On yleisesti tunnettua, että kirjastojen toimintaympäristö on mullistunut melkoisesti viime vuosina. Vielä parisen kymmentä vuotta sitten ilmeinen paikka selvittää vastaus satunnaiseen kysymykseen sen jälkeen kun oman kirjahyllyn sisältö oli selattu läpi ja äidille kilautettu, oli oman kunnan tai kaupungin kirjasto. Ei ole muuten enää. Eikä ole kirjasto enää kaikille paikka etsiä mukavaa iltalukemistakaan. Lukemista löytää paljon vähemmällä vaivalla verkosta. Jos siitä jotakin joutuu maksamaan, niin mistäs siitä kun kaikesta muustakin nykyään saa maksaa markkinahinnan. Tämä siis sillä edellytyksellä, että ylipäänsä lukee kirjallisuutta.

Kaikki toki ei ole muuttunut, ainakaan vielä. Tietokirjojen lainausluvut laskevat, mutta kaunokirjallisuutta luetaan ja lainataan melko lailla samanlaisia määriä kuin aikaisemminkin. Jos näin ei tapahdu sentään aivan kaikissa ikäryhmissä, niin yleisesti ottaen kuitenkin. Tosiasia, jonka voi lukea nyt julkaistujen voimasanojen välistä ja jota viime aikoina julkaistu kirjastotutkimus vahvistaa on kuitenkin se, että vaikka käynnissä olevat mullistukset eivät ainakaan vielä ole johtaneet kirjoittajien hahmottelemaan kirjastottomaan ground zero -tilanteeseen, kirjastojen toimintaympäristössä on tapahtumassa hyvin perustavaa laatua olevia muutoksia, joihin ei ole varaa olla reagoimatta. 

Ympäristön muutoksilla ravistelu ei kuitenkaan ole nyt arvosteltavan teoksen pääsanoma. Paitsi ihan vähän. Kuten toisen luvun otsikossa huomautetaan, ”maailma muuttui jo, Eskoseni”. Digitaalinen ja samanaikainen yhteiskuntapoliittinen mullistus on muuttanut tiedon ja kirjallisuuden arvoketjua sekä sen alku- että loppupäästä. Munkit ja luostarikirjastot eivät enää pidä tietoa tiukasti peukalonsa alla vaan sekä tieto että kirjallisuus on kovaa vauhtia siirtymässä oikoradalle, jota pitkin juna kulkee kovaa vauhtia kirjastojen ohi. Eikä lippuja tähänkään junaan voi ostaa enää kohta juuri mistään. Kirjoittajat kysyvät hyvin olennaisen kysymyksen siitä, mikä on kirjastojen paikka digitaalisen tiedon, kirjallisuuden ja kulttuurin välittäjänä.

Ympäristön sijasta voimasanojen terävin kärki kohdistuu kirjastoihin itseensä. Erityisen paljon kritiikkiä saavat kirjoittajien aistima kirjastojen ja kirjastolaisten laitostuminen. Verrattuna siihen millaisesta radikaalista yhteiskunnallisesta liikkeestä yleisten kirjastojen kohdalla oli kyse sata vuotta sitten, on muutos nykyiseen melkoinen. Vaikka Suomen kirjastoverkko on nykyisellään laaja, kirjoittajat huomauttavat, että siltä puuttuu yhtenäinen ääni. Kirja nostaa esille Ruotsin kirjastoseuran kotimaassaan sekä kehutun ja parjatun Library lovers -julkisuuskampanjan esimerkiksi siitä miten kirjastoammattilaiset ja kirjastoala voivat tehdä jotakin näkyvää yhdessä. Sinänsä on ehkä oireellista, että esimerkki hyvästä tempauksesta on haettu maasta, jossa vasta aivan viime aikoina ollaan herätty koordinoimaan yleisten kirjastojen yhteistoimintaa kansallisella tasolla. Yhteisen pr-työn korostamisen sijaan kirjoittajat kehottavat kuitenkin varsinaisesti pohtimaan vakavasti kirjastojen yhteiskunnallista roolia ja sitä merkitystä, joka kirjastoilla voisi olla, jos ne ovat valmiita päättämään kenen joukoissa kirjastot ja kirjastoammattilaiset seisovat kun tulevaisuuden yhteiskuntaa rakennetaan. Kirjastojen yhteiskunnallisen passivoitumisen suomimisen lisäksi kirjoittajilta osansa saavat myös kirjastojen kansallinen konserniohjaus, Kansalliskirjaston toiminta kirjastoverkon tukijana ja suomalaisten kirjastojen tietojärjestelmähankkeiden kompastukset. 

Toimintaympäristön ja kirjastolaitoksen lisäksi vuolaimmin voimasanoja lausutaan kirjastojen asiakasorientoituneisuudesta ja palvelumallista, tai paremminkin niiden puutteesta. Eräpäivän kirjoittajat ovat epäilemättä aivan oikeassa laitostumisen vaaroista ja ravistelevat pohtimaan kirjaston palveluajattelua niin Alkon kuin Ryanairinkin edustaman palvelukulttuurin näkökulmasta. Kirjasto ei aina näyttäydy ensisijaisesti palvelulaitoksena ja on totta, että palvelu ei mitenkään itsestään selvästi aina käytännön tasolla tärkeysjärjestyksessä aivan listan kärkipäähän. Vaikka kaikki kirjastoammattilaiset eivät periaatteessa tai käytännössäkään jaa mielipidettä asiakaspalvelun marginalisoimisesta, ovat Eräpäivän kirjoittajat oikeassa siinä, että kenties edelleenkin aivan liian usein tiskin taakse istutetaan se kaikkein kokemattomin työntekijä ja muita töitä nostetaan jonkinlaisessa hiljaisessa tärkeysjärjestyksessä asiakastyötä ylemmäs. Onneksi päinvastaisiakin esimerkkejä on olemassa.

Kirjan viimeiset voimasanat lausutaan siitä kuka ja millainen on tulevaisuuden kirjastolainen. Kirjoittajat kuvailevat itseään ja kollegoitaan kenties vähemmän mairittelevasti ylijäämähumanisteiksi, mutta ovat epäilemättä aivan oikeassa siinä että kirjastoammattilaisten on syytä ajatella ammattilaisuuttaan kriittisesti. Eräpäivän kirjoittajat painottavat, että kirjastolaiset eivät saisi tyytyä arvostamaan omaa työtään vain siksi, että se on siistiä sisätyötä. Heidän tulisi arvostaa työtään siksi, että heillä on oikeasti jotakin annettavaa. Toisaalta, vaikka arvostaen, kirjoittajat kritisoivat kirjastoammattilaisten taipumusta tarttua velvollisuudentuntoisina sankareina asioihin, joita he eivät hallitse erityisen hyvin. Eräpäivän sanoma on, että kirjastossa voisi hyvin työskennellä myös tietotekniikka-ammattilaisia, juristeja ja pedagogeja – ja kenties myös nuorisotyöntekijöitä kuten joissakin kirjastoissa työskenteleekin sen sijaan että yksittäinen ”ylijäämähumanisti” yrittää opetella tekemään kaiken ”pätemättömyytensä äärirajoilla”. Juristille voi opettaa kirjoittajien mukaan riittävästi kirjastosta kohtuullisen nopeasti verrattuna siihen miten kauan kirjastonhoitajan kouluttaminen lakimieheksi kestää. Vastaavan tyyppisiä kompetensseja, joita kirjoittajat nostavat esille, on vilahdellut viime aikoina mielenkiintoisesti myös monissa tutkimuksissa ja kirjoituksissa. Ruotsalaisen DIK -ammattijärjestön aivan vastikään ilmestyneen kartoituksen suositusten mukaan kirjastonhoitajaksi opiskelevien olisi syytä pohtia opintojensa punaista lankaa ja profiloitua selvästi jonkin alueen asiantuntijaksi [4]. Pedagogiikan, tietotekniikan ja muiden Eräpäivän kirjoittajien mainitsemien käytännöllisten taitojen merkitystä korostetaan niin ikään myös muissa tutkimuksissa ja keskustelunavauksissa (esim. [1][2][3][5]). Verrattuna moniin aikaisempiin aihetta käsitteleviin teksteihin nyt käsiteltävä teos eroaa siinä, että se yrittää toden teolla sijoittaa kysymyksen taidoista ja tiedoista koko kirjastoinstituution toimintafilosofian ja -ympäristön kokoisiin kehyksiin. Toisinaan tuntuu, että kirjoittajien kriittinen ote on ajoittain heltynyt kun he päättävät purevan analyysinsä hieman laimeaan hymistelyyn siitä miten kirjastot kuitenkin ovat tärkeitä sen laajemmin näkemystään perustelematta, mutta suurimman osan aikaan kirjan näkökulma on piristävän kokonaisvaltainen.

Vaikka Eräpäivä onkin Suomessa varsin ainutlaatuinen kiistakirjoitus, voi sen kuitenkin nähdä osana laajempaa kansainvälistä kriittisen kirjastolaisuuden trendiä. Kaikki kirjastolaiset eivät ole hiljaa. Sekä Suomessa että maailmalla on suuri joukko aktiivisia kirjastoammattilaisia, jotka kyseenalaistavat ahkerasti kirjastojen näköaloja ja lähtökohtia, toteuttavat ajatuksiaan omissa kirjastoissaan ja jakavat kokemuksiaan blogeissa, sosiaalisissa verkostopalveluissa ja muilla areenoilla. Viimeiset puolenkymmentä vuotta vellonut ja viime aikoina hieman jo laantunut Kirjasto 2.0 -keskustelu on toinen hyvä joskin tekniikkavetoinen esimerkki samantapaisesta uudistusliikkeestä. Vähintään yhtä hyvänä esimerkkinä ovat monet kehittyvissä maissa työskentelevät kirjastoammattilaiset, jotka edustavat juuri sitä yhteiskunnallista radikalismia ja osallistumista, jota Eräpäivän kirjoittajat peräänkuuluttavat. Liekö syynä sitten kirjoittajien kritisoima laitostuminen, että yleisen näppituntuman perusteella näkyvintä kriittistä keskustelua käydään yksittäisten ammattilaisten välillä sen sijaan että se olisi juurtunut osaksi kirjasto-organisaatioiden toimintakulttuuria joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta.

Eräpäivä on kirja, jonka yksityiskohdista on epäilemättä tarkoitus olla montaa mieltä. Teos ottaa kantaa reilusti ja voimasanoja käytetään säästelemättä kirjastojen ja kirjastotyön eri puolista avoimesti kirjoittajiensa näkökulmasta. Se ei esitä vastauksia, vaan esittää kysymyksiä. Keskustelunavauksena ja sopivan provosoivana Eräpäivä toimii kuitenkin erinomaisesti. Kirja haastaa ottamaan kantaa ja olemaan samaa mieltä tai perustellusti eri mieltä. Kielellisesti Eräpäivästä huomaa, että se on kirjoitettu nopeasti. Teksti on rosoista ja jotkin yksittäiset kielikuvat hieman onnahtavat. Sen voi kuitenkin antaa anteeksi. Omalla tavallaan viimeistelemättömyys sopii alleviivaamaan kirjan keskustelevaa luonnetta. Kirjastolaisille, alan opiskelijoille ja opettajille kirjaa voi pitää vähintään melkein pakollisena lukemisena. Muillekin, kirjaston käyttäjille ja niille, jotka kirjastoa eivät käytä, se avaa mielenkiintoisia näköaloja siitä mitä kirjasto voisi olla, kenelle ja millä tavoin – ja millä tavoin ei ainakaan.

[1] Kim Holmberg, Isto Huvila, Maria Kronqvist-Berg, and Gunilla Widén-Wulff. What is library 2.0? Journal of Documentation, 65(4):668-681, 2009.

[2] Helen L. Partridge, Julie M. Lee, and Carrie Munro. Becoming  ̈librarian 2.0 ̈ : the skills, knowledge, and attributes required by library and information science professionals in a web 2.0 world (and beyond). Library Trends, 59(1/2):315-335, 2010.

[3] Erica Pastore. The future of museums and libraries: A discussion guide. Technical Report IMLS-2009-RES-02, Institute of Museum and Library Services, Washington, D.C., 2009.

[4] Cecilia Petersson, Birgitta Rydell, Linnéa Sjögren, Anders Söderbäck, Anna- Stina Takala, and Anna Åkerberg. Rapport från arbetsgruppen om bibliotekariens framtida yrkeskompetens. Technical report, DIK, Stockholm, 2011.

[5] Piyasuda Tanloet and Kulthida Tuamsuk. Core competencies for informa- tion professionals of thai academic libraries in the next decade (a.d. 2010- 2019). The International Information & Library Review, 43(3):122 – 129, 2011. Library and Information Professionals: Competencies, Education and Lifelong-Learning