Kristinuskon puolustus

Länsigoottien raju hyökkäys Roomaa vastaan kuningas Alarikin johdolla vuonna 410 tuotti ikuiselle kaupungille nöyryyttävän tappion ja aiheutti suuria tuhoja. Pakanat yrittivät panna hävityksen kristinuskon syyksi ja alkoivat tavallista kiivaammin herjata ja pilkata sitä ja sen kannattajia. Tämä sai Augustinuksen (354-430) tarttumaan kynään ja laatimaan kristinuskon puolustukseksi 22 kirjaa käsittävän laajan teoksen "Jumalan valtio". Kymmenen ensimmäistä kirjaa tuosta teoksesta on nyt suomennettu.

Augustinus: Jumalan valtio. WSOY, 2003. 618 sivua. ISBN 951-0-24309-4.

Länsigoottien raju hyökkäys Roomaa vastaan kuningas Alarikin johdolla vuonna 410 tuotti ikuiselle kaupungille nöyryyttävän tappion ja aiheutti suuria tuhoja. Pakanat yrittivät panna hävityksen kristinuskon syyksi ja alkoivat tavallista kiivaammin herjata ja pilkata sitä ja sen kannattajia. Tämä sai Augustinuksen (354-430) tarttumaan kynään ja laatimaan kristinuskon puolustukseksi 22 kirjaa käsittävän laajan teoksen "Jumalan valtio". Kymmenen ensimmäistä kirjaa tuosta teoksesta on nyt suomennettu. Näissä kymmenessä kirjassa Augustinus pyrkii kumoamaan kristinuskon vastaisia käsityksiä. Varsinaisen Jumalan valtion luonnehtiminen jää teoksen jälkimmäisen osan, vielä suomentamattomien kirjojen XI-XXII sivuille.

Teoksessaan Augustinus analysoi järjestelmällisesti pakanallisia jumaluusoppeja ja esittää niiden ohella kristillisiä käsityksiä samoista teologisista kysymyksistä. Viidessä ensimmäisessä kirjassa hän kumoaa väitteitä, joiden mukaan ihmisten olojen kohentaminen vaatii monien jumalien palvelemista. Seuraavat viisi kirjaa puhuvat niitä vastaan, jotka väittävät, ettei ihmisiltä ole koskaan puuttunut onnettomuuksia eikä puutu tulevaisuudessakaan.

Maailmassa ilmenevää pahuutta, onnettomuuksia, sotia ja tuhoa käsitellessään Augustinus joutuu tarkastelemaan teodikea-kysymystä. Hän puhuu Jumalan kaitselmuksesta, mutta joutuu turvautumaan eräisiin eksegeettisiin selityksiin siitä, miksi kaitseva Jumala sallii myös viattomien ihmisten kärsimyksen. Sodan todellisuus ja toimintatapa – ryöstely, raiskaukset, väkivalta ja murhat – aiheuttavat palkoa ja kärsimystä myös viattomien siviilien keskuudessa.

Pahan kysymystä tarkastellessaan Augustinus arvioi kristillisen moraalin valossa erilaisia kärsivän ihmisen reagointimalleja todellisesta historiasta poimimiensa esimerkkien avulla. Esimerkiksi itsemurha ei ole hyväksyttävä ratkaisu missään olosuhteissa. Välttyminen raiskatun naisen häpeältä tai itsemurhan avulla pidättäytyminen suuremmasta synnistä olisivat viidennen käskyn rikkomista.

Augustinuksen suuri oppineisuus sekä perusteellinen kirjallisuuden ja historian tuntemus jäsentävät koko teoksen laajaa rakennetta ja antavat sille historiallista syvyyttä. Teoksen alkupuolen temaattisena linjana kulkee kysymys jumalien vaikutuksesta historiallisiin tapahtumiin. Pakanajumalia Augustinus pääsee moittimaan siitä, etteivät ne ole pystyneet suojaamaan palvojiaan onnettomuuksilta. Tässä jaksossa kirkkoisän retoriikka toimii toiston avulla. Luetellessaan ihmiskunnan historiallisia onnettomuuksia, hän joutuu useampaan kertaan esittämään kysymyksen "missä olivat jumalat silloin kun" kyseinen kauheus tapahtui. Merkki kristillisen Jumalan varjeluksesta Augustinuksen mielestä on se, että barbaarit jättivät henkiin joitakin turvapaikkaa hakeneita kristittyjä.

Toisaalta pakanalliset jumaluusopit eivät pystyneet luomaan minkäänlaista moraalioppia tai hyvän elämän ohjeistusta. Hesiodoksesta ja Homeroksesta alkaen kirjailijat ovat kuvanneet jumalat moraalittomiksi ja irstaiksi olioiksi. Roomassa jumalien kunniaksi ja palvomiseksi alettiin järjestää teatteriesityksiä, joissa jumalat kuvattiin moraalittomina. Näitä jumaltaruja ja palvontamenoja Augustinus kritisoi ankarasti, eikä hän hyväksy sitä, että niitä käytettiin lasten ja nuorison kasvatuksessa esikuvina. Sen sijaan valtion johtajien kuvaaminen samassa valaistuksessa kiellettiin. Eräät filosofit, esimerkiksi Platon, ovat luoneet moraalisesti hyvän elämän filosofioita, mutta heidän ajatustavoillaan ei Augustinuksen mielestä ole jumalallista auktoriteettia takeenaan.

Kirjan keskivaiheilla tullaankin kollektiivisesta historiasta yksilötasolle ja tarkastellaan Rooman lukuisien jumalien merkitystä yksilön jokapäiväisen arkielämän piirissä. Tässä jaksossa Augustinuksen esitys perustuu pääasiassa Marcus Varron (116-27 eKr.) laajaan ja seikkaperäiseen, mutta meiltä kadonneeseen roomalaisten jumaluusoppia käsittelevään teokseen. Tuossa teoksessaan Varro määritteli luonnollisen, teatterillisen ja valtiollisen jumaluusopin, joista kaksi jälkimmäistä, näyttämötaiteen ja valtion teologiat olivat käytännössä yksi ja sama asia ja ilmensivät Augustinuksen tulkinnan mukaan tapainturmelusta ja moraalin rappiota.

Augustinuksen esitys roomalaisten jumalien tärkeydestä, tarpeellisuudesta ja toimialasta on kerronnallisessa keveydessään ja nokkeluudessaan vertaansa vailla. Hän toki mainitsee, ettei näiden asioiden analysointi kovinkaan suurta älykkyyttä vaadi. Tuon ajan roomalainen oli kuitenkin jumaliensa kanssa tiukoilla. Herkullista luettavaa on Augustinuksen kuvaus nuorenparin hääyöstä makuukamarissa, jonka kansoittaa niin suuri joukko erilaisia apuaan tarjoavia jumalia, että vastavihityt häveliäisyyssyistä tuskin rohkenevat ryhtyä minkäänlaisiin lemmenpuuhiin.

Luonnollista jumaluusoppia tarkastellessaan Augustinus tulee psykologian alueelle. Jumalilla on mielenliikkeitä kuten ihmisilläkin, mutta ohjailevatko jumalat ihmisten mielialoja, on jo toinen kysymys. Hän katsoo, että autuus on lähtöisin kristilliseltä jumalalta, eivätkä pakanajumalat tätä voi ihmiselle antaa.

Kysymys iankaikkisesta elämästä on kuitenkin Augustinuksen esityksen keskeisin teema ja se on hänen mielestään ainoa asia, jonka tähden kannattaa olla kristitty. Antiikissa esiintyneitä sielun kuolemattomuutta käsitteleviä oppeja hän ei tarkastele ollenkaan, mutta mainitsee, että näitten oppien mukainen siirtyminen tuonpuoleiseen, manalaan tai haadekseen, ei johda ikuiseen elämään vain ikuiseen kuolemaan.

Augustinus ei kiistä pakanallisten jumalolentojen olemassa oloa, mutta tulkitsee nämä aineettomat oliot saastaisiksi ja pahoiksi hengiksi, jotka estävät ihmisiä kääntymästä oikean Jumalan puoleen. Näiden lisäksi hänen jumaluusoppiinsa kuuluu erilaisia enkeleitä ja muita parempia olentoja.

Kirjan loppuosassa Augustinus käy dialogia eräiden antiikin filosofien kanssa. Tässä tarkastelussa johtoaiheena on ihmisen pyrkimys onneen ja autuuteen. Augustinuksen teologian mukaan autuaaksi tuleminen on mahdollista vain kristinopin puitteissa. Hän tarkastelee Sokrateen, Platonin ja muiden platonikkojen elämänfilosofisia oppeja ja toteaa, että nämä pääsivät lähimmäksi monoteismia ja kristillistä teologiaa, mutta heidänkin ajattelussaan on monia luonnolliseen teologiaan perustuvia motiiveja.

Augustinuksen "Jumalan valtio" on monessa mielessä tärkeä teos ja avartava lukuelämys. Kielellisesti ja rakenteellisesti se on elävää kirjallisuutta. Se on selkeäsi hahmottuva ja helposti lähestyttävä esitys, jossa ei ole mitään pölyttyneen klassikon tai teoreettisen teologian kuivakkaa sivumakua. Nautittavaksi sen tekee Augustinuksen tyylillisesti sujuva, kauttaaltaan jäsentynyt ja tuoreudessaan pirteä esitystapa. Heikki Koskenniemen erinomainen ja ansiokas suomennos tuo nämä Augustinuksen ajattelun ja kirjallisen tyylin ominaispiirteet hienosti ja havainnollisesti suomalaisen lukijan ulottuville.

Osmo Kekäläinen

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *