Kotimaista tiedepropagandaa?

Suomen tieteen historiasta on kirjoitettu melkoisesti viime vuosina: 2000-2002 ilmestyi jättimäinen kirjasarja (yhteensä 2575 s.) Suomen tieteen historia 1 - 4 ja viime vuonna julkaistiin tuosta sarjasta lyhennetty ja muokattu teos Suomen tieteen vaiheet. Sen saatteen mukaan jo sarjan alkuvaiheessa suunniteltiin synteesinomaisen yhteenvedon tekemistä. Tiivistys onkin aivan kannatettava ajatus näinä joskus liialliselta tuntuvan julkaisemisen aikoina.

Tommila, Päiviö ja Korppi-Tommola, Aura (toim.): Suomen tieteen vaiheet. Yliopistopaino, 2003. 324 sivua. ISBN 951-570-554-1.

Suomen tieteen historiasta on kirjoitettu melkoisesti viime vuosina: 2000-2002 ilmestyi jättimäinen kirjasarja (yhteensä 2575 s.) Suomen tieteen historia 1 – 4 ja viime vuonna julkaistiin tuosta sarjasta lyhennetty ja muokattu teos Suomen tieteen vaiheet. Sen saatteen mukaan jo sarjan alkuvaiheessa suunniteltiin synteesinomaisen yhteenvedon tekemistä. Tiivistys onkin aivan kannatettava ajatus näinä joskus liialliselta tuntuvan julkaisemisen aikoina. Lyhennettyä tietopakettia on kirjan saatesanojen mukaan kaivattu myös oppikirjaksi. Arvioin kirjan käyttökelpoisuutta.

Suomen tieteen vaiheet -kirja on jaettu kahteen pääosaan. Ensimmäisessä on noin 150 sivua tieteen ja tutkimuksen yleistä historiaa. Toinen, suunnilleen samanpituinen osa koostuu pikkuartikkeleista, joissa kussakin esitellään eri tieteenalojen historiaa yksitellen alkaen teologiasta ja päätyen lääketieteisiin. Näiden esitysten pituudet vaihtelevat kolmesta kahdeksaan sivuun.

Kiinnostavaa kertausta ja taustaa nykyiselle yliopistolaitokselle

Jussi Nuorteva aloittaa yleisen osan suomalaisten ulkomaisen opinkäynnin historian esittelystä ja näiden varhaisten oppineiden pohjoiseen tuomien vaikutteiden käsittelystä. Tästä edetään suurvaltakauden Turun yliopiston perustamiseen ja kotimaisen yliopistollisen kehityksen ruodintaan. Autonomian aika on jaettu omaan osaansa. Tuona ajankohtana kirjoittaja Päiviö Tommila katsoo suomalaisen tiedepolitiikan alkaneen. Hän tarkoittaa tällä yliopiston ja valtiojohdon vuorovaikutuksen vahvistumista sekä koulutus- ja tutkimustoiminnan vilkastumista.

1900-lukua käsitellään kolmessa artikkelissa. Seikko Eskola käy systemaattisesti läpi valtiollista korkeakoulu- ja tiedepolitiikkaa lukuisine komiteoineen ja kärhämineen. Vaikka 1990-luku ei Eskolan kirjoituksessa enää paljoa tilaa saa, niin luulisin että hänen osionsa on nykyisin yliopistossa toimivalle kirjan hyödyllisin katsaus valtasuhteiden kehittymiseen yliopistolaitoksen ja muun yhteiskunnan vuorovaikutuksen lähihistoriassa. Erikseen tarkastellaan yliopistojen muutosta eliitin kouluttajasta kohti nykyistä, tasa-arvoisempaa suuntaa. Arto Nevala erittelee tasa-arvoistumisen kehitystä monella eri mittarilla ongelmallisiakaan asioita väistelemättä. Hän päätyy ehkä hieman hengettömän analyysin jälkeen yleisiin toteamuksiin vaikeuksista mitata yliopistojen taloudellista ja kulttuurista vaikutusta ympäröivään yhteiskuntaan. Vaikutus on Nevalan mukaan kuitenkin kiistattoman positiivinen. Lopuksi Marjatta Hietala kertoo tiedemiesten ja -yhteisön kansainvälisten yhteyksien vaiheista.

Tekstissä käydään läpi suuri määrä nimiä ja yksityiskohtia. Henkilö, jolle esitetyt detaljit ovat suunnilleen tuttuja, kertaa kirjan asiat mieluusti kontekstissaan ja kertomukseen sijoitettuna, mutta epäilen että tästä opuksesta aloittava lukija eli vaikkapa opiskelija on vaikeuksissa. Nyky-yliopistossa työskentelevälle kirjassa esitellyt varhaisen yliopiston käytännöt ovat hauskoja ja kiinnostavia. Silti eräät kirjoittajat olisivat voineet hieman enemmän selittää vaikkapa varhaisten väitöskirjojen tekoa (professori teki tutkimuksen ja väittelijä vain puolusti tutkimusta – tämä kerrotaan 1800-luvusta kertovassa osassa, s. 40) ja eroa nykyiseen käytäntöön.

Virrasta puroihin

Ennen kirjan toisen pääosan lyhyitä, eri tieteenaloja esitteleviä artikkeleita Ilkka Niiniluoto kirjoittaa suomalaisen tutkimuksen suunnista eli tieteen virtauksista, eriytymisestä toisistaan, yleisistä henkilövaikuttajista ja sisällöistä esimerkkien avulla. Artikkeli toimii kaikkiaan hyvänä yhteisenä pohjana lähteä omaksumaan sen jälkeen tulevia lyhyitä tarinoita eri tieteistä.

Esimerkiksi historian, tai historiatieteet, esittelee Päiviö Tommila. Kun Paavali Juustenin Suomen keskiaikaisten piispojen kronikasta tullaan viidessä ja puolessa sivussa nykyisten yliopistojen historian laitosten maantieteellisiin painopistealueisiin, niin vauhti varmaan heikottaa hitaampaa. Toisaalta ainakin historian tutkimuksen ja yhteiskunnan vuorovaikutus käy selväksi, kun kirjoittaja selittää tutkijoiden mielenkiinnon kohdistumista ja muutoksia historiallisilla tilanteilla. Selvää on, että vain suuret linjat ja valikoima tunnettuja tutkijoita pääsee esille. Toisaalta tämän jälkeen voi jatkaa laajempaan teokseen ja perusteellisempaan esitykseen.

Lyhyet artikkelit muodostavat mielenkiintoisen, nopeasti luettavan ja rikkaan kaleidoskoopin erilaisia tieteenalojen kehityskulkuja. Tulee mieleen, että tästä olisi hauska tehdä yleisiä päätelmiä, vertailuja ja etsiä säännönmukaisuuksia. Näitä onkin jonkin verran mainitsemassani Ilkka Niiniluodon osuudessa. Monen tieteenalan historiasta kirjoittaa juuri kyseisen alan emeritus. Kuten Simo Knuuttila totesi Historiallisen aikakauskirjan numerossa 3/2003 arvostellessaan koko Suomen tieteen historia -sarjan, sen tieteenalakohtaisten artikkelien taso on epätasainen vaihdellen erinomaisesta osittaiseen luettelomaisuuteen. Epätasaisuus ei juurikaan häiritse Suomen tieteen vaiheissa, ehkä koska lukijan odotukset ovat erilaiset.

Paitsi että sarjateoksessa on laaja henkilö- ja asiahakemisto, niin myös Suomen tieteen vaiheet -kirjassa on hakemisto professoreista ja muista merkkihenkilöistä. Viitteitä opuksessa ei ole, mutta keskeinen teoksessa käytetty kirjallisuus on luetteloitu loppuun.

Vahva tiedemyönteisyys ja ‘unohdukset’

Etenkin Niiniluodon yleisessä artikkelissa suomalainen kulttuuri ja suomalaiset näyttäytyvät sangen tiedemyönteisinä, mutta arvioisin saman tendenssin olevan läsnä lähes läpi teoksen. Ainakin maailmalla tieteen tuloksilla tai varjolla on tehty ikäviäkin tekoja. Nyt Suomen historiasta ei näytä tämän teoksen perusteella sellaisia löytyvän: ei juurikaan virheitä, ei väärinarviointeja, -käytöksiä tai mokia. Ei esimerkiksi yhteyksiä natsi-Saksaan, ei rotuoppia johtopäätöksineen, ei tutkimuksella perusteltuja liiallisia yhteiskunnallisia kokeiluja. Pienenä poikkeuksena kirjan sivulla 296 kerrotaan tieteen nykyisen kasvun riskeistä – muun muassa tiedevilppien kasvusta. Kokonaiskuva ei kuitenkaan muodostu täysin uskottavaksi. Tiedemiesten vallankäyttö ja yleensä tieteen käyttö vallan välineenä olisi varmaan myös tarjonnut kriittisemmän kirjoittamisen mahdollisuuksia. Ehkä nämä asiat tekevätkin kirjan mahdollisen oppikirjakäytön ongelmalliseksi? Vai halutaanko nimenomaan tarjota vahvaa tiedemyönteistä tietoa ja samalla tehdä jonkinlaista tieteen historian puhdistusta. Ainakin opettajien olisi syytä kääntää myös kolikon toinen puoli kunnolla esiin.

Kärjistettyyn otsikkooni vastaten voi sanoa, että tässä kirjassa ei ole kysymys propagandasta ainakaan nykyisessä mielessä mutta ehkä vielä 1950-luvulla yleisessä tarkoituksessa. Nykyään sitä kutsutaan mainostukseksi. Näillä varauksilla arvelen, että kyllä Suomen tieteen vaiheet toimii nimenomaan yleisteoksena. Siitä saa suhteellisen nopeasti kiinni suuret linjat ja voi halutessaan helposti siirtyä syventämään tietojaan tai herkuttelemaan yksityiskohdilla suurempaan laitokseen, Suomen tieteen historiaan 1 – 4.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *