Koukuttava houkuttava lukeminen – lukupiireistä ja lukemisen merkityksistä

Arvio on kirjoitettu (digitaalisen) kulttuurintutkijan ja intohimoisen lukijan sekä vielä lukupiirin perustamista yritelleen opiskelijan näkökulmasta. Teos on hyvä esitys lukupiirien historiasta ja käytännöistä sekä lukemisen merkityksestä, vaikka sitä kohtaan on esitettävä myös kritiikkiä.

Matero, Johanna; Hapuli, Ritva; Koskivaara, Nina (toim.): Lukupiirikirja. BTJ Kustannus, 2010. 226 sivua. ISBN 978-951-692-756-8.

Odotin innolla Lukupiirikirjaan tarttumista. Jatko-opiskelijatovereiden kesken yritimme kaksi vuotta sitten käynnistää luku- ja opintopiiriä, mutta jostain syystä yritykset kuihtuivat kokoon ja vihdoin lopahtivat. Toivoin saavani Lukupiirikirjasta innoitusta uuteen alkuun ja vinkkejä siitä, miten taustaltaan erilaiset, mutta yhtä lailla innostuneet osallistujat sitoutetaan ja aktivoidaan kuukausi toisensa jälkeen ei vain lukemaan, vaan pohtimaan ja keskustelemaan lukemastaan. Kuinka siis kävi?

Avasin kirjan ensimmäisen kerran toukokuun alussa aikeenani ahmaista se rivakasti ja tehdä arvioni saman tien. Tätä kirjoittaessani on kesäkuun puoliväli, luen teoksen viimeisiä sivuja kolmatta kertaa, enkä oikein vieläkään tiedä, mitä sanoisin siitä. Syihin palaan myöhemmin – aloitetaan faktoista:

Johanna Materon, Ritva Hapulin ja Nina Koskivaaran toimittama Lukupiirikirja on artikkelikokoelma, jonka 16 artikkelia on jaettu neljään osaan. Ensimmäinen osa käsittelee itse lukemisen luonnetta sekä lukijana olemista; lukijan identiteetti on useiden tulkintakontekstien muokkaama. Toinen osa on luku- ja opintoseurojen jatkumon historiakatsaus Suomesta ja muualta. Kolmannessa osassa tarkastellaan lukemisen saamia muotoja ja merkityksiä poikkeuskonteksteissa, esimerkiksi vastarinnan välineenä. Kolmas osa sisältää myös kertomuksia kirjallisuusaiheisista lukemistoista (siis tarinoita tarinoista tarinoissa!). Viimeinen osio keskittyy ”tosielämän” seikkoihin: lukupiirikokemuksiin, keskusteluehdotuksiin ja muuhun käytännön toimintaan.

Artikkeleissa puhutaan muun muassa lukuhuvittelijoiden ja lukuaddiktien eroista, ”ihmiskirjoista” dystopisessa kulttuurissa, josta kirjat on hävitetty sekä siitä, miten vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä kasvaminen leimasi lukukokemuksia. Tekstit saavat uskoakseni jokaisen lukijan pohtimaan sitä, millaisten tulkintayhteisöjen myötävaikutuksella oma lukijuus on muotoutunut ja millaiseksi. Myös ensimmäinen artikkeli, Hapulin ”Lukeminen – tietoa ja tunteita”, ohjaa lukijan katsomaan myös itseään: olenko lukuhuvittelija, maistelenko kirjoja mielentilan ja sattuman ohjaamana vai asuuko minussa sittenkin lukuaddikti, jolla on sisäinen pakko lukea kaikki tietyn lajityypin (tai kirjailijan tms.) teokset. Itse tunnistan itsessäni molempia: napsin kirjaston hyllyistä teoksia kansikuvien, lievetekstien ja värien perusteella, mutta toisaalta minulla on tiettyjä kirjailijoita, joiden kaikki teokset minun on ihan pakko lukea. Ja voi sitä ärsytystä, jos joku näistä kirjailijoista kadottaa parhaan teränsä ja alkaa toistaa itseään tai tuottaa selvästi tasoaan huonompaa materiaalia kerta toisensa jälkeen: pakko on lukea, vaikka suututtaa ja säälittää! (Tätä voi kenties selittää, paitsi lukuaddiktiolla, myös tulkintayhteisöllä, jossa pidettiin itsestään selvänä, että kerran aloitettu tehtävä viedään loppuun asti kunnialla.)

Toinen kiinnostava teema on kirjallisuuden ja lukemisen asema poikkeusoloissa: lukeminen, etenkin kielletystä kirjallisuudesta nauttiminen, on voimaannuttavaa ja sillä on valtava merkitys vastarinnan välineenä. Artikkeleissa käsitellään muun muassa teosta, jossa kaapujensa alla värikkäästi pukeutuneet naiset lukevat Lolitaa Teheranissa ja kirjaa, jossa ihmiskirjat välittävät lukemistojen sisältöä kirjattomaksi muuttuneessa maailmassa. Lukemisella on valtava voima – se on pelottava tuntematon, jota ”sokeat sensorit” (Hapuli & Almgren, 104-118) pyrkivät kontrolloimaan ja tuhoamaan.

Osallistuin joitakin kuukausia sitten julkiseen keskusteluun sosiaalisesta mediasta, jossa eräs argumentti kuului, ettei mikään muu media, esimerkiksi kirja tai sanomalehti, ole aiheuttanut samanlaisia addiktioita ja vaaratilanteita kuin internet. Jätin tuolloin vastaamatta, vaikka olin eri mieltä. Nyt toivon, että olisin silloin jo lukenut Lukupiirikirjan. Sen artikkelit voimaannuttavasta ja vastarintalukemisesta samoin kuin ”kirjattomien kulttuurien” dystopioista osoittavat kiistatta, että kirja (kuten muutkin uudet mediat jossain vaiheessa kulttuurista omaksumisprosessiaan) on joskus ollut ”netti”: koukuttava, lukuhalun valtaan ja sitä kautta huonoon elämään nuoria viekoitteleva, immersoiva kauhistus. Joissain olemassa olevissa kulttuureissa se on sitä edelleen.

Vielä on mainittava eräs huomio: läpi teoksen lukemisesta ja kirjoista puhutaan vahvoin, tunteenomaisin ilmauksin. Mainitaan tietysti nautinto, ja lisäksi puhutaan halusta ja houkutuksesta, jopa addiktiosta. Lukeminen ja kirjat voivat myös olla vaarallisia, ne voivat herättää vihaa ja inhoa, pelkoakin. Tällainen tunteellinen suhtautuminen lukemiseen ja sen välittyminen Lukupiirikirjasta laittaa nyökyttelemään ja myhäilemään sisäpiiriläisen hymyä: näinhän se on, sen tietää jokainen, joka on raivonnut romaanirakastajan petturuudelle, itkenyt läheiseksi tulleen hahmon menettämistä kirjan loppuessa tai kyhjöttänyt taskulampun valossa yösydännä, kun ei vain voi laskea kirjaa käsistään – aina on meneillään juuri se jännittävin kohta.

Lukupiirikirjan artikkeleissa vilahtelee – suorastaan vilisee – teoksia, joista kuka tahansa lukupiiriä suunnitteleva voisi rakentaa valmiin lukulistan pitkäksi aikaa. Tämä on rikkaus, mutta myös lievä ongelma. On toki tarkoituskin, että ne teokset, joita varsinaisesti käsitellään, jäävät parhaiten mieleen, muut aiheeseen liittyvät ovat mukana mainintoina. Arvelen kuitenkin, että tekstit saattaisivat vaikuttaa selkeämmiltä ja napakammilta ilman jatkuvasti tipahtelevia, paikoin jopa luettelomaisilta vaikuttavia teosten nimiä. Näin huomio olisi kiinnittynyt paremmin kunkin artikkelin pääasiaan.

Sisällysluetteloa selaillessa huomio kiinnittyy ensimmäiseksi siihen, että toimittajat ovat olleet kirjoittamassa yhteensä kymmentä teoksen artikkeleista. Esimerkiksi Ritva Hapuli on kirjoittanut yksin kolme ja ollut osallisena kolmessa muussa. Niin ansiokkaita kuin tekstit ovatkin, osasta välittyy hieman keskeneräinen tai ”käsistä jätetty” tunnelma. Kenties viimeistelyssä on tullut kiire, kenties usean artikkelin työstäminen ja lisäksi teoksen toimittaminen on ollut kokeneillekin tutkijoille raskas urakka.

Osin näistä syistä Lukupiirikirja tuntuu ajoittain kiinnostavuudestaan huolimatta vaikealta tavoittaa, hajanaiselta ja arvaamattomalta. Pohdin pitkään, mikä tämän voisi aiheuttaa. Johtuuko kaikki siitä, että en ole kirjallisuudentutkija, enkä ehkä hallitse kyseisen alan tutkimustekstiä? Kirja ei kuitenkaan ole mitenkään vaikeaselkoinen, vaan pikemminkin hieman popularisoitu (hyvä, sillä tästä on iloa monille). Takakansitekstin mukaan kirjoittajat ovat ”turkulaisia lukupiiriharrastajia ja kirjallisuudentutkijoita”. Olisiko mahdollista, että kirjoittajilla on ollut yhteinen visio ja hyvä keskinäinen ymmärrys siitä, mistä kukakin heistä puhuu? Artikkelit ovat yksittäiskappaleina kiinnostavia ja innostavia, mutta etenkin kolmannen osan lopulta alkaen kokonaisuutta on hankala hahmottaa, ja nimenomaan siitä lähtien artikkeleista välittyy tietty huolettomuus siitä, tarjotaanko lukijalle riittävästi taustatietoa ja kiinnekohtia. Vaikuttaa siltä, kuin kirjoittajat olettaisivat ”kaikkien” kyllä tietävän, mistä puhutaan. Kirjoittajakunnan kesken näin varmasti onkin – ulkopuolisella lukijalla on hieman hankalampaa.

Lukupiirikirja tutustuttaa lukijansa moniin kiehtoviin teoksiin, joista osa herättää nostalgiaa, osa taas halun tarttua tuntemattomiin kirjoihin, jotka jo kuitenkin tuntuvat jollain tavalla tutuilta Lukupiirikirjan ansiosta. Myös ajatus oman lukupiirimme uudelleenkokoamisesta tuntuu jälleen virkoavan. Teos antoi paljon ideoita ja oppia siitä, miten lukemistoa ja kokoontumisia voisi järjestää ja jäsentää niin, että lukupiirille syntyy jatkuvuutta ja osallistujille halu sitoutua toimintaan. Yksittäisinä artikkelit tarjosivat paljon kiinnostavaa sisältöä ja ajattelemisen aihetta, vaikka kokonaisuus jäikin allekirjoittaneelle hieman hajanaiseksi. Lukupiirikirjaa voi lämpimästi suositella piiriä suunnitteleville tai vetäville, sellaiseen osallistujalle, kirjallisuudentutkimuksesta kiinnostuneille ja aivan jokaiselle lukemista rakastavalle.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *