Erilaisten media-aineistojen käyttö tutkimuksen aineistona tai lähteenä on siinä määrin yleistynyt, että esimerkiksi aikakauslehtitutkimuksesta vain pieni osa tehdään viestintätieteissä (ks. Töyry et al. 2011). Media-aineistojen tutkimuskäytön kasvu ei ole kuitenkaan tarkoittanut aihetta koskevan metodologisen keskustelun vilkastumista. Suomesta on puuttunut kirjallisuutta, joka valottaisi mediatutkimuksen lähestymistapoja niille tutkijoille, jotka tutkimusintressi ei kohdistu itse mediaan vaan johonkin mediassa käsiteltyyn aiheeseen. Heidän haasteenaan on usein hahmottaa tutkimusaineiston luonne media-aineistona. Lisäksi media-aineistojen tutkimuskäytön mahdollisuuksia ei aina tunnisteta.

FT Paavo Oinosen ja VTT Erkka Railon toimittama Media historiassa (2012) on täten tervetullut julkaisu. Artikkelikokoelma on ensimmäinen historiallisen media-aineiston tutkimuksen menetelmiin paneutuva suomenkielinen kirja, jonka lähtökohtana on kysymys, millaista tietoa menneisyydestä on mahdollista saada käyttämällä tiedotusvälineitä tutkimuksen materiaalina. Teoksen kohdeyleisönä ovat täten historiantutkijat, mutta se on suunnattu myös mediatutkijoille, joiden ongelmana on ollut ymmärtää viestinnän historiallisuus eli sen sijoittuminen laajempaan ajalliseen ja paikalliseen kontekstiin. Teos sopii myös muille menneisyyden ilmiöistä kiinnostuneille kulttuurien- ja perinteentutkijoille ja yhteiskuntatieteilijöille.

Media- ja historiantutkimuksen vuoropuhelua kulttuurintutkimuksen kontekstissa

Jyväskylän yliopiston journalistiikan professori Raimo Salokangasta ja vuonna 2004 väitellyttä Oinosta lukuun ottamatta artikkelien kirjoittajat edustavat uutta tutkijapolvea, eli he ovat väitelleet viime vuosina tai väitöskirja on tekeillä. Kirjoittajien tausta kertoo siitä, että media-aineistojen käyttö muuna kuin täydentävänä aineistona on historiantutkimuksessa varsin tuore ilmiö, mutta kuten Salokankaan artikkelissaan tekemä selvitys osoittaa, mediahistorian tutkimus ei ole historiantutkijoille vierasta: 1990-luvulle asti viestinnän historiaa koskevaa tutkimusta tehtiin lähes yksinomaan vain historian laitoksilla. Vasta 1990-luvulta lähtien viestinnän ja mediahistorian tutkimusta on tehty viestintä- ja mediatieteissä. Media historiassa ja sen kirjoittajien tutkimukset ovat täten palauttamassa median tutkimusta takaisin historiatieteisiin.

Kirjan historiantutkijoita yhdistää kulttuurintutkimuksellinen näkökulma tiedotusvälineisiin: niitä ei lähestytä historiallisiin tapahtumiin nähden toisen käden lähteinä vaan tärkeinä yhteiskunnallisen todellisuuden ja merkitysten tuottajina ja välittäjinä. Kuten kirjan toimittajat huomauttavat, 1900-luku oli medioitumisen vuosisata: ensin sanoma- ja aikakauslehdet, sitten myös radio ja televisio ovat olleet tärkeä tiedon lähde ja välittäjä sekä viihteen tarjoaja; ne ovat olleet osa niin arkea kuin juhlan viettoa. Joukkoviestimet ovat olleet keskeisiä kansallisia instituutioita ja vallankäyttäjiä, ja kaikessa arkisuudessaankin niillä on ollut merkittävä asema ihmisten identifikaation luojina ja todellisuuden tulkitsijoina. Lisäksi mediat itsenään kertovat paljon yhteiskunnasta. Tällöin media-aineistojen kohdalta tärkeää ei ole niiden lähdearvon pohtiminen totuudenmukaisuuden näkökulmasta vaan tutkija tarvitsee aineistoa analysoidessaan tietoa median sisällön rakenteista, tuotannon ja kulutuksen ehdoista ja toimintaympäristöstä. Näitä teemoja kirjan artikkeleissa tutkimusesimerkkien kautta hyvin valotetaankin. Kirjan alussa käydään läpi media-aineistojen tutkimuksen historiaa, mutta katsausta tai viittauksia kansainväliseen tutkimukseen ei ole, joten suomalaisen tutkimuksen kytkökset laajempaan tieteelliseen kontekstiin eivät käy ilmi.  

Salokangas määrittelee median ja journalismin tutkimuksen ja historiantutkimuksen yhteiseksi nimittäjäksi ”kulttuurihistorian”, jolla hän tarkoittaa tutkimusnäkökulmaa eikä pelkästään Turun yliopistossa sijaitsevaa oppiainetta. Kulttuurihistoriallisen tutkimusnäkökulman hän määrittelee tutkimukseksi, jossa yhdistyvät kulttuurihistoriallinen tutkimus ja antropologisesti virittynyt kulttuurintutkimus. Näkökulma ei tarkoita median historian tutkimusta vahvasti ohjanneen poliittisen näkökulman häivyttämistä vaan tiedotusvälineiden vallankäytön lähestymistä toisenlaisesta näkökulmasta: esimerkiksi lehdistön roolia yhteiskunnallisena vaikuttajana ei voi enää selittää sen puoluepoliittisen taustasidonnaisuuden kautta vaan tarvitaan ymmärrystä niin median toiminnasta kuin aikakauden kulttuurisesta ja yhteiskunnallisesta kontekstista.

Tiedotusvälineet kollektiivisten mielenmaisemien luojina

FT Louis Clerc valottaa kulttuurihistoriallista tutkimusnäkökulmaa artikkelissaan toteamalla, että tiedon välittämisen lisäksi tiedotusvälineet ovat hyvä ikkuna demokraattisen yhteiskunnan kollektiivisiin mielenmaisemiin. Hän huomauttaa, että ”kollektiiviset mielikuvat” vaikuttavat keskeisesti ulkopoliittisiin päätöksiin, ja että tiedotusvälineitä voi käyttää osoittamaan, millaisessa ympäristössä päätökset tehtiin. Ulkopolitiikan historian tutkijalle tiedotusvälineet avaavat näkökulman siihen tietoaineistoon, joka päättäjillä on päätöksenteon hetkellä ollut käsillä. Artikkeli tuo esille, että vaikka sanomalehdet ovat politiikan tutkijoiden tyypillistä tutkimusaineistoa, sitä käytetään valitettavan usein täydentävänä aineistona, kun sen tutkimuspotentiaalia ei tunneta.

FT Mari Pajalan ja FM Maiju Kanniston artikkelit vievät Clercin hahmottelemaa kollektiivisen mielenmaiseman ajatusta pidemmällä pohtimalla television roolia yhteiskunnallisen todellisuuden ja menneisyyskuvien tuottajina. FT Mari Pajalan artikkelissa kysytään, miten itsenäisyyspäivä alkoi merkitä sotamuistelua. Tuntuu itsestään selvältä, että televisiosta tulee joulukuun 6. päivänä Edvin Laineen ohjaama elokuva Tuntematon sotilas, mutta Pajala osoittaa, että talvi- ja jatkosodan muistelusta on tullut vakituinen osa itsenäisyyspäivän televisio-ohjelmistoa vasta 1990-luvulta alkaen. Pajala toteaakin itsenäisyyspäivän televisio-ohjelmien osaltaan muokanneen käsityksiä vuosien 1939–1945 sotien kansallisesta merkityksestä, ja pohtii kiinnostavasti, että ohjelmavalintojen kautta Yleisradio on Neuvostoliiton romahtaminen jälkeen alkanut ylläpitää asetelmaa pienestä Suomesta ja sen suuresta vihollisesta Neuvostoliitosta.

Kanniston artikkelin aiheena on Kymmenen uutisten perustaminen 1980-luvun alussa. Aikalais- ja muisteluaineistoa yhdistellen hän tarkastelee, kuinka eri lähdemateriaalit 1970-luvun visioista myöhempien vuosikymmenten muisteluun tuottavat merkityksiä Kymmenen uutisille. Pajalan ja Kanniston artikkelit havainnollistavat television roolia kulttuurisena instituutiona sekä osoittavat, kuinka tärkeää on tutkia niiden luomaa kulttuurista muistia: historiaa koskevilla ohjelmillaan ne luovat koko ajan sekä omaa että kansakunnan historiaa. Itsenäisyyspäivän ohjelmisto on hyvä esimerkki siitä, kuinka akateeminen historiantutkimus – ja sen viime aikoina luomat kriittisemmät ja moniäänisemmät menneisyyskuvat – jää toiseksi, kun luodaan käsitystä Suomen itsenäisyydestä tai sen historiasta.

Konteksti, mediatutkijan tärkein tutkimuskohde

Median sisällön analysointia erilaisten kontekstien valossa esittelevät kirjan toinen toimittaja Oinonen, joka käsittelee Yleisradion toimittaja Martti Silvennoisen vuonna 1959 tekemää dokumentaarista radio-ohjelmaa, ja FM Ville Pitkänen, joka on tutkinut television vaaliohjelmissa ja niistä käydyssä sanomalehtikeskustelussa tapahtuneita muutoksia 1960-luvulta 2000-luvulle. Sekä vaaliohjelmat että sanomalehtikeskustelu ovat vuosien varrella viihteellistyneet, mutta mistä se johtuu ja mistä se kertoo? Pitkänen osoittaa, että kysymykseen vastaamiseen tarvitaan useiden aihetta selittävien kontekstien eli sanomalehdistön, television vaaliohjelmien, journalismin historian ja yhteiskunnallisen kontekstin tuntemusta. Samoin yksittäinen radio-ohjelma on aikansa tuote, jonka ymmärtäminen edellyttää sekä radiotoiminnan kontekstien että sisällön rakentumiseen vaikuttavien tekijöiden tuntemusta. Molemmat tutkimuskohteet ovat hyviä esimerkkejä mediatutkimuksen keskeisimmästä kysymyksestä: mitä oikeastaan tutkitaan, kun tutkitaan media-aineistoa? Tutkijat painottavat, että erilaisten kontekstien tuntemisen lisäksi tutkijalta edellytetään kykyä arvioida, mikä konteksteista on tietyssä historiallisessa tilanteessa merkittävin selittäjä.

Mitä poliitikko tekee naistenlehdessä?

Media- ja historiantutkimuksen yhtymäkohtia käsitellään lähemmin FT Laura Saarenmaan artikkelissa, joka lähtökohtana on kysymys, miksi Me Naiset -lehdessä julkaistiin vuonna 1968 juttu SMP:n nuoresta helsinkiläisestä kunnanvaltuutetusta, ja mitä jutulla haluttiin sanoa? Saarenmaa kontekstoi juttua yhdistämällä mediahistoriallista tutkimusta mediakonseptien ja journalististen työprosessien analyysiin ja tuo samalla esiin aukkoja poliittisen lähihistorian tutkimuksessa. Hän osoittaa, että naistenlehdet ja muut ajanvietelehdet olivat 1960-luvulla aktiivinen osa poliittista julkisuutta, joten ne olisi syytä ottaa politiikkaa ja taloutta käsittelevien lehtien rinnalle yhteiskunnan historiaa tutkittaessa. Lisäksi hän huomauttaa, että aikalaiset hahmottivat maailmansa myös ajanvietelehtien pohjalta. Toisekseen ajanvietelehdet tarttuivat aiheisiin, joita uutislehdet eivät käsitelleet ja valottavat esimerkiksi poliittisia ilmiöitä sellaisista näkökulmista, jotka johdattavat mielenkiintoisten historiantutkimuksellisten jatkokysymysten äärelle. Kuten esimerkiksi: miksi myös SMP eivätkä vain vasemmistopuolueet vetivät nuoria puoleensa 1960–1970-lukujen vaihteessa?

Ajanvietelehtien ja muun vähemmän yhteiskunnalliselta tuntuvan journalismin pariin politiikan tutkijoita patistaa myös kirjan toinen toimittaja Railo, joka pureutuu artikkelissaan sanoma- ja aikakauslehdissä julkaistujen henkilökuvien merkitykseen yhteiskunnallisen vallan tuottamisen välineinä. Hän osoittaa, että esimerkiksi naistenlehdissä julkaistut, poliitikkoja yksityishenkilöinä käsittelevät jutut ovat myös poliittisia juttuja, sillä ne tuottavat kuvaa ihanteellisesta poliitikosta. Henkilökuvien kautta ei neuvotella puoluepoliittisesta vallasta vaan niiden kautta lukijoita houkutellaan hyväksymään tietty yhteiskunnallinen rakenne – esimerkiksi sellainen, jossa keski-ikäiset miehet näyttäytyvät vallan käyttämisen normina – tai haastamaan se. Railo esittääkin, että johtavien poliitikkojen tutkimusta tulisi laajentaa koskemaan heistä kirjoitetut henkilöjutut. Erityisesti hän toivoo poliitikkojen julkisuuskuvan historiallista analyysiä sen selvittämiseksi, miten kansalaisia on aiemmin hallittu ja mobilisoitu.

Suuntaviivoja tulevaan

Media historiassa -artikkelikokoelma on hyvä esimerkki hedelmällisestä tutkimustiedosta, jota eri tieteenalojen näkökulmia yhdistämällä voidaan saavuttaa. Teos osoittaa, että media-aineistoista on moneksi, ja että 1900-luvun historiaa tutkittaessa niiden rooli on hyvä tunnistaa myös mediatutkimuksen ulkopuolella. Kulttuurintutkimuksellisen näkökulman sekä median roolia kulttuurisena mielenmaisemana ja kulttuurisena muistina käsittelevien teemojen vuoksi teos antaa virikkeitä myös kulttuurien ja perinteen tutkijoille ja innoittaa toivottavasti myös heitä hyödyntämään media-aineistoja tutkimuksissaan aiempaa enemmän. Nyt kun sosiaalisen median tutkimus ja media-antropologinen tutkimus ovat nousussa, tutkijoiden on syytä tuntea myös median ja sen käytön historiaa.

Viitattu kirjallisuus:

Oinonen, Paavo 2004. Pitkä matka on Tippavaaraan… Helsinki: SKS.

Railo, Erkka 2011. Henkilökohtainen on poliittista. Turku: Turun yliopisto.

Töyry, Maija, Saarenmaa, Laura & Särkkä, Nanna 2011. Monitieteisyyden haaste aikakauslehtitutkimuksessa – kohti konsepti- ja tutkimustietoisuutta. – Media & viestintä 24:3, 23–39.