Muualta ja meiltä

Ampukaa artisti on kokoelma toimittajien, tutkijoiden ja muusikoiden kirjoituksia musiikkisensuurin eri ilmenemismuodoista. Kirjan on toimittanut sensuuria vastustavan Freemuse-järjestön toiminnanjohtaja Marie Korpe. Aiheet ulottuvat musiikillisen toiminnan rajoittamisesta soittimien järjestelmälliseen särkemiseen sekä vankeusrangaistuksista suoranaisiin murhiin. Varsin vakavien teemojen vastapainoksi kirjalla on keveämmät hetkensä, kuten syyskuun yhdennentoista jälkeen levinneet huhut Yhdysvalloissa kiellettyjen kappaleiden listasta ja maan johtavan radiokanavan kiemurtelu asian tiimoilta (Eric Nuzumin artikkeli).

Ampukaa artisti on ansiokas avaus aiheeseen, joka ei ole Suomessa palstatilaa juuri saanut. Kirjan alkusanoissa Maailman musiikin keskuksen Mikko Saarela sivaltaa luvanvaraisten radioiden musiikkikäytäntöjä ja kanavien yksipuolista musiikkitarjontaa. Yleisradion kiellettyjen levyjen listan tilalla ovat sallittujen levyjen listat. Kyse on musiikin monipuolisuuden kaventumisesta. Suomalaisen musiikkielämän pitkäaikaisvaikuttaja Henrik Otto Donner kiteytti asian puheessaan viime syksynä Teoston järjestämässä radiomusiikkiseminaarissa. Kansalle väitetään tarjottavan sitä mitä se haluaa, mutta mistä se kansa tietää mitä se haluaa, jos ei tarjota vaihtoehtoja, kyseli Donner.

Korpen mukaan kirjasta on tarkoituksella tehty helposti lähestyttävä. Tämä näkyy verrattain lyhyinä teksteinä: sivumäärät jäävät pääosin alle kymmenen sivun, joskin mukana on myös pidempiä kirjoituksia. Takakannen lupaus ”pysäyttävästä artikkelikokoelmasta” ei siis akateemisten artikkeleiden pituusvaateiden osalta täyty. Pysäyttäväksi kirjaa voidaan sen sijaan monesta muusta syystä kutsua. Aiheiden runsaudessa sekä kirjoittajien kirjavassa taustassa ja motiiveissa piilee yksi Ampukaa artisti -kokoelman harvoista heikkouksista. Kun pyritään kattamaan suuri osa maailmaa, jäävät jotkut teksteistä väkisinkin hatariksi. Osa kirjoituksista muistuttaa poliittisia pamfletteja, eivätkä ne läpäise tieteellisen tekstin seulaa – tosin niitä ei selkeästi ole sellaisiksi tarkoitettukaan eikä niitä tule siis sellaisina arvioida.

Joidenkin kirjoittajien luentomaista ilmaisua selittänee se, että he ottivat osaa Kööpenhaminassa järjestettyyn musiikin ja sensuurin maailmankonferenssiin neljä vuotta sitten. Ampukaa artisti on jaettu selkeästi kuuteen otsikkoon, jotka ovat Johdanto, Aasia, Afrikka, Lähi-itä, Pohjois- ja Etelä-Amerikka ja Eurooppa. Alkusanojen, kiitosten ja esipuheen lisäksi kirjassa on kaksikymmentäkolme tekstiä.

Sensuurin monet muodot

Johdantoluvussa määritellään sensuuria. Freemusen puheenjohtaja Martin Cloonan raamittaa kirjan tematiikkaa pohtimalla muiden muassa sitä, tarvitaanko suoranainen kielto vai riittääkö sensuuriksi jonkin mainitsematta jättäminen. Tästähän on kyse muiden muassa markkinasensuurissa, johon vaikuttavat levy-yhtiöiden ja muiden mediatoimijoiden halu tai haluttomuus saattaa artisti yhteyteen kuulijoidensa kanssa. Musiikista rinnakkaisena valtarakenteena kirjoittaa Alenka Barber-Kersovan: musiikkitieteilijä tarkastelee musiikin poliittista ja sosiaalista potentiaalia noin viiden sivun verran mahduttaen mukaan musiikin ja vallan välisen suhteen. Kiehtova aihe jää tekstin lyhyyden vuoksi pintaraapaisuksi; samoin käy Jonas Otterbeckin artikkelissa, jossa käsitellään islamin konservatiivista tulkintaa musiikista. Ruotsalaistutkija maalaa kuvan kovin paksulla pensselillä, sillä kokonainen musiikinselitys mennä huristellaan läpi seitsemässä sivussa.

Etnomusikologian professori John Bailyn artikkeli herättää kysymyksen paitsi sensuurin myös musiikin määrittelystä. Synkeän Taleban-hallinnon aikaan Afganistanissa musiikin ohella kiellettyjä olivat soittimet ja niiden tuottamat äänet. Kieltoa kierrettiin säestyksettömällä, rukouslaulua muistuttavalla tarana-genrellä. Taranoihin sisällytettiin piilomerkityksiä niin onnistuneesti, että genre päätyi radiosoittoon asti. Taleban-hallinnon jälkeistä musiikkia sensuroidaan edelleen: naisten esiintymiset ovat kiellettyjä radiossa, televisiossa, konserteissa ja teattereissa vieläkin.

Pohjois-Korean sensuurikäytännöistä kirjoittavan Keith Howardin mukaan maassa soitettu musiikki on sidoksissa puolueen ideologisiin linjauksiin. Musiikin tulee palvella vallankumouksellisia tavoitteita, mikä johti aikoinaan eliitin suosimien musiikkityylien syrjäyttämiseen. Tässä tavoitteenasettelussa taiteilijoille sälytettiin ”ihmissielun insinöörien” osa: tuli innoittaa kansaa ja samalla ottaa oppia sen ”ylevistä ajatuksista”. Musiikkitoiminta on valtion kontrollissa eikä ammattitasolla tapahtuva musisointi onnistu valtion instituutioiden ulkopuolella. Esimerkkejä löytyisi toki lähempääkin: valitettavasti Neuvostoliiton tai Venäjän tilanteesta kirjassa ei ole tietoja. Vladimir Putinista laaditaan ylistäviä lauluja, kun samaan aikaan kielivähemmistöjen kulttuurielämää kuristetaan keinoilla, jotka ovat demokraattisesta katsantokannasta perin arveluttavia.

Afrikkaa käsitellään kokonaista kuuden kirjoituksen voimin, joista neljä ensimmäistä kiertyy saman aiheen ympärille: vainottujen ja vainoajien kohtaamisiin. Laulaja-lauluntekijä Roger Lucey kertoo henkilökohtaisessa tekstissään siitä, kuinka Etelä-Afrikan turvallisuuspoliisi vaikeutti hänen elämäänsä kahdenkymmenen vuoden ajan. Paul Erasmuksen tilitys ”Roger, minä ja skorpioni: töissä Etelä-Afrikan turvallisuuspoliisissa apartheidin aikana” paljastaa, millaisia konkreettisia muotoja tämä vaikeuttaminen sai. Molemmat kirjoittajat kertovat paitsi apartheidin ajan henkisestä ilmapiiristä myös hallinnon kaatumisen jälkeisestä henkilökohtaisesta elämänmuutoksesta. Heidän tapaamisensa on dokumentoitu elokuvan lisäksi myös Ampukaa artisti -kirjaan aivan erinomaisella tavalla.

Toimittaja Ole Reitov kirjaa sensuroitujen ja sensorien keskustelun Kööpenhaminan Freemuse tapaamisessa ja kontekstoi teemat Etelä-Afrikan yleisradion sensuurikäytäntöihin. Subversiivisen vastarinnan keinoista samassa maassa kirjoittaa sosiologi Michael Drewett. Zimbabwelaisen radion itsesensuuri on toimittaja Banning Eyren artikkelin aiheena: hallituskriittisten muusikoiden toimet sekä heidän uhkailu tai manipuloiminen valtaapitävien lauluja laulaviksi esiintyjiksi. Berberilaulaja Matoub Lounès sai maksaa poliittisesta aktiivisuudesta hengellään, kuten Andy Morganin Algerian ja Ranskan kuohuntaa kuvaavasta artikkelista käy ilmi.

Kirjan Pohjois-Amerikka -osuuteen sisältyy kirjailija Elijah Waldin artikkeli narcocorridoista. Nämä huumeballadit ovat Meksikossa kaksikymmentäluvun salakuljettajista kertovien espanjankielisten corridojen nykymuotoja. Gangsta-rapin tyyliin naisista, rahasta ja huumeista kertovia lauluja on pyritty sensuroimaan koko niiden kolmikymmenvuotisen olemassaolon ajan. Meksikossa osavaltioiden johdon ja radio- ja televisiokanavien ohjelmapäälliköiden välillä on sovittu siitä, että musiikkia ei lähetetä. Toisaalta corridojen kieltäminen ei ole yhteydessä niinkään rikollisuuteen kuin sosiaaliluokkaan. Wald hämmästelee, että Rolling Stonesin tai Doorsien huumelauluja kuuntelevilla on otsaa kantaa huolta siitä, kuinka corridoista pitävä köyhä kansanosa saattaa joutua mukaan huumebisnekseen.

Sosiologi Ian Inglisin artikkelista ilmenee, että nimenomaan Rolling Stones ja Doors joutuivat huumemyönteisten sanoitustensa vuoksi kuusikymmentäluvulla sensorien hampaisiin. Ed Sullivan Show:ssa esiintyneitä yhtyeitä vaadittiin Bob Dylanin lailla muokkaamaan sanoituksiaan yleisölle sopivammaksi. Kaikki esiintyjät olivat tietoisia televisioinnin tärkeydestä julkisuudelle ja musiikkimyynnille. He olivat tietoisia myös ohjelman vaatimuksista sanoitusten suhteen jo ennen esiintymistään – olkoonkin, että aikaa sanoitusten muuttamiselle jäi joskus kovin vähän. Inglis kirjoittaa ansiokkaasti uusiksi populaarimusiikin portinvartijainstituution ja rockin tekijöiden historiaa. Artikkelista ilmenee, että samalla kun vääntö sanoitusten sopivuudesta johti esityssensuuriin, prosessi antoi artistille mahdollisuuden esiintyä kapinallisena rokkarina, joka piut paut välitti establishmentin rajoituksista. Jos kunnia valtaapitävien silmissä menikin, niin maine kasvoi.

Kirjan Eurooppaa koskevassa osassa tarkastellaan Turkkia ja Ranskaa. Katsaus sensuuriin Turkin historian eri vaiheissa jää kiintoisuudessaan harmittavan lyhyeksi. Nykypäivästä kerrotaan kulttuuriministeriön äänilevyteollisuuden tarkastuskomission toimien avulla sekä esittelemällä vastuksia, joihin eteläkurdistanilaisen kappaleen esittäminen voi johtaa – riippumatta siitä, onko kappaleella yhteyksiä PKK:hon vai ei. Ranskassa hämmennystä on aiheuttanut pääosin maahanmuuttajayhteisöstä tuleva rap. Musiikissa kuuluu vanhemman kulttuurin musiikkiperinne yhdistettynä nykyiseen ilmaisuun, sanoituksissa suomitaan poliisia ja oikeusjärjestelmää. Tämä johti kahinointiin erityisesti Toulonin kaupungissa, joka oli yhdeksänkymmentäluvulla äärioikeistolaisen Kansallinen rintaman hallinnassa. Musiikilla on kytköksensä myös mediapoliittisiin linjanvetoihin. Rap-valinnoillaan viranomaisia vastustanut Skyrock-radioasema väittää jäävänsä radiotaajuuksia jaettaessa suurempien mediatalojen jalkoihin. Tämä on saanut Sky:n tarkentamaan musiikkilinjauksiaan.

Yleisestä yksityiseen

Ampukaa artisti -kirjoituskokoelman suomennos on sujuva paria pientä kauneusvirhettä lukuun ottamatta. Kirjan mukaan Burmassa toimii yksityisiä musiikkioppilaitoksia, joiden perustajina mainitaan hieman moniselitteisesti ”muusikot ja kitaristit” (s. 82). Samassa artikkelissa vierastetaan suomenkielen hän-pronominin käyttöä. Käyttökelpoinen pronomini korvataan sanalla ”mies” tyyliin ”Tästä alkoi Htee Saingin uusi elämä. Miehen kappaleita soitettiin yötä päivää […]” (s. 65). Oli kyseessä sitten alkuperäistekstin sanelema ratkaisu tai kääntäjän sinänsä kunnioitettava yritys välttää tautofoniaa, niin sanan käytöstä lemahtaa ikävällä tavalla tympeä rockjournalistinen tekotuttavallisuus ja rehvakas olalle taputtelu. Lisäksi Jacques Attalin kirjan nimestä (s. 19) ”The political economy of music” on tipahtanut sisällön kannalta keskeinen käsite. Kokonaisuudessaan nimi kuuluu ”Noise. The political economy of music”.

Edellä mainitut tekniset huomiot on nostettu esille sen vuoksi, että jotakin kritikoitavaa täytyy olla. Faktisesti Ampukaa artisti -kokoelma on suositeltava ja helposti lähestyttävä teos kaikille, joilla on halua tutustua sensuuriin paikallisiin, valtakunnallisiin ja globaaleihin vaikutuksiin. Kirjan viesti on selkeä: soitto ja laulu eivät ole politiikasta tai uskonnosta, laista tai laittomuudesta, diktatuurista tai demokratiasta saati muusta inhimillisestä tai etenkään epäinhimillisestä toiminnasta erillisiä saarekkeita. Sensuroitujen ja sensorien äänet erottavat kirjan tavanomaisemmasta raportista tai selvityksestä. Inhimillinen kärsimys ja ennen muuta kaiken koetun jälkeinen anteeksiantaminen ja -saaminen tuovat tekstin lähelle lukijaa ja tekevät yleisestä aiheesta yksityistä ja koskettavaa. Asiaan tutustumisen voi aloittaa Freemusen kotisivuilta (www.freemuse.org).