Köyhtyneet ja vihollisen lyömät. Kaksikymmentäviisivuotisen sodan vaikutus Viipurin läänin asutukseen

Anssi Mäkisen väitöskirjan kanteen valittu maalaus "Poltettu kylä" (Albert Edelfelt) kuvaa nuijasotaa, mutta kuvastaa hyvin teoksen aihetta ja sisältöä: talollisasutuksen hävityksiä kaksikymmentäviisivuotisen sodan aikana. Maalaus muistuttaa siitä, mitä sota merkitsee sen jalkoihin jääneille siviileille - epävarmuutta ja pelkoa, omaisuuden ja vuoden tulon tuhoutumista, vankeutta, väkivaltaa tai hengen menetystä. Vuosina 1570-1595 käyty sota koetteli raja-alueiden väestöä erityisen ankarasti. Suomen alueesta Viipurin lääni joutui toistuvien hyökkäysten kohteeksi, ja lisäksi siellä oleskeli paljon suomalaisia ja ruotsalaisia joukkoja, joiden ylläpito lankesi pääosin paikallisille asukkaille.

Mäkinen, Anssi: Linnaleirit ja vainovalkeat. Viipurin läänin asutus kaksikymmentäviisivuotisen sodan (1570-1595) jaloissa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2002. 306 sivua. ISBN 951-746-353-7.

Anssi Mäkisen väitöskirjan kanteen valittu maalaus "Poltettu kylä" (Albert Edelfelt) kuvaa nuijasotaa, mutta kuvastaa hyvin teoksen aihetta ja sisältöä: talollisasutuksen hävityksiä kaksikymmentäviisivuotisen sodan aikana. Maalaus muistuttaa siitä, mitä sota merkitsee sen jalkoihin jääneille siviileille – epävarmuutta ja pelkoa, omaisuuden ja vuoden tulon tuhoutumista, vankeutta, väkivaltaa tai hengen menetystä.

Vuosina 1570-1595 käyty sota koetteli raja-alueiden väestöä erityisen ankarasti. Suomen alueesta Viipurin lääni joutui toistuvien hyökkäysten kohteeksi, ja lisäksi siellä oleskeli paljon suomalaisia ja ruotsalaisia joukkoja, joiden ylläpito lankesi pääosin paikallisille asukkaille. Kyseessä oli ajankohta, jolloin ilmasto nopeasti viileni, joten toimeentulo oli kaikkiaankin vaikeaa.

Mäkinen tutkii väitöskirjassaan sitä, miten nämä tekijät vaikuttivat Viipurin läänin asutukseen. Alue ulottuu Mäntyharjulta Terijoelle ja Ruotsinpyhtäältä Ruokolahdelle, ja aineistoon lukeutuu kaikkiaan 6000 maakirjataloa. Pääasiallisina lähteinä Mäkinen käyttää voudintilejä sekä vuoden 1588 erillistä autiotarkastusluetteloa, johon kirjattiin erityisesti autioituneita taloja ja autioitumisen syitä. Koska lähdeaineisto ei salli tuhojen tai verotaakan tarkkaa kartoittamista, Mäkinen keskittyy tutkimaan autioitumista sodan tuhojen kuvastajana.

Autiotilat ja "autiotilat"

Teos jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen käsittelee tutkimuksen lähtökohtia, lähteitä, käsitteitä ja tutkimusmenetelmiä. Toinen osa on omistettu itse aineiston tarkastelulle, ja kolmannessa Viipurin läänin tilanne liitetään lyhyesti sodan yleisiin vaikutuksiin koko sotatoimialueella ja lähiseuduilla. Lisäksi seuraa vielä tuhti paketti liitteitä ja taulukoita, joiden joukossa on muutamien yksittäiskylien kehityksen tarkempi esittely.

Mäkinen pohtii ja käsittelee aineistoa ja siinä käytettyjä termejä kattavasti, mikä onkin tärkeää, jotta voudintili ja koko aineiston problematiikka avautuisi asiaa tuntemattomallekin lukijalle. Vanhojen veroluetteloiden ongelma on tunnetusti se, että niitä ei ole laadittu kuvaamaan vallinneita oloja mahdollisimman tarkkaan: ammoin kuolleen talollisen nimi pysyi luetteloissa vuosikausia, vouti saattoi liittää yhden nimen alle useampien talojen maksamia veroja jne. Mäkinen pohtii myös eri aineistotyyppien käytön mahdollisuuksia, esim. hopeaveroluetteloiden, 1588 autiotarkastusluetteloien sekä kymmenysluetteloiden käyttökelpoisuudesta vertailuaineistona, mutta toteaa kuitenkin, että lähinnä voudintilien maakirjojen tiedot mahdollistavat kihlakuntien keskinäisen vertailun.

Verotusmenetelmät vaihtelivat läänin sisälläkin, samoin käytettyjen termien merkitykset. Sanojen "talo", "kylä" tai "isäntä" sisältö vaihtelee, puhumattakaan sitten itse "aution" käsitteestä. Veroluettelon termi "autio" ei tarkoittanut välttämättä asuntonta, vaan veronmaksukyvytöntä. Osa autioituneista tiloista oli osittain naapurien viljelyksessä, osa taas ei kyennyt maksamaan pääveroa, mutta kylläkin apuveroja, tai päinvastoin. Maakirjoihin ei myöskään kirjattu kaikkia autiotiloja. Kuitenkin ilmoitettujen autioiden määrän voi katsoa vastaavan kunkin kihlakunnan veronmaksukyvyttömyyden tasoa. Autioiden määrien ja luonteen lisäksi Mäkinen tarkastelee myös isäntien vaihtuvuutta. Kun tilan asukkaat eivät enää kyenneet maksamaan veroa, kruunun edustajat pyrkivät löytämään tilalle uuden veronmaksukykyisen viljelijän. Se, että isäntien nimet vaihtuivat usein, voi siis antaa viitteitä siitä, että alueella on ollut veronmaksuongelmia. Ongelmana on tietyn isännän nimen jähmettyminen verotusasiakirjoihin kauan tämän kuoleman jälkeen.

Sodan alkujärkytys ja hävityksen eri muodot

Mäkinen vertailee tietoja vihollisten ja omien joukkojen liikkeistä siihen, milloin ja millä alueilla voudintileissä mainitaan suuri määrä uusia autioita. Sodan alussa, vuonna 1571, venäläiset tekivät laajan hävitysretken Viipurin lääniin. Syntynyt tuho näkyi verotusluetteloiden sekavuutena, kun alueen veronmaksukyky laski rajusti ja voudit raportoivat hävitystä vaihtelevin tavoin. Talvella tehty hyökkäys tuhosi ulkosaarien asutuksen kokonaan, ja elinkeinot sahatoiminnasta karjatalouteen joutuivat suuriin vaikeuksiin. Mäkinen toteaakin, että sodan ensimmäisinä vuosina autioiden määrä kasvaa nopeasti, minkä jälkeen ne jäävät pysyviksi. Aselepojen aikana viljelyä koetettiin elvyttää, mutta 1590-luvulla autioiden määrä oli alueesta riippuen 40 – 50 prosenttia.

Suuri osa autioista ei kuitenkaan syntynyt suoraan vihollisten toiminnasta, vaan välillisesti, kiristyvien sota- ja verorasitusten kautta. Verojen lisäksi Viipurin läänissä oli käytössä surullisenkuuluisa linnaleirijärjestelmä, jonka mukaisesti sotilaat majoitettiin siviilien muonitettaviksi ja ylläpidettäviksi. Lisäksi tulivat väenotot ja kyyditykset. 1574 lähtien sotilaat saivat itse nostaa muonansa talonpojilta. Silloinkin, kun taistelualue siirtyi kauemmas, sotilaiden jättämien kuittien määrä kertoi taloudellisesta paineesta, jossa asukkaat elivät. Otetusta omaisuudesta ei myöskään läheskään aina annettu kuittia, jonka avulla talonpoika olisi voinut saada hyvityksensä verotuksessa.

Rajan pinnassa sijainnut alue oli tärkeä joukkojen majoituspaikka, ja sieltä oli periaatteessa helpointa kerätä sotilaiden muonitus – tai olisi ollut, jos olisi ollut mitä kerätä. Vehkalahdelle leiriytynyt Herman Fleming valitti kirjeessään vuonna 1582, että hänen oli mahdotonta päästä Viipuriin; hän ei näet voinut saada mistään hevosia, kun talonpojat olivat paenneet metsiin vaimoineen ja lapsineen. Asukkaat saattoivat olla yhtä lailla paossa omia kuin vihollisenkin joukkoja: Ruotsin joukot viipyivät kauemmin talonpoikien keskuudessa vaatien ruokaa ja kyydityksiä. Mäkinen toteaakin, että autioita syntyi paljon vihollisen hävittämillä alueilla, mutta myös esimerkiksi Taipaleella ja Ruokolahdella, jotka joutuivat erityisen raskaasti tukemaan omia sotajoukkoja. Vuoden 1588 autiotarkastuksissa 45% autioituneista ilmoitettiin köyhtyneiksi, ei siis varsinaisesti vihollisen ryöstämiksi tai tuhoamiksi.

Sodankäynti ennen kaikkea

Mäkisen esityksessä tulee rivien välistä ja osittain eksplisiittisestikin esiin se, että melkein kaikki osapuolet kärsivät olosuhteista, mutta pyrkivät myös aktiivisesti vaikuttamaan oloihinsa. Talolliset kärsivät rasituksista, mutta pyrkivät myös vaatimaan vapautuksia vaikeissa tilanteissa – tai äänestivät jaloillaan ja muuttivat esimerkiksi sodan autioittamaan Käkisalmen lääniin. Sotilaat, varsinkin nostoväki, hakivat kompensaatiota sotajoukkoihin jouduttuaan ja käyttäytyivät usein omavaltaisesti, mutta joutuivat toisaalta myös kohtaamaan nälkäkuoleman vaaran, kun ruokaa ei ollut saatavilla.

Myös parjatut voudit, vaikka osa syyllistyikin väärinkäytöksiin, olivat vaikeassa asemassa kahden tulen välissä; talonpojat napisivat verotaakkaa vastaan, mutta toisaalta kruunu vaati tarkkoja selvityksiä suorittamattomista veroista, ja kuningas vaati varmistamaan, ettei autioilla tiloilla vahingossakaan ollut veronkiertäjiä. Kruunu joutui kuitenkin antamaan anteeksi verorästejä, jotteivät talonpojat jättäneet tilojaan kerta kaikkiaan ja jotta edes mahdollisimman paljon veroja saatiin koottua.

Aselepoajat helpottivat taloudellista tilannetta hiukan, sillä niiden aikana vahinkoja pystyttiin korjaamaan. Verovalvonnalla yritettiin tarkastaa autioiden todellinen tilanne ja hankkia uusia viljelijöitä autioituneille tiloille. Kruunu kehitti myös uusia verotusmenetelmiä: vuonna 1577 myös Viipurin läänin rengit joutuivat verolle, ja erityisen merkittävä uudistus oli apuverojen suhteuttaminen. Aiemmin kukin tila oli vastannut ylimääräisistä rasitteista yhtä suurella osuudella, mutta nyt vanha, tilaa merkinnyt savuluku muuttui verotekniseksi termiksi, ja köyhän tilan savuluku ilmaistiin murto-osina, ilmaisemaan sen suhteellista maksukykyä. Linnaleirimenettelystäkin pyrittiin eroon, mutta siihen palattiin kerran toisensa jälkeen, kun puoliautioituneet alueet eivät muullakaan keinoin kyenneet muonittamaan nälkiintyneiden linnojen varusväkeä. Sodankäynnin jatkaminen oli tärkeämpää kuin edes alueen veronmaksukyvyn korjaaminen, ja taistelujen kiihtyessä Viipurin läänin tilanne jälleen heikkeni.

Erityisen valaiseva on lyhyt vertaileva selostus hävityksistä muilla sodankäyntialueilla. Käkisalmen lääni, joka oli jo 1560-luvulta ollut sissisodan ym. kenttänä, oli 1590-luvulle tultaessa niin heikossa kunnossa, että sieltä oli mahdotonta periä veroja. Tämä lisäsi lähimpiin, jotenkin toimeentuleviin alueisiin kuten Viipuriin, Savoon ja Äänisen Karjalaan kohdistuvia paineita. Viron ja Inkerin olot osoittavat, että jossakin oli tilanne oli toisaalla vielä paljon vaikeampi. Kokonaiskuvassa Viipurin läänin asukkaiden asema ei ole kadehdittava.

Teoksen keskeinen anti on kvantitatiivisessa, tilastollisessa ja laskennallisessa osuudessa. Lukujen ja prosenttien määrät tekevät lukemisen välillä raskaaksi, vaikka kuvaajien ja karttojen avulla tulokset osittain selkiävät. Teoksen rakenne on osittain hiukan liiankin pilkkoutunut, ja varsinkin Viipurin kaupungin tilannetta tarkasteleva luku jää hyvin lyhyeksi, niin että kaupungin rooli tutkimuksen kokonaiskuvassa jää epäselväksi.

Joka kihlakunnasta on valittu muutamien kylien vaiheet ja kyläprofiilit tarkasteltavaksi koko sodan ajalta. Otoskylien kohtaloista olisi voinut kertoa enemmänkin, ja kerrontaa olisivat sinänsä voineet elävöittää useammat tapauskohtaisemmat kuvaukset vaikkapa talonpoikien valituksista tai verovaikeuksista. Laajempaa, kokoavaa vertailua ja johtopäätösten tekoa olisi samoin voinut olla enemmän.

Olaus Magnukseen ja Aarno Karimoon tukeutuva kuvitus virkistää, ja lähdenäytteet, joita kuvateksteissä selostetaan, auttavat ymmärtämään asiakirjojen luonnetta. Tärkeitä ovat myös karttaliitteet, joissa esitetään koko kaksikymmentäviisivuotisen sodan vaikutusalue sekä vanhat ja uudet rajat, samoin kuin vanhat pitäjät verrattuna 1930-luvun kuntajakoon.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *