Martta Wendelinin (1893–1986) elämä ja taide ovat saaneet runsaasti huomiota viime ja tänä vuonna mm. Uuden Valamon luostarissa järjestetyn 130-vuotisjuhlanäyttelyn ansiosta. Myös tammikuussa ilmestynyt Ahdeoja-Määtän Kultahiekkaa ihmisten poluille: Martta Wendelinin elämä muistuttaa taiteilijan merkityksestä maamme taiteessa sen lisäksi, että se antaa uutta tietoa hänen varhaislapsuudestaan ja nuoruudestaan.

Viime vuosikymmeninä Wendelinistä ja hänen taiteestaan on ilmestynyt muutama muukin kirja. Taidehistorioitsija, museonjohtaja, tietokirjailija Tuula Karjalainen on kirjoittanut 1993 teoksen Ikuinen sunnuntai – Martta Wendelinin kuvien maailma (1993). Toimittaja ja sisustusarkkitehti Jatta von Konow on laatinut elämäkerran Taide ja työ: Martta Wendelinin elämäntyön kaksi ulottuvuutta (2003) ja Päivi Ahdeoja-Määttä on toimittanut artikkelikokoelman Martta Wendelin: Kuvittajan silveltimestä (2013).

Monet taidekriitikot ja -historioitsijat ovat suhtautuneet nuivasti Wendelinin taiteeseen, vaikka kansa on hänen teoksiaan aina rakastanut. Kun Martta syksyllä 1925 esiintyi ensimmäisen kerran taiteilijana Helny Tigerstedt-Kaliman kanssa Taidesalongissa Helsingissä, sanomalehti Rovaniemi arvioi hänen akvarellejaan suopeasti. Signe Tandefelt taas näki Hufvudstadsbladetissa Wendelinin maalauksissa syntetismin ja japanilaisen taiteen vaikutusta ja toivoi hänelle suotuisampia olosuhteita taiteelliseen työskentelyyn.

Kun Wendelin piti ensimmäisen yksityisnäyttelyn 1936 Galerie Hörhammerissa, arvostelijat kehuivat taiteilijan piirtämistä taitavana, muotoa selkeänä ja vahvana mutta maalauksia taitavasti väritettyinä piirustuksina. Helsingin Sanomissa Edvard Richter katsoi, ettei Wendelin vielä aivan hallinnut maalauksellista otetta, mutta kehui illustroimistyön olevan hänellä veressään. Signe Tandefeltkin kehui taiteilijan kolorismia, herkkää ja persoonallista värinkäsittelyä, mutta totesi kuvittajantyön lyöneen leimansa hänen maalaamistapaansa. Professori Onni Okkonen kirjoitti, että näyttelyn kokonaisuus jää kalpeaksi ja vähäilmeiseksi ja kehotti taiteilijaa keskittämään pyrkimyksiään kuvitusalalle. Hyvin kaukaisena vertauskohtana hän näki Helene Schjerfbeckin. – Ehkä olennainen yhtäläisyys oli Okkosen mielestä siinä, että kumpikin taiteilija asui äitinsä kanssa.

Marttaa itseään ”silmäätekevien” suhtautuminen selvästi harmitti. Joulukuussa 1942 hän purki sydäntään ystävälleen Vienalle, kun yhtään hänen maalaustaan ei ollut hyväksytty Taiteilijain Talkooparaati -näyttelyyn, jolla tuettiin maata puolustavien aseveljien vaikeuksissa olevia perheitä:

No niin, tiedäthän, että olen mustalla listalla silmäätekevien kirjoissa ja että minut on määrätty eliniäkseni kuvittamaan lastenkirjoja, eikä mitään muuta (heidän mielestään), mutta luulin, että talkoot oli jotakin sellaista, johon jokaisella halukkaalla on oikeus ottaa osaa. (s. 277)

Wendelinin näyttely maaliskuussa 1954 Strindbergin galleriassa sai lehdissä arvosteluja, joissa taas kritisoitiin hänen kuvitusmaisuuttaan. Sakari Saarikivi sentään kehui Helsingin Sanomissa hänen piirustuksiaan, ja Tove Riska totesi Nya Pressenissa, että Wendelin oli saanut vaikutteita saksalaisesta naivismista, jolla oli myös ruotsalaisia edelläkävijöitä. – Mahtoiko Helsingin Sanomien pilapiirtäjänä 1951 aloittanut Kari Suomalainen saada juuri tästä näyttelystä ajatuksen Martasta ”köyhän kansan Schjefbeckinä”?

Vilkaistessani muutamia taidehistoriallisia teoksia huomasin, että Wendelinistä kerrotaan niissä varsin vähän. Edes Wendelinin nimeä ei mainita 1977 ilmestyneessä István Ráczin ja Leena Peltolan teoksessa Suomen taidetta 1940–1975, joka keskittyy lähinnä taiteilijoiden teoksiin. Taiteen pikkujättiläisen (1991) taiteilijaluettelossa sanotaan vain, että Wendelin oli ”taidemaalari ja -graafikko, kuvittaja”.  Taidekriitikko, FT Erik Kruskopf kirjoittaa hänestä muutaman sanan artikkelissaan ”Muotoilu ja taidekäsityö 1945–1990”, joka julkaistiin 1998 Suomen taiteen historia: Keskiajalta nykyaikaan -teoksessa. Hän kuitenkin jättää Wendelinin selvästi Rudolf Koivun varjoon:

Painomenetelmien kohentuessa kirjankuvituksen suosio kasvoi. Ensimmäisinä alalla olivat lastenjulkaisut. Merkittävin vaikuttaja alalla oli Rudolf Koivu (1890–1946), lukuisten suomenkielisten satukirjojen kuvittaja, joka brittiläisen kuvitustaiteen lisäksi oli saanut vaikutteita ruotsalaiselta John Bauerilta. Koivun suggestiivinen koristeellinen tyyli loi esikuvaa vuosikymmeniksi eteenpäin. Kansallisemmilla linjoilla liikkui Martta Wendelin (1893–1986), joka viikkolehtien kansissa ja muissa kuvituksissaan tuli tavallaan luoneeksi suomalaisen lapsen ja nuoren perustyypin.

Kun valokuvien käyttö yleistyi sotavuosien jälkeen, väheni kuvitustaiteen tarve ja myös sen arvostus laski. Mutta 1980-luvulla ala alkoi saada uutta arvostusta, ja syksyllä 1985 Tampereen Nykytaiteen museo järjesti Satujen saari -kuvitusnäyttelyn. Siinä oli mukana myös Wendelinin töitä, ja sen kokosi lastenkirjallisuuden tutkija Maria Laukka, jonka teos Satujen saari – suomalaista lastenkirjataidetta 1847–1960 julkistettiin näyttelyssä.

Wendelinin elinaikana hänen taiteensa ei saanut kriitikoilta sitä huomiota ja arvostusta, jota se on myöhemmin saanut osakseen. Taiteilijan kuoltua järjestettiin 1987 Seinäjoen taidehallissa laaja muistonäyttely, ja varsinkin 2000-luvulla on näyttelyitä ollut useita. Tuusulassa Taiteilijakoti Erkkolassa on vuodesta 2013 lähtien ollut esillä Wendelinin kuvituksia ja muuta taidetta. 2017 siellä pidettiin Rudolf Koivun ja Martta Wendelinin kuvitusnäyttely ja 2022 näyttely ”Täällä jossain – Martta Wendelinin elämää ja taidetta sota-aikana”. Monissa muissakin paikoissa on hänen taidettaan ollut esillä. Tärkein niistä on ollut Uudessa Valamossa 2023–2024 pidetty näyttely. – Taiteilija olisi varmaan seurannut tyytyväisenä näyttelyn menestystä ja myös mielissään lukenut Ahdeoja-Määtän sanat:

Kuvissa kiinnostaa menneen maailman nostalgia, kodin ja perhearvojen korostaminen, kotoilun tunnelma ajalta, jolloin kyseistä sanaa ei vielä tunnettu. Tuo idyllinen onnenmaailma on rauhallisempi, läsnä olevampi, täynnä tyyntä tyytyväisyyttä omaan paikkaansa maailmassa työnteon ääressä, osana luontoa ja perhettä. (s. 372)

Wendelin tunsi olevansa kansaomainen ihminen ja koki tekevänsä kuvituksensa tavallisille suomalaisille, joita hän halusi ilahduttaa. Kuten Ahdeoja-Määttä toteaa, hänen kuviensa maailma avautuu helposti sekä ilahduttaa tuttuudellaan ja tasapainollaan. Hänen kuvansa ovat myös harkiten sommiteltuja ja yksityiskohdiltaan tarkkoja.

SAHANHOITAJAN TYTTÄREN ELÄMÄNTARINA

Kirjassaan Kultahiekkaa ihmisten poluille: Martta Wendelinin elämä Ahdeoja-Määttä kertoo taiteilijan elämäntarinan syntymästä kuolemaan asti (1893–1986) ja vähän sen ylikin. Hän nivoo kertomuksessaan Martan yksityiselämän ja taiteellisen uran tiiviiksi kudelmaksi sovittaen sanottavansa yhdeksään lukuun, joiden tekstin pituus vaihtelee 14:stä 30:een sivuun, mutta kuvien kera sivuja kertyy kaksinkertainen määrä.

Ahdeoja-Määttä aloittaa kirjansa Martan vanhemmista ja isovanhemmista, joten lukija saa selville myös Wendelin-nimen taustan. – Martan vehkalahtelaista isänisää, Tobiasta, kutsuttiin Wenäläiseksi, sillä hän oli lähtöisin Turun rauhassa 1743 Venäjän puolelle jääneen Salmen kylän Wenäläis-nimisestä talosta. Tobiaksen poika, Martan isä Wilhelm, otti 16-vuotiaana Wenäläisen sijaan nimen Wentelin, joka kuulosti ruotsalaiselta. Vuonna 1887 tämä Wilhelm Tobiaksenpoika Wendelin (s. 1859) solmi avioliiton leipurintytär Ida Karlintytär Henrikssonin (1866–1946) kanssa Kotkassa. Hän toimi sahanhoitajana ja itsenäisenä yrittäjänä. Idä huolehti kodista ja hoiti lapsia, joita syntyi tiheään tahtiin, mutta aloitti pian myös oman kutomo- ja vaateliikkeen.

Martta Maria syntyi 23.11.1893 Karhulassa perheen viidentenä lapsena Axelin (s. 1888), Aarnen (s. 1889), Yrjön (s. 1891) ja Oivan (s. 1892) jälkeen. Pojista Aarne kuoli jo neljän kuukauden ikäisenä. Perheen muutettua Kotkaan Ida sai vielä 1900-luvun alussa kolme lasta: Harrin (s.1905), Einon (s. 1906) ja Irman (s. 1907). Harri kuoli kolmen kuukauden iässä 1906 ja Irma 9-vuotiaana 1916. Yrjö menehtyi keuhkotautiin 1918 sekä Oiva ja Eino espanjantautiin 1919. Marttakin sairasti espanjantaudin, mutta selviytyi. Wendelinin lapsista vain Axel (1888–1971) ja Martta (1893–1986) saivat elää pitkän elämän.

Jo pienenä Martta piirteli veljiensä kanssa ja osoitti taiteellista lahjakkuutta myös Kotkan yhteiskoulussa, jonka hän aloitti 1902. Hänellä oli laaja ystäväpiiri, jonka kanssa hän kävi kirjeenvaihtoa elämänsä iltaan asti. Muutamien ystäviensä kanssa hän teki kesäisin piirustus- ja maalausretkiä. Piirustuksen opettaja, kuvataiteilija Tyyni Nyström, kannusti Marttaa ja teki myöhemmin maalausmatkoja hänen kanssaan. Martta pääsi ylioppilaaksi 1910 vain 16-vuotiaana. Tärkeä valmistujaislahja oli ompelukone, jolla hän teki vaatteet sekä itselleen että läheisilleen osoittaen näin muotisuunnittelijan taitoa, joka näkyy myös taiteilijan 1930-luvulla Oman Kodin oppaaseen suunnittelemissa naisten vaatemalleissa.

Vuonna 1910 Wendelinit muuttivat Helsinkiin, ja Martta aloitti yliopisto-opinnot valmistuakseen piirustuksenopettajaksi. Piirustussalilla häntä ohjasi taiteilija Eero Järnefelt, ja hän menestyi niin hyvin, että sai monena vuonna apurahan. 1914 hän valmistui piirustuksenopettajaksi, mutta jatkoi piirustussalilla työskentelyä vielä pari vuotta ja teki tilaustöitä yksityishenkilöille. Pätevyydestä huolimatta hän ei toiminut koskaan opettajana.

Opiskelun jälkeen Martta työskenteli Helsingissä vapaana taiteilijana tehden kuvituksia useille tahoille, kunnes WSOY houkutteli hänet 1919 kirjapainoonsa, ja niin hän muutti Porvooseen. Ida-äiti muutti sinne tyttärensä taloutta hoitamaan. Kirjapainossa Martta piirsi kirjankansia ja -kuvituksia mm. Anni Swanin teoksiin. Vuosina 1921–1923 Akseli Gallen-Kallela toimi hänen esimiehenään antaen hyviä neuvoja ja kannustaen maalauksen pariin. Suuren taiteilijan lähdettyä Martta alkoi kaivata takaisin Helsinkiin, mistä hän varasi 1924 asunnon uudelta alueelta Puu-Käpylästä. Sinne hän muutti 1925 äitinsä kanssa heittäytyen taas vapaaksi taiteilijaksi mutta tehden kuvitustöitä useille työnantajille.

Talvisin Martta piti kirjeitse yhteyttä ystäviinsä ja teki kesäisin heidän kanssaan piirustus- ja maalausmatkoja mm. Naantaliin, Suursaareen, Etelä-Savoon, Suistamolle, Valamoon ja Petsamoon. Retket olivat olennainen osa taitelijan elämää, ja hän hyödynsi matkoilla saamiaan ideoita kirjojen kuvituksessa ja postikorteissa. Ahdeoja-Määttä puolestaan käyttää Martan kirjeenvaihtoa ja päiväkirjamerkintöjä elävöittäessään kerrontaansa.

Puu-Käpylässä asuessaan Wendelin sai Hovingin matkastipendin Akseli Gallen-Kallelan suosituksesta. Hän teki matkan kesällä 1927 kahden entisen opettajansa kanssa Saksaan, Sveitsiin ja Italiaan. Matkalla hän teki hiili- ja lyijykynäpiirroksia, öljymaalauksia ja akvarelleja. Kesällä 1955 Martta teki toisen ulkomaanmatkan Ruotsiin tutustuen Carl Larssonin kotiin sekä Anders Zornin museoon ja ateljeehen.

Vaikka ystävät koettivat hankkia Martalle muotokuvatilauksia, töitä ei ollut aina niin paljon, että hän olisi pystynyt lyhentämään Käpylän asuntolainaansa. Niinpä asunto myytiin 1929 pakkohuutokaupalla, ja taitelija muutti vuokralle Töölöön. Siellä kerrostaloissa asuessaan Wendelin alkoi kuvata kaupunkinäkymiä.

Kesällä 1937 Petsamoon tekemänsä taidematkan jälkeen Martta sairasti yskää ja keuhkoputkentulehduksia. Kun lääkäri kehotti taiteilijaa vaihtamaan ilmanalaa, tämä vei äitinsä Myllykoskelle lepokotiin ja meni itse Tuusulaan Syvärannan lepokotiin hoitamaan terveyttään ja maalaamaan. Vietettyään syksyn ja talven Tuusulassa, missä asui paljon taitelijoita, Marttakin päätti jäädä maaseudun rauhaan. Taiteilija Pekka Halosen lesken, Maijan, kautta löytyi Suopellon huvila, johon Martta muutti äitinsä kanssa keväällä 1938. Huvilan villiintynyt puutarha suorastaan kutsui hoitamaan sitä ja maalaamaan kuvia.

Sotavuosien aikana Martan kiinnostus puutarhanhoitoon sekä kasvisten ja juuresten viljelyyn vain lisääntyi. Osittainenkin omavaraisuus oli tarpeen elintarvikepulasta kärsivässä maassa. Välillä ystävätkin auttoivat Marttaa lähettämällä hänelle lihaa tai perunoita, jotka hän maksoi tauluilla. Luonnonläheisyys, kodin elämä ja vaatimaton idylli alkoivat näkyä myös Martan kuvituksissa ja muussakin taiteessa.

Kun taiteilija juurtui Tuusulaan yhä enemmän, hän päätti lopulta jäädä sinne pysyvästi. 1947 hän osti 4 000 neliömetrin tontin Annivaaran alueelta itse suunnittelemaansa taloa varten. Hän teki itse myös pihasuunnitelmat. Rakennustarvikepulassa hän osti sen aineksiksi kaksi purkutaloa. Kanervala valmistui 1948, ja siinä taiteilija asui lopun ikäänsä. Talossa ei ollut ensin mitään mukavuuksia, mutta 1948 asennettiin sähkövalo ja 1960-luvulla rakennettiin kylpyhuone ja vedettiin vesijohto kaivosta. – Wendelin suunnitteli kesämökkejä ja omakotitaloja muillekin.

Martta sai elämänsä kuvittaa lehtiä, kirjoja ja kansia. Kirjojen kuvituksia kertyi vuosien mittaan noin 3 000 ja kansikuvia noin 400. Postikortteja hän piirsi noin tuhat eri tilaajille ja lastenlehtien kuvituksia yli tuhat. Wendelin teki töitä mm. Kotilieteen, Merimiehen ystävään, Oma Kotiin, Seuraan sekä Joulupukkiin ja Orvon jouluun. Kuviinsa hän ikuisti paljon lapsia ja perheitä. Muotokuviakin hän teki nuoresta asti eri menetelmillä ja suoritti sota-aikana työvelvollisuutensakin maalaten maalaistalojen isäntien ja emäntien muotokuvia. Näitä hän teki vielä enemmän 1950-luvulta 1970-luvulle. Kun kuvitustyöt vähenivät valokuvien yleistymisen myötä, hän antautui 1960 kokonaan maalaustaiteelle.

Wendelin ei koskaan mennyt naimisiin, mutta joitakin ihastuksia hänellä lienee ollut. Hän sai kuitenkin nauttia perheonnesta Helena Titoffin kautta, josta hän oli tehnyt useita kuvia Petsamon matkallaan. Martta näet pyysi 13-vuotiaan tytön avukseen syksyllä 1943, kun Ida-äiti joutui vuoteenomaksi terveytensä heikentyessä. Äiti kuoli 80-vuotiaana – oman käden kautta – huhtikuussa 1946. Helena asui Kanervalan yläkerrassa naimisiin mentyäänkin ja perheensä kasvaessa, niin että alakerrassa asuva Martta sai nauttia isoäidin, Mumman, elämästä. Kasvattityttönsä Helenan Martta adoptoi virallisesti vuonna 1977. – Susikoira Floryn Martta sai 1930-luvun lopulla talonvahdiksi, ja sotien jälkeen toinenkin schäfer – taululla maksettu – ehti kuulua perheeseen.

Kuten monen muunkin kuvataiteilijan elämä oli Wendelininkin elämä taloudellisesti tiukkaa varsinkin vanhemmiten. Ystävät koettivat hankkia hänelle tilaustöitä, ja Kotilieden päätoimittaja Eila Jokela auttoi häntä taiteilijaeläkkeen saamisessa 1974. Silloin hän oli jo 80-vuotias. Se helpotti tilannetta, kuten myös Jokelan järjestämä laatikollinen ruokatarpeita ja naapurien antama jääkaappi. Myös opetusministeriön 1985 myöntämä 5 000 markan apuraha tuli tarpeeseen. Silti Wendelin joutui myymään varhaistuotantoaan ystävilleen.

Wendelin eli 92-vuotiaaksi, vaikka hänellä oli vanhemmiten heikko yleiskunto, lievää ylipainoa, selkävaivoja ja taipumus saada helposti influenssa. Nämä vaivat eivät kuitenkaan estäneet taiteen tekemistä, kuten ei estänyt kuulon heikkeneminenkään. 1970–1980-luvulla tapahtunut kuulon täydellinen menetys kuitenkin aiheutti sen, että hän joutui lopun elämäänsä keskustelemaan paperilappujen avulla. Työasiat hän oli hoitanut aina kirjeitse. Maalaamisen hän lopetti vasta, kun heikko näkö alkoi haitata työskentelyä. Viimeiset signeeratut työt ovat vuosilta 1978 ja 1979. Taiteilija asui kotonaan melkein viimeiseen asti; vain pari viikkoa hän vietti sairaalassa. Hän suunnitteli jo etukäteen hautajaisensa. Hänen tuhkauurna laskettiin oman puutarhan multaan pähkinäpensaiden siimekseen.

Jo vuosikymmen ennen kuolemaansa, 1977 Wendelin pyysi WSOY:ltä ja Otavalta kaikki niiden kuva-arkistossa olleet kuvitustyönsä itselleen ja lahjoitti ne sekä kaikki muutkin hallussaan olevat kuvitustyönsä alkuperäiskappaleina Tuusulan kirjastolle. Näitä alkuperäisiä kuvia on kokoelmassa noin 2 000 kappaletta ja niistä noin 100 on esillä. Taitelijan muistakin töistä alettiin koota dia- ja valokuvanegatiivikokoelmaa, mutta urakka jäi kesken. Wendelinin maalauksia ei Tuusulan kirjaston kokoelmaan kuulu.

KIRJA KUVIA TULVILLAAN

Kultahiekkaa ihmisten poluille sisältää paljon kuvia. Niiden katseleminen on tosin hankalaa, kuten tekstin lukeminenkin, sillä lähes kilon painava kirja on painettu paksulle, kankealle paperille ja sidottu niin tiukkaan, että se pysyy auki vain kaksin käsin pidellen. Ahdeoja-Määttä on tehnyt kuvatoimituksen yhdessä Liisa Heikkilä-Palon kanssa. Kaksikko on nähnyt paljon vaivaa melkein kahden sadan kuvan kokoamisessa. Mustavalkoisia ja värivalokuvia henkilöistä on 36 kappaletta. Myös kirjeistä, postikorteista, todistuksista ja muista dokumenteista on valokuvia. Muutama kuva peittää koko aukeaman.

Valokuvien kuvateksteistä suurin osa on niukkoja: esim. ”Martta lapsena”, ”Ida-äiti puutarhassa” tai ”Martta ja koira 1920-luvulla”. Koulu- ja muissa ryhmäkuvissa selityksiä on muutaman rivin verran, ja niissä mainitaan henkilöt ja kuvaustilanne. Valitettavasti kaikissa kuvissa ei ole ajoitusta. Kuvaajien nimet löytyvät vain kirjan lopun Valokuvaajat ja kuvakokoelmat -luettelosta, mutta siitä niitä ei voi yhdistää otoksiin.

Wendelinin taiteesta on kirjan kuvitukseen valittu piirroksia ja maalauksia, keramiikkaa sekä kirjankansia ja muuta kirjankuvitusta yli sata kappaletta. On akvarelleja, pastelleja, öljyväritöitä sekä hiili- ja lyijykynäpiirroksia. On luonnonmaisemia, kaupunkinäkymiä ja henkilökuvia nyky-Suomesta, Valamosta ja Petsamosta sekä Keski-Euroopan ja Italian matkalta. On lapsia ja aikuisia touhuissaan tai lepohetkenään. Lehtien ja kirjojen kansia sekä kirjankuvituksia on kuvasivuilla yksittäisinä esimerkkeinä, sekä Kotilieden kansia on yhdellä aukeamalla peräti 18. Muutama akvarelli, pastelli, öljymaalaus ja kirjankansi on saanut koko aukeaman. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä pätkä myös Tapani Kirveksen kirjoittamasta keskiaikaa kuvaavasta Kultainen pikari -sarjakuvasta, jota Wendelin kuvitti Seura-lehteen 1937.

Taideteostenkin kuvatekstit ovat harvasanaisia. Ne kertovat vain sen, mitä lukija näkee kuvasta, jos sitäkään. ”Unikko ja iiriksiä, pastelli” on niukin teksti. Yleensä sentään taideteosten tekoaika on mainittu, esimerkiksi ”Oma koti -lehden kansikuva, 1933, peiteväri”. Enemmän kertovat jo nämä: ”Martan tennistoveri oli mallina akvarelliin Lukeva tyttö vuonna 1922” ja ”Anni Swanin nuortenkirjat painettiin uudelleen Kootut kertomukset -sarjana vuonna 1937. Martta teki uuden kansikuvan kirjaan Sara ja Sanni matkustavat, aiheena näkymä Napolinlahdelta”.

Kirjan lopusta löytyvät luettelot Kirjallisuus- ja lähteet, Opinnäytteet, Painamattomat lähteet, Aikakaus- ja sanomalehdet, Internet-lähteet ja Sukututkimuslinkit. Ne kertovat Ahdeoja-Määtän hyödyntäneen varsin monipuolista aineistoa. Muistitietotutkijana arvostan erityisesti sitä, että hän on käyttänyt myös useita haastatteluja.

Kirjassa on paljon henkilönimiä, ja ehdin jo iloita Henkilöhakemistosta, kunnes huomasin, että siitä puuttuu paljon kirjassa mainittuja nimiä, mm. keisari Aleksanteri II, koulutyttö Pirkko Paloheimo, runonlaulaja Larin Paraske, munkki Trifon Petsamolainen, Werner Söderströmin isä J. G. Söderström sekä Wendelinin adoptiotytär Helena ja muut Petsamon Titoffit. – Jäin ihmettelemään, millä perusteella nimet on valittu luetteloon.

Elämäkertaa laatiessaan on kirjoittajan seurattava useita rinnakkaisia, ajassa muuttuvia teemoja. Näitä ovat kerronnan kohteen perheasiat, asuinpaikkojen muutokset, koulutus- ja opiskelu, opinto- ja muut matkat, sosiaaliset suhteet, uran eteneminen, työnantajat, taiteen ulkopuoliset harrastukset ja monet muutkin asiat, jotka kaikki olisi saatava mahtumaan kertomukseen. Martta Wendelinin elämässä ovat erityisen kiinnostavia hänen saamansa taiteelliset vaikutteet, kuvauskohteet ja eri syistä tapahtuvat muutokset tuotannossa.

Eri aihepiirien yhdistäminen luontevaksi kokonaisuudeksi elämäkerrassa on vaativaa, ja ajallisen edestakaisin sahaamisen ja toistojen välttäminen ei aina onnistu, kuten ei ole täysin onnistunut Ahdeoja-Määtälkään. Lukija voi kuitenkin antaa anteeksi hienoisen sekavuuden, sillä tekijä onnistuu välittämään lukijalle aidon, jäljittelemättömän kuvan Martta Wendelinin vahvasta persoonasta:

Martta antoi vahvan modernin naisen mallin ryhtyessään kuvittajaksi ja jatkaessaan WSOY-vuosien jälkeen freelancerina eri kustantajille. Hän oli vahva ammattilainen työnsä laadussa, asiakkaan / toiveiden huomioimisessa ja jopa omien ammatillisten etujen valvojana. Jos kustantajan kanssa tuli erimielisyyksiä tai jopa väärinkäsityksiä, Martta osasi rauhallisesti ja hätääntymättä puolustaa omaa asiaansa, Hän oli vahva ja itsenäinen, kaikin puolin moderni naistyyppi. Martta pystyi samaan kuin miehet, ellei jopa enempään. (s. 371–372)