Kolmetoista unohdettua kuolemaa

Kirjassaan "Suomen ainoa sarjamurhaaja" historioitsija, FT Teemu Keskisarja tarkastelee erään 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla eläneen väkivaltarikollisen edesottamuksia avaten samalla ikkunan ajan elinoloihin ja rikosseuraamusjärjestelmään. Tuolloin, kuten yhä edelleen, selittävät monia väkivalta- ja henkirikoksia alueellinen, taloudellinen ja sosiaalinen eriarvoisuus, turhautuminen, ahdistus sekä päihteet.

Keskisarja, Teemu: Suomen ainoa sarjamurhaaja. Juhani Adaminpojan rikos ja rangaistus. Atena, 2008. 251 sivua. ISBN 978-951-796-538-5.

”…mutta meidän tiedossamme ei ole vertaista löytynyt tälle raatelevaiselle pedolle ihmisen haamussa.” – Suometar 1849.

Väkivalta monissa eri muodoissaan on viime aikoina ollut ajankohtainen aihe Suomen mediassa. Tämän kirjan vielä ollessa painossa ammuttiin Kauhajoella, ja arvostelua kirjoittaessani tuli Jokelan tragediasta kuluneeksi vuosi. Samoihin aikoihin uutiset toivat eteemme otsikoita myös ns. perhesurmista. Vaikka nämä modernit tapaukset poikkeavat paljossa menneestä rikollisuudesta, nivoutuvat ne osaksi maamme rikoshistorian jatkumoa.

Kirjassaan ”Suomen ainoa sarjamurhaaja” historioitsija, FT Teemu Keskisarja tarkastelee erään 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla eläneen väkivaltarikollisen edesottamuksia avaten samalla ikkunan ajan elinoloihin ja rikosseuraamusjärjestelmään. Tuolloin, kuten yhä edelleen, selittävät monia väkivalta- ja henkirikoksia alueellinen, taloudellinen ja sosiaalinen eriarvoisuus, turhautuminen, ahdistus sekä päihteet.

Kirja on jaettu neljään päälukuun, jotka selvittävät Juhani Adaminpojan taustaa, hänen tekemiään henkirikoksia ja niistä seuranneen oikeusprosessin monia vaiheita. Viimeinen luku, Pimeäjärkinen kansa, pohtii Juhanin henkilöhahmoa laajemmassa rangaistushistoriallisessa kontekstissa. Nootitusaparaatti on toteutettu pääsääntöisesti yhtenä, alalukukohtaisena viiteryppäänä. Tämä toimii tässä yhteydessä kiitettävästi, sillä alaluvut ovat kohtuullisen lyhyitä. Kuvaliite sisältää mm. rangaistuskäytäntöjä kuvaavia aikalaispiirroksia ja surmapaikkojen karttoja.

Mikä on sarjamurhaaja?

Otsikkona ”Suomen ainoa sarjamurhaaja” on pysäyttävä, mutta herättää kysymyksen siitä, onko nasevuuden tässä annettu muotoilla todellisuutta? Juhani Adaminpoika kyllä murhasi peräjälkeen kaksitoista ihmistä, ja luku on ilmeisesti suurempi kuin missään sitä ennen tai sen jälkeen Suomessa tapahtuneessa surmien ketjussa, mutta oliko Juhani kuitenkaan sarjamurhaaja sanan varsinaisessa merkityksessä?

Sarjamurhaajana pidetään 1970-luvulla syntyneen määritelmän mukaan henkilöä, joka useiden vuosien mittaan riistää hengen kymmeniltä ihmisiltä psykopatologisen pakkomielteen ajamana. Juhani ei kuitenkaan suunnitellut pääosaa teoistaan ennalta, joten oikeastaan ei tulisi puhua murhista, vaan kuolemantuottamuksista, surmista tai tapoista. Sitä paitsi kaikki kaksitoista henkirikosta tapahtuivat vain muutamien viikkojen, siis sarjamurhan kriteereitä ajatellen hyvin lyhyen ajan sisällä.

Erikoislääkärin tekemässä mielentilatutkimuksessa Juhanista todettiin, että tekijällä ei ole älyllisiä häiriöitä, mutta häneltä puuttuu uskonnollinen, moraalinen ja siveellinen ymmärrys. Tämän lääkäri katsoi johtuvan ”erittäin arvottomasta kasvatuksesta”, jonka seurauksena Juhani ei kyennyt erottamaan toisistaan hyvää ja pahaa. Tämä ominaisuus yhdistetään edelleenkin valtaosaan raa’an väkivallan tekijöistä. Juhanilla ei toisaalta näytä olleen seksuaalisia traumoja tai pakkomielteitä, kuten monilla nykypäivän sarjamurhaajilla.

Kaiken kaikkiaan sarjamurhaajamääritelmä ei sovi Juhani Adaminpoikaan kovin hyvin. Hänen aikalaisensa eivät tunteneet termiä ollenkaan, vaan puhuivat mm. himomurhaajasta. Keskisarjan arvion mukaan nykylehdistö kuitenkin käyttäisi vastaavasta rikollisesta nimitystä sarjamurhaaja. Oli miten oli, ei terminologisen epätarkkuuden kannata antaa pilata lukukokemusta, sillä kirja itsessään on mielenkiintoinen kuvaus eräästä rikoshistoriamme episodista, joka verisistä yksityiskohdistaan ja yllättävistä käänteistään huolimatta on painunut unohduksiin.

Sen sijaan, että kirjoittaja antaumuksella ja laajasti kuvaa Ruotsin vallan aikaista oikeusjärjestelmää ja aikalaiskeskustelua kuolemanrangaistuksen sekä kidutuksen oikeutuksesta, olisi hän kuitenkin voinut avata enemmän sarjamurhaajien maailmaa. Lukija jää kaipaamaan syvällisempää vertailuaineistoa muiden maiden vastaaviin rikoksiin 1800-luvulla, sitä ennen ja sen jälkeen. Millaisia olivat teot, tekijät ja rangaistukset, entä yhteisön reaktiot?

Yleisesti tunnettuja sarjamurhaajia ovat mm. 1920-luvun Hannoverissa yli kaksikymmentä koditonta poikaa puremalla surmannut saksalainen Fritz Haarmann sekä Yhdysvalloissa 1970-1990-luvuilla kymmeniä nuoria naisia eri tavoin surmannut Ted Bundy, nuoria miehiä ja poikia paloitellut Jeffrey Dahmer sekä nuoria miehiä ja poikia raiskannut ja murhannut John Wayne Gacy. Heitä yhdistivät ainakin traumaattinen lapsuus, surmatöiden suunnitelmallisuus ja toistuvuus pitkällä aikavälillä sekä niistä saatu seksuaalinen tyydytys. 1880-luvun Lontoossa prostituoituja murhannutta ”Viiltäjä-Jackia” ei koskaan saatu kiinni ja koko hänen henkilönsä todenperäisyys jäi selvittämättä.

Viinanhuuruinen surmien ketju

Juhani Adaminpoika syntyi köyhään maalaissukuun, rengin ja piian pojaksi vuonna 1826 Hollollassa. Hänen lapsuuttaan leimasi pysyvyyden, turvan ja huolenpidon puute. Pian pojan synnyttyä isä jätti perheen ja teki ilmeisesti itsemurhan. Äiti tuomittiin myöhemmin salavuoteudesta kirkolliseen häpeärangaistukseen. Juhani kasvoi ensin leväperäisiksi moitittujen isovanhempien, sitten väkivaltaisen isäpuolen hoteissa. 14-vuotiaana hän lähti maailmalle, mutta onnistui hankkimaan elantonsa vain vaivoin kerjäämällä ja epäonnistuneissa renginpesteissä.

Viimeaikainen, väkivallan syitä pohtiva keskustelu korostaa turvallisten aikuiskontaktien ja puheyhteyden merkitystä riskinuorten kehityksessä. Näiden puute oli Juhanin elämässä ilmeinen, mutta toki 1800-luvun yhteiskunta oli köyhien maalaisnuorten kasvuympäristönä myös varsin erilainen kuin nykyinen peruskoulujärjestelmämme.

Juhanin rikosura alkoi näpistelyillä ja varkauksilla, joista seurasi häpeärangaistus, raipaniskuja ja passitus Kronoborgin työ- ja ojennuslaitokseen Hämeenlinnan kupeeseen. Mielenkiintoinen on Keskisarjan huomio, että työlaitoksen olot olivat kurjat, mutta eivät paljon pahemmat kuin köyhällä kansalla muutoin; huono ruoka, ahtaus, syöpäläiset ja raskas työ olivat todellisuutta myös laitoksen muurien ulkopuolella.

Kuten tämän päivän vankiloissa, tarttuivat myös tuolloin rikollisten tavat ja asenteet, ja työlaitoksesta vapauduttuaan Juhani ajautui ”vääriin piireihin”. Tappamisen lisäksi Juhani rikostovereineen ryösti mm. henkilöpapereita, saappaita, työkaluja ja hevosia, jotka he möivät yösijaa ja viinaa vastaan. Yleisesti ottaen riskit olivat suuret, mutta saalis pieni, ja paloviinaa nautittiin sekä ennen että jälkeen rikosten.

Keskisarjan kirjan valossa Juhani Adaminpoika vaikuttaa mieheltä, joka oli kykenemätön hallitsemaan suuttumustaan ja jolta puuttui elämän kunnioitus; millään ei ollut mitään väliä. Hänellä ei ollut kiinteää paikkaa missään yhteisössä, suhteet perheeseen olivat katkenneet jo nuorella iällä ja hän käytti holtittomasti alkoholia. Murhamieheksi Juhani ilmeisesti kuitenkin ajautui vahingossa reagoidessaan vastoinkäymisiin äärimmäisellä väkivallalla. Ensimmäisen surman jälkeen kynnys tappaa madaltui, tapahtumat kuljettivat toisiaan ja epätoivoinen nuori mies löysi itsensä yhä uudelleen samasta pattitilanteesta.

Vaikka Juhanin tekemien henkirikosten perimmäiset motiivit jäävätkin epäselviksi, ei julkisuudentavoittelu kuulune niiden joukkoon. Jäätyään kiinni Juhanista kuitenkin tuli hetkessä tunnettu henkilö, mutta vain hetkeksi. Sanomalehdet kautta maan kuvailivat vuolaasti kahtatoista raakaa surmaa ja painettuja oikeudenkäyntipöytäkirjoja myytiin kirjakaupoissa, mutta vapaa kirjoittelu törmäsi pian sensuuriasetuksiin.

Oikeudenkäynti ja tuomiot

Koska rikokset olivat tapahtuneet sekä Turun että Viipurin hovioikeuksien alueilla, käytiin myös oikeutta näillä paikoilla. Uteliaat tungeksivat avoimiin oikeudenistuntoihin tai halusivat ainakin nähdä kahlevangin, kun tätä kuljetettiin istunnosta toiseen. Näin Juhanin kohtalo toimi myös varoittavana esimerkkinä, jonka tarkoitus oli pelottaa kansa pysymään kaidalla polulla.

Kaikki monipolvisen tapahtumaketjun yksityiskohdat tutkittiin ja todistettiin tarkkaan, vaikka Juhanin syyllisyys oli alusta asti selvä. Pöytäkirjamateriaalia syntyi kasoittain ja prosessi kesti yhteensä puolitoista vuotta. Viimein hovioikeus luki syytteet seuraavista teoista: murha, tappo, murhayritys, törkeä ryöstö, murhapoltto sekä maantien ja kodin rauhan rikkominen.

Rangaistukseksi määrättiin oikean käden katkaiseminen, mestaus ja teilaus. Menetelmät olivat jäänteitä keskiaikaisesta perinteestä, jolloin lain sallimia ja tuomioissa mainittuja ankaria rangaistuksia ei myöskään aina pantu käytännössä toteen. Suomessa oli nimittäin vuodesta 1826 ollut tapana, että kuolemantuomio voitiin kyllä julistaa, mutta eduskunnan oikeusosastolla se poikkeuksetta lieventyi karkotukseksi Siperian kaivoksiin. Pidän tärkeänä ja hyvänä, että kirjoittaja jatkuvasti korostaa tätä oikeusnormien ja rangaistusten toimeenpanon, siis teorian ja käytännön eroa.

Ilmeisesti kaikki Juhani Adaminpojan oikeustapausta seuranneet, myös syytetty itse, uskoivat, että hovioikeuden tuomio oli pelkkää sanahelinää. Normaalista poiketen suuriruhtinas Nikolai I antoi tällä kertaa kuitenkin seuraavan käskyn: ”Ei lievennystä, mutta ei myöskään toimeenpanoa”. Äidinmurhan paikkakunnalla, Heinolassa järjestettiin valeteloitus keisarin käskystä. Juhani ei näyttänyt tuntevan katumusta eikä sykähdyttänyt yleisöä dramaattisilla viimeisillä sanoilla, vaan kumartui vastustelematta pölkylle.

Kun pyöveli sitten pysäytti kirveensä ilmaan, suhtautui tuomittu myös tähän käänteeseen tyynesti. Harvinaista teloitusrituaalia seuraamaan tullut, pettynyt kansa ”murisi” protestiksi, mutta mellakkaa ei syntynyt. Valeteloituksen jälkeen seurasi elinikäinen vankeus erikoissellissä Viaporissa. Sellin halkaisija oli vain reilut kaksi metriä ja ohikulkijat näkivät sinne sisään. Juhani Adaminpoika vietti puolitoista vuotta kahlittuna tuohon koppiin, kunnes hänestä vankeuden seurauksena tuli tämän surullisen episodin kolmastoista ruumis.

Keskisarja huomauttaa, että kuolemanrangaistuksen lakkauttaminen tapahtui Suomessa kansainvälisesti katsoen varhain, vaikka poliittinen järjestelmämme oli Euroopan jälkijättöisempiä. 1800-luvun puolivälin Suomessa siitä oli jo tullut ”vanhanaikainen” ja mm. Hämeenlinnan perinteikäs Pyövelinmäki oli muuttunut ”leppoisaksi puistoksi”. 1860-luvulta alkaen väistyivät myös ruoskiminen ja vankeus vedellä ja leivällä sakkojen ja sellivankiloiden tieltä. Vuoden 1889 rikoslaki jätti historiaan häpeärangaistukset, kuten häpeäpenkit kirkoissa, tosin esimerkiksi Helsingissä häpeäpaalu seisoi paikallaan aina vuoteen 1908 saakka.

Kuolemanrangaistusta ja ruumiinrangaistuksia koskeva aikalaiskeskustelu puoltaa paikkaansa tässä kirjassa. Näitä ajatuksia on kuitenkin siroteltu liian laveasti ja moneen paikkaan; olisi ollut parempi tiivistää se yhteen lukuun, sillä lopputulos on nyt hieman sekava. Keskustelu kuolemanrangaistuksen ”poistamisesta” on hämäävää, sillä laissa tämän mahdollisuus säilyi rauhan ajan rikoksista aina vuoteen 1949 ja vasta vuonna 1972 se poistettiin rangaistusjärjestelmästämme kokonaan. Tsaarinajan Suomessa ei siis poistettu kuolemanrangaistusta, mutta lievennyskäytäntö piti huolen siitä, ettei teloituksia nähty.

Väkivahva väkivalta

Teemu Keskisarjan kirjasta lukija oppii mm. Ruotsin valtakunnan lakien ja rangaistuskäytännön kehityksestä keskiajalta esiteolliselle kaudelle sekä mielenkiintoisia yksityiskohtia 1800-luvun suomalaisesta oikeuskäytännöstä. On esimerkiksi hämmästyttävää ajatella, että vankeinkuljetus voitiin vielä Juhani Adaminpojan rikosten aikaan huutokaupata vähiten pyytävälle henkilölle. Mielenkiintoista on myös ns. hyyssaajien kuvaus. He olivat laillisuuden rajamailla eläviä henkilöitä, jotka maksua vastaan antoivat yösijan vaikka murhamiehille.

On eettisesti perusteltua, että tämäntyyppinen kirja huomioi myös viimeaikaiset väkivaltauutiset. Keskisarja pohtiikin, miksi Suomessa oli tuolloin ja miksi meillä yhä on paljon väkivaltaa. Hän ei usko väkivaltaisiin geeneihin ja pitää ”heimo-ominaisuuksia” ja ”kansanluonnetta” vanhanaikaisina selityksinä. Kyse on pikemminkin kulttuurista, ympäristöllisten ja taloudellisten tekijöiden summasta. Tätä ajatusta tukevat myös nykyiset tilastot, joiden mukaan väkivaltaa on eniten Itä-Suomessa ja pohjoisen syrjäseuduilla.

Juhani Adaminpoika on maamme historiassa varmasti ainutlaatuinen sekä rikoksensa että rangaistuksensa vuoksi, mutta Keskisarjan mielestä hänen edesottamuksistaan puuttuu silti varsinainen jännitys ja karisma. Kyseessä on pikemminkin se tavallinen tarina: humalapäissä heiluminen, joka riistäytyy käsistä suunnittelemattomana väkivaltana. Kirjoittaja selittää tällä Juhanin rikosten jäämisen mm. Rannanjärven ja Isotalon legendojen varjoon. Toinen, vähintäänkin yhtä vakuuttava selitys piillee viranomaissensuurissa, joka vaiensi faktan ja fiktion julkaisemisen kun teot ja niiden muistijälki vielä olivat tuoreita.

Kirjan lehdillä Juhanin monivaiheinen tarina etenee kronologisesti ja loogisesti. Vaikka emme tietenkään pääse murhaajan mielen sisään, on silti uskomatonta, että historioitsija voi rekonstruoida tapahtumien kulun näin yksityiskohtaisesti. Tästä on kiittäminen paitsi hyvää tutkimustyötä, myös pöytäkirjamateriaalin runsautta.

Keskisarjan kirjoitustyyli on kepeä ja elävä, väliin hieman sarkastinen. Tietty määrä hirtehishuumoriakin voitaneen aiheen vakavuudesta huolimatta sallia, onhan tarkoituksena ensisijaisesti tarjota lukuelämys, ei lisätä ahdistusta. Väkivalta eri ilmenemismuodoissaan kiinnostaa laajaa lukijakuntaa. Kirjaa lukiessa ei kuitenkaan voi olla ajattelematta, miten tyynnyttävää historiallinen etäisyys näiden ikävien tapahtumien ja oman itsen välissä voi olla. Ehkä tulevaisuuden historioitsija kirjoittaa aikanaan samaan tyyliin 2000-luvun kouluammunnoista tai perhesurmista.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *