan rajalla – Ihmisiä Ruotsin ajan Karjalassa Karjalan vähemmän tunnettua menneisyyttä 1600-luvulla, jolloin Ruotsin suurvalta laajeni venäläisten hallitsemaan Käkisalmen lääniin. Hän tarkastelee Karjalaa kahden valtakunnan välisenä raja-alueena, jossa suomalaiset, karjalaiset ja venäläiset elivät toistensa keskellä. Tärkeäksi Katajalan tutkimuksessa nousee ihmisten arkipäivä ja heidän käsityksensä identiteetistään. Yllättävästi Katajalan käyttämien dokumenttien perusteella ihmiset eivät käsittäneet identiteettiään kielen perusteella – missä tapauksessa suomalaiset ja karjalaiset olisivat tunteneet sukukansojen keskinäistä yhteenkuuluvuutta – vaan uskonnon, minkä vuoksi suomalaiset käsittivät karjalaiset venäläisiksi ja karjalaiset pitivät suomalaisia "Ruotsin Jumalaan uskovina".

"Suurvallan rajalla" koostuu seitsemästä artikkelista, jotka käsittelevät kysymystä Karjalasta raja-alueena niin hallinnolliselta tasolta käsin kuin ihmisten arkipäivän kautta. Noituus, avioerot, kaupankäynti ja talonpoikien kapinointi valtaapitäviä paroneja ja hopmanneja vastaan limittyvät "ylätasolla" käytyyn valtataisteluun ja Ruotsin kruunun pyrkimykseen saada ote periferiassa elävästä kansasta. Katajalan mukaan vallankäyttö Käkisalmen läänissä, joka liitettiin Ruotsiin 1617, oli hyvin erilaista kuin valtakunnan "ydinalueella" Suomessa, joka oli vahvasti Ruotsin kruunun hallinnollisessa ja kulttuurisessa otteessa. Käkisalmen lääni oli virallisesti ortodoksista aluetta, minkä vuoksi luterilaisuuden juurruttaminen alueelle oli hankalaa. Venäläisten hallinnollinen kontrolli alueella oli ollut kuitenkin suhteellisen laiskaa, joten ruotsalaisen hallintokoneiston asettaminen "neitseelliselle" alueelle oli helppoa verrattuna esimerkiksi Viroon ja Liivinmaalle, joissa vallitsi vanha, saksalaisten asettama paronien valtaan perustuva hallintojärjestelmä.

Katajalan tutkimus antaa pitkälti ajan asiakirjojen puhua. Huijarit, avionrikkojat, loitsijat, kauppiaat ja ryövärit antavat mielenkiintoisen ja elävän kuvan 1600-luvun ihmisistä. Katajala kuljettaa tekstiä erityisesti ihmisten omien, suorien lausuntojen ja kommenttien pohjalta, joita kirjurit meidän onneksemme usein merkitsivät ylös. Aineistolle antaa oman, Suomen historiassa harvinaisen vivahteensa kulttuurien väliset konfiktit: avioliitot kahden eri uskontokunnan edustajien välillä saavat aikaan noituussyytteitä, naiset lähtevät "shemeikkojen" matkaan ja kauppaa käydään puolin ja toisin, usein väärällä rahalla. Venäläisten maine huijareina asettuu uudelleen harkintaan, kun mestarihuijari Matti Karhinen Kiteeltä vedättää Rodi Vasilinpoika Hoduloffilta kolmen ajohevosen arvosta tavaraa. Luterilainen oikeudenkäyttö kyseenalaistuu, kun suomalaiset lautamiehet kääntävät lehmään sekaantumisesta syytetyn kaverinsa ja häntä syyttävien karjalaisten tyttöjen asetelman ylösalaisin vetoamalla karjalaisten "vääräuskoisuuteen" ja jääviyteen todistaa Herran edessä. Katajalan artikkeli avioeroista tarkentaa käsitystämme 1600-luvun ihmisten avioliitosta ja rakkaudesta (tai ennemminkin sen puutteesta): avioeroja myönnettiin yllättävän paljon, myös naisille, ja joissakin tapauksissa avioero johtui toisen osapuolen rakastumisesta johonkin toiseen. On tietysti ironista, että rakkauden tunteen olemassaolo voidaan todistaa avioerojen kautta.

Antoisin osa Katajalan tutkimuksesta historiantutkimuksen kannalta on artikkeli "Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta", joka perustuu ennen tuntemattomiin lähteisiin koskien Tohmajärven kapinaa. Katajala on löytänyt Ruotsin kansallisarkistosta 20 asiakirjaa koskien tapausta, jota koskevat tiedot ovat ennen perustuneet Mauno Jokipiin vuonna 1960 ilmestyneeseen väitöskirjaan. Tohmajärven kapina, jossa talonpojat nousivat heitä riistävää hopmanni Stilleä vastaan, on monipolvinen tarina, jossa sekä talonpojat että hopmanni vuorotellen vetoavat kuninkaan tunteisiin, jotta tämä asettuisi puolustamaan "oikeutta". Antti Laamasen ja Tuomas Paakkunaisen kirje kuninkaalle heidän matkustettuaan Tukholmaan pakoon rangaistuksia on nykyajan ihmisen näkökulmasta huvittavan vuolas ja sentimentaalinen. Kirjeen taustalla on uhkaus talonpoikien joukkomuutosta Venäjän puolelle.

"Tämän vuoksi, kaikkein armollisin Kuningas, ole meille kurjille orjille helläsydäminen, auta meitä sorrettuja, ota meidät suojelukseesi, pane viralta epäkristillinen ja barbaarinen hopmanni Sven Stille niin, etteivät vaimomme ja lapsiparkamme tuhoutuisi ja joutuisi pakenemaan maasta, kuten meillä on pitäjässä yhteisenä aikomuksena jos tätä hopmannia ei panna toimestaan."

Kruunulla oli Katajalan mukaan alituisia ongelmia karjalaisten muutosta Venäjän puolelle, ja se koitti kaikin tavoin pitää veroa maksavan rahvaan itsellään. Tämän vuoksi talonpojilla oli valtti hihassaan. Tohmajärven kapinan oikeusprosessi, jota Katajalan löytämät hovioikeuden asiakirjat tarkasti kuvaavat, on myös mielenkiintoinen näyte ajan oikeudenkäytöstä ja sen mutkikkuudesta. Joskus syytetyn rikokselle oli etsittävä perusteita laista kissojen ja koirien kera, jotta syytetty saataisiin tuomittua. Joskus syytetty saattoi myös "unohtua" vankilaan, kuten kävi kapinajohtaja Tuomas Paakkunaiselle, jota ei oltu innokkaita kotiuttamaan edes kuolemantuomiota varten Tukholmasta.

Mikrohistoriallinen tutkimus on yleistynyt huomattavasti viime vuosikymmeninä Suomessa. Arkipäivän ja rahvaan historian muodikkuus sopii Suomen vanhoja aikoja koskevalle historiantutkimukselle loistavasti, meillä kun ei kuninkaiden valtataisteluja ja hovissa tapahtuneita juonitteluja olla pahemmin päästy seuraamaan. Yllättävästi Katajalan mukaan Ruotsin vallan aikainen Suomea koskeva asiakirja-aineisto on ehkä maailman kattavin järjestelmällisyydessään ja laajuudessaan. Tämä on ilahduttava uutinen, sillä Turun arkiston palaminen 1800-luvulla herättää herkästi uskomaan, että asiakirjoista on jäänyt jäljelle vain repaleita. Suomalaisilla historiantutkijoilla on siis loputtomasti materiaalia menneisyydestämme ja siinä eläneistä omituisista ja kiehtovista ihmisistä, mistä Katajalan tutkimus on hyvä esimerkki.

Tutkimusta lukiessa herää kuitenkin kysymyksiä, joita Katajala ei erityisemmin nosta esille pohdittavaksi. Suomalaisten ja karjalaisten identiteetin pohdinta tuntuu jäävän vajavaiseksi, sillä Katajala esittää uskonnon olevan määräävä tekijä identiteetin rakentumisessa, mutta ei silti keskity kartoittamaan ihmisten todellista uskonnollista kenttää. Itä-Suomessa kansanusko eli vahvana vielä 1600-luvulla, eivätkä talonpojat varmastikaan käsittäneet itseään ensisijassa luterilaisiksi. Tämä oli todennäköisesti tilanne myös Karjalassa ortodoksisuuden suhteen. Olisiko oikeudenkäynneissä uskontoa voitu käyttää ensi sijassa ovelanan vallankäytön välineenä heimojen välisten ristiriitojen selvittämisessä? Oikeuskäytäntöjen vahva nivoutuminen uskontoon kun antoi talonpojille hyvät asemat syyttää karjalaisia vääräuskoisiksi. Oikeuspöytäkirjoissa esiintyvä henkilöiden uskontokunnan korostaminen on nähtävä mielestäni erityisesti oikeuskäytäntöjen valossa. Pöytäkirjat kirjoitettiin hovioikeutta varten, jolla oli viimeinen päätäntävalta tuomioista. Tämän vuoksi niihin kirjoitettiin kruunun virkamiesten kannalta tähdellisiä asioita, jotka eivät välttämättä olleet lainkaan tähdellisiä rahvaalle. Rahvas saattoi myös puhua sen pohjalta, mitä kuvitteli oikeuden haluavan kuulla. Tätä problematiikkaa olisi voinut nostaa enemmän esille tutkimuksessa.

Kysymykseksi nousee myös, mitä rahvas todella tarkoitti puhuessaan toisistaan Venäjän tai Ruotsin uskoisina, ja mitä heidän puheensa missäkin yhteydessä merkitsi. Oliko se pilkkaa joka kohdistui toisen uskontokuntaan, vai pilkkaa, joka kohdistui toisen identiteettiin juuri karjalaisena tai suomalaisena? Tällaisten kysymysten laajempi pohdinta voisi nostaa esille syvempiä puolia suomalaisten ja karjalaisten identiteetistä. Heimot olivat kuitenkin eläneet lähellä toisiaan huomattavasti kauemmin, kuin mitä suurvaltojen kontrollikoneisto oli vaikuttanut heidän elämäänsä ja mentaliteettinsa rakentumiseen.