Kuka oli Alfred Kordelin? – kirja kiehtovasta elämäntarinasta

Useimpien ihmisten elämä on kautta aikojen ollut aika lailla tylsää: he ovat syntyneet, saaneet yhteisölleen tyypillisen kasvatuksen, tehneet töitä ja lopulta kuolleet. Suurimmasta osasta ihmisiä ei ole edes jäänyt juuri mitään kirjallisia jäänteitä, joiden varaan heidän elämäkertansa voisi kirjoittaa.. Paljon helpompaa kirjoittaa ja lukijoitakin useimmiten kiehtovampaa on kertoa erilaisten mahtimiesten tai muuten merkittävien ihmisten elämästä. Poliitikkojen, suurliikemiesten, kirjoittajien ja taiteilijoiden päätöksillä, ajatuksilla ja päämäärillä on ollut vaikutusta koko kulloisenkin yhteiskunnan elämään, ja itse teot ovat näin ollen monesti myös dramaattisempia kuin tavallisten ihmisten.

Koivusalo, Esko (toim.): Kohti Kultarantaa. Alfred Kordelinin elämän ja kuoleman arvoituksia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2000. 142 sivua. ISBN 951-746-149-6.

Useimpien ihmisten elämä on kautta aikojen ollut aika lailla tylsää: he ovat syntyneet, saaneet yhteisölleen tyypillisen kasvatuksen, tehneet töitä ja lopulta kuolleet. Suurimmasta osasta ihmisiä ei ole edes jäänyt juuri mitään kirjallisia jäänteitä, joiden varaan heidän elämäkertansa voisi kirjoittaa.. Paljon helpompaa kirjoittaa ja lukijoitakin useimmiten kiehtovampaa on kertoa erilaisten mahtimiesten tai muuten merkittävien ihmisten elämästä. Poliitikkojen, suurliikemiesten, kirjoittajien ja taiteilijoiden päätöksillä, ajatuksilla ja päämäärillä on ollut vaikutusta koko kulloisenkin yhteiskunnan elämään, ja itse teot ovat näin ollen monesti myös dramaattisempia kuin tavallisten ihmisten. Luonnollisesti myös aineistoa on saatavilla monin verroin enemmän vaikkapa poliitikkojen kuin lääninkanslistien tai torpparien elämästä. Lisäksi on aina ollut jonkin verran ihmisiä, joiden elämä on kulkenut sen verran poikkeuksellisia latuja, että heidän elämässään on jo sellaisenaan hyvän draaman aineksia. Jos erikoinen elämäntarina yhdistyy yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen, onkin melkoisen varmaa, että kyseisestä henkilöstä kirjoitetaan ajan mittaan paljonkin. Suomen 1800-luvun historiassa tällaisia henkilöitä ovat muiden muassa Aleksis Kivi, Elisabeth Järnefelt ja Alfred Kordelin.

Alfred Kordelinin elämässä onkin harvinaisen paljon sellaista, joka on pitänyt hänet aina julkisen kiinnostuksen kohteena: merimiehen poika, joka taitavalla liiketoiminnallaan kohosi miljonääriksi ja valtavien kartanoiden omistajaksi ja jonka vallankumoukselliset venäläiset matruusit ampuivat vuoden 1917 levottomana syksynä. Kun vielä tarinaan lisätään se, että hänen lähimpänä miehenään toimi Risto Ryti, toisen maailmansodan aikainen presidenttimme, vaikeiden aikojen johtaja ja niiden loppuselvittelyiden marttyyrihahmo, ja vielä sekin, että Kordelinin itselleen rakentamasta huvilasta, Kultarannasta, tuli sittemmin tasavallan presidentin kesäasunto, tarinan kiehtovuus vain kasvaa. Ja siunatuksi lopuksi hän perusti vielä säätiön, joka apurahoillaan pitää useimmat kirjoittamista ja tutkimusta harrastavat tietoisena nimestä Alfred Kordelin.

Nyt käsiteltävänä oleva kirja perustuu Alfred Kordelinin säätiön, Risto Ryti -seuran, Turun yliopiston ja eräiden muiden tahojen järjestämään seminaariin, ja kirjan ovat julkaisseet kaksi ensin mainittua yhdessä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kanssa. Arvovaltaisen säätiön julkaisema kirja omasta perustajastaan herättää aina epäilyksiä siitä, että kyseessä on tyypillinen juhlakirja: korea ulkoasultaan, raskaan juhlava tyyliltään ja siloittelevan hymistelevä sisällöltään. Nyt ei näin onneksi ole, vaan kirja sisältää viisi varsin erilaista, pätevien historioitsijoiden kirjoittamaa artikkelia, jotka kaikki valottavat joltain taholta päähenkilönsä elämää. Kyseessä ei ole myöskään elämäkerta, mikä on johtanut tiettyyn haittapuoleenkin: kun kyseessä ovat artikkelit, jotka osallistuvat jo kauan jatkuneisiin keskusteluihin Alfred Kordelinista ja hänen elämästään, joutuu lukija kaivelemaan muistilokeroistaan kaikenlaisia enemmän tai vähemmän unohtamiaan asioita, tai sitten hakemaan avuksi toisen kirjan. Muutama selittävä sana sinne sun tänne olisi poistanut tämänkin haitan.

Kirjan aloittaa Päiviö Tommila lyhyellä, vain muutaman sivun pituisella elämäkerrallaan. Tämä artikkeli olisi tosiaan voinut olla pari sivua pitempi (raitiovaunulla mitaten artikkelin pituus on Kauppatorilta Hesarille), ja etenkin Kordelin kuolemasta olisi voinut antaa lyhyen kuvauksen. Artikkelin erityinen ansio on Tommilan humaani kohteliaisuus: vain harva kirjoittaja osaa sanoa, että Kordelinia voisi hyvin kutsua häikäilemättömäksi keinottelijaksi, tinkimättä ollenkaan merkittävän miehen ansaitsemasta kunnioituksesta. Aatehistorioitsijana ansioitunut Seppo Suvanto valottaa artikkelissaan Kordelinin nuorsuomalaisuutta ja sen taustoja. Kordelinhan tunnettiin selvästi nuorsuomalaisena aatteiltaan, mutta vain sunnuntaikoulua käyneen toiminnan miehen ajatuksista ei paljon tiedetä. Aatehistoria on aina ongelmallinen alue, ja etenkin nuorsuomalaisuuden ja vanhasuomalaisuuden suhteet ovat erityisen hankala ongelmakenttä. Tämän Suvanto tuo ansiokkaasti esille: nuorsuomalaisuuden ja vanhasuomalaisuuden välinen suhde ei itsestään selvästi ole sama asia kuin liberalismin ja konservatismin suhde, eivätkä nämäkään ajatustavat käy aina yksiin kaikilla elämänalueilla. Suvanto selvittelee sekä Alfred Kordelinin että Risto Rytin taustoja, ja toteaa heidän kummankin kasvaneen muuten vanhasuomalaisten hallitseman Satakunnan nuorsuomalaisilla saarekkeilla, Raumalla ja Huittisten seudulla. Raumalla asiaan lienevät vaikuttaneet vanhan kauppakaupungin liberalismia suosivat intressit ja Kaarlo Kramsun päätoimittama paikallinen sanomalehti. Huittisten ympäristössä (ei itse Huittisissa) taas vaikutti nuorsuomalaisten perustama Länsi-Suomen kansanopisto, johtajanaan intomielinen maisteri M. A. Knaapinen. Kun vauraan maatalousalueen kasvatti Risto Ryti ja vireässä kauppakaupungissa kasvanut Kordelin kohtasivat toisensa heitä eivät saaneet yhteen aatteelliset intressit, vaan nuoren lupaavan asianajajan ja lahjakkaan mutta oppimattoman liikemiehen yhteiset edut. Tampereelle siirryttyään Kordelin kuului Tampereen Kauppaklubiin, leimallisen nuorsuomalaiseen herraseuraan, joka Kordelinille merkitsi myös mahdollisuuksia luoda liikeyhteyksiä, tuttavuussuhteita, tukijoita ja takaajia, toisin sanoen menestyksekkäälle liiketoiminnalle tarpeellisia verkostoja. Kordelinin asenteista Venäjää kohtaan ei ole säilynyt mitään lähteitä, eikä tämä kouluja käymätön toiminnan mies muutenkaan uhrannut aikaansa periaatteellisille pohdinnoille. Nuorsuomalaisuus olikin näin ollen aate, joka sopi aika lailla luonnostaan hänen taustaansa ja elämänuraansa: hän oli nimen omaan uudenlaisen vapaan yritteliäisyyden lapsi ja tuote, joten sitä hän myös vilpittömästi kannatti.

Taloushistorioitsija Antti Kuusterä asettaa puolestaan Kordelinin uran yrittäjänä koko tuon ajan yhteiskuntaa ja sen tarjoamia mahdollisuuksia vasten. Aluksi hän riisuu vanhalta myytiltä hieman turhaa hohtoa pois; ei isä-Kordelin aivan niin köyhä ollut kuin monesti on väitetty, merimiehen palkka oli hyvä (moneen muuhun työläiseen verrattuna) ja isä-Kordelin onnistui jopa ostamaan itselleen talon. Perhe joutui kyllä ahtaalle isän asioiden mennessä aina vain huonommin ja lopulta kuollessa, joten perhe joutui ajoittain turvautumaan jopa köyhäinapuun. Toisaalta Alfredin isoisä oli ollut tullivahtimestari ja hänen setänsä oli kauppias ja raatimies, joten kyseessä ei ollut tyypillinen työläisperhe, vaan pikemminkin keskiluokkaisen suvun työväestöön vajonnut osa. Näin Alfred sai jo kotoaan yhteiskunnalliseen nousuun tarvittavia sosiaalisia verkostoja ja myös tuntumaa ruotsin kieleen. Puusepänkisällinä hän kävi myös sunnuntaikoulua, joten hänellä nuorena aikuisena oli myös kirjoitus- ja laskutaidon perusteet hallussaan. Näin Alfredilla oli tavallista työläisnuorta enemmän sosiaalista pääomaa, kun hän aloitti oman uransa kauppiaana. Alfred Kordelin aloitti uransa perustamalla kauppapuodin (sukulaisuussuhteilla ja muulla sosiaalisella verkostolla oli ratkaiseva merkitys, kun piti saada Rauman maistraatilta lupa kaupan perustamiseen). Hän osasi heti käyttää tehokkaasti hyväkseen yhteiskunnan murroskauden tarjoamia mahdollisuuksia kaupalle, jopa niin hyvin, että liian nopea, hallitsematon liikkeen laajeneminen ajoi hänet konkurssiin ja pois Raumalta.

Konkurssin jälkeen Kordelin muutti Tampereelle, jossa hän ryhtyi heti luomaan uusia verkostoja uusien liiketoimiensa pohjaksi, muun muassa juuri liittymällä Tampereen Kauppaklubiin. Kordelin ryhtyi nyt uudenlaiseen liiketoimintaan, konkurssipesien varastojen ostamiseen ja realisoimiseen. Suuria pysyviä pääomia ei tarvittu, vaan ostamalla ja myymällä nopeaan tahtiin hän pystyi keräämään varsin mittavia voittoja. Seuraavaksi hän ryhtyi ostamaan ja myymään kartanoita. Kuusterän artikkelin perustana on epätäydellisen informaation teoria, jonka mukaan suuriin voittoihin päästään lähinnä silloin, kun jommalla kummalla kaupan osapuolella on parempi tieto kaupattavan tavaran arvosta kuin toisella. Alfred Kordelin tajusi, että vanhojen, velkaantuneiden herraskartanoiden suurin arvo oli nyttemmin niiden metsissä, mitä kartanonomistajat taas eivät itse ymmärtäneet. Kordelin osti siis kartanon, hakkautti sen metsät ja myi puutavaran hyvään hintaan myydäkseen tilan taas eteenpäin muutaman vuoden päästä. Parhaimmillaan hän saattoi saada jopa yli kaksikertaisen voiton liiketoimistaan! Kiintoisaa on myös Kordelinin tapa ostaa kartanoita aina sieltä, missä häntä ja hänen liiketoimintansa kannattavuutta ei vielä tunnettu; hän siis piti huolen siitä, etteivät kartanonomistajat tunteneet tilojensa todellista arvoa eikä heillä ollut sellaista verkostoa käytössään, jonka avulla tuon arvon olisi saanut tietää.

Vähitellen suurta, mutta hieman epämääräistä mainetta nauttiva "Akordelin" (jota muuan entinen kartanonomistaja oli syyttänyt jopa huijauksesta) siirtyi yhä enemmän keinottelusta kiinteämpään liiketoimintaan. Mommilan kartanon hän oli ostanut omaan käyttöönsä (pitäen toki huolta myös tilan tuottavuudesta) jo aikaisemmin, ja 1910-luvulla hän hankki omistukseensa muun muassa jättiläismäisen (nyttemmin osakeyhtiömuotoisen) Jokioisten kartanon, raumalaisen laivanvarustamon (etenkin kotikaupungille oli hyvä näyttää), osuuksia teollisuusyrityksistä ja lopulta Reposaaren höyrysahan. Näin hän sai paitsi entistäkin enemmän rahaa, ennen kaikkea entistä paremman maineen ja suurempaa arvostusta vakavamielisenä yrittäjänä ja tehtailijana. Menestyksekäs liiketoiminta ja hyvät liikesuhteet eivät sittenkään riittäneet, jos ei ollut kiinteämpää omaisuutta.

Tarina Kordelinista tarjoaa siis jo vuoteen 1917 tultaessa kiehtovan kuvan köyhästä pojasta joka innovatiivisuudellaan ja häikäilemättömyydellään nousee erääksi maan rikkaimmista miehistä, kuin Roope Ankka konsanaan. Kaikkein tunnetuin osa tarinasta lienee kuitenkin sen kliimaksi, hänen kuolemansa. Juhani Piilonen tarjoaa uutta näkökulmaa pienessä tutkimuksessaan Kordelinin murhan taustoista. Kordelinin murhaan johtaneiden syiden selvittely on noudattanut muuten varsin tyylipuhtaasti suomalaisen historiankirjoituksen historiaa : aikaisemmin syy vieritettiin suutari Skottin niskoille, joka oli ollut Kordelinin alustalaisena jonkin aikaa. Näin siis juoppo ja kunnoton alustalainen olisi usuttanut vallankumoukselliset matruusit Mommilaan. Nyt taas Piilonen on perehtynyt venäläisiin arkistoihin, ja selvittää retkikunnan lähettäneen Suomen alueneuvoston toimintaa ja maan yleistä poliittista tilannetta. Lyhyesti sanoen syksyllä 1917 venäläinen esivalta oli Suomessa neuvostojen käsissä, eikä esimerkiksi kenraalikuvernööri voinut niille mitään. Neuvostot olivat päätyneet bolsevikkien haltuun, jotka puolestaan valmistelivat omaa vallankaappaustaan tai -kumoustaan. Samaan aikaan Suomen valkoiset ja punaiset perustivat omia aseellisia joukkojaan, suojeluskuntia ja punakaarteja. Bolsevikkien vallankumousvalmisteluihin kuuluivat myös valkoisten koteihin ja muihin tiloihin tehdyt kotietsinnät, joissa kerättiin aseita pois valkoisilta.

Marraskuun alussa vallankaappausvalmistelut olivat jo pitkällä, samoin kaikenlaiset epäluulot valkoisten sabotaasista. Jostain sitten tuli Suomen alueneuvoston tietoon huhu, että valkokaartien päämaja olisi Mommilassa, ja että siellä suunniteltaisiin hyökkäystä Pietarin ja Helsingin välillä kulkevien sotilasjunien kimppuun. Mommilaan lähetettiin sitten retkikunta ottamaan selvää tilanteesta ja riisumaan paikalliset valkoiset aseista. Tämä tapahtui marraskuun kuudentena, vain päivää ennen lokakuun vallankumousta (tai vallankaappausta, miten vain). Retikunnan saatua Kordelinin vastaanpanematta antamat aseet haltuunsa otti hänet ja muutakin talonväkeä vangikseen ja lähti kulkemaan pois kartanosta. Paikallisten suojeluskuntalaisten kanssa syttyi maantiellä kahakka, jolloin venäläiset tappoivat vankinsa. Tämä tapahtumien kulku jää muuten Piiloselta kertomatta, mitä pidän vakavana puutteena muuten erittäin hyvässä artikkelissa: jos kohta asiantuntijaseminaarissa voikin olettaa kaikkien kuulijoiden tietävän kaikki perusasiat, ei kirjan lukijalta voi olettaa samaa. Tieto kahakasta ja Kordelinin kuolemasta levisi pian pitkin maata, eikä ollut ollenkaan omiaan rauhoittamaan muutenkin jännittynyttä tilannetta.

Piilonen on selvittänyt myös tiedon leviämistä eri piireihin, ja toteaa ettei Suomen sosialidemokraateilla ollut tapahtuman kanssa mitään tekemistä. Piilonen tuo myös esille kahden retkikuntaan osallistuneen siviilin osuuden asiaan: toinen oli jo edellä mainittu suutari Skott, joka toimi retkikunnan oppaana, haavoittui kahakassa ja kuoli joitain päiviä myöhemmin. Hänen on aikaisemmin sanottu kantaneen kaunaa Kordelinia vastaan, mutta Piilonen ei osaa vakuuttua asiasta. Kiehtovampi tapaus on paikalla ollut Suomeen asettunut, suomalaisen kanssa avioitunut venäläismies Kondratjeff, joka oli toiminut aiemmin muun muassa viinurina ja santarmien urkkijana. Suomen poliisi tavoitti hänet pian punakapinan jälkeen, ja hänet ammuttiin syyllisenä Mommilan tapahtumiin. Hän siis saattoi olla se mies, joka sai "tiedoillaan" aikaan Mommilan retkikunnan ja sitä kautta Alfred Kordelinin kuoleman. Asia jää kuitenkin vielä arvoitukseksi, sillä Kondratjeff kuuluu niihin menneisyyden ihmisten valtavaan enemmistöön, jonka elämästä ei ole paljonkaan tietoa säilynyt. Hänellä ei kuitenkaan tiedetä olleen mitään tekemistä Kordelinin kanssa, joten kysymys jää odottamaan mahdollisen venäläisen arkistolähteen löytymistä.

Oikein hyvä tarina ei pääty vielä sankarin kuolemaan, vaan vasta siihen muistomerkkiin (tai muuhun vastaavaan), jonka me vielä tänäkin päivänä voimme nähdä.. Kirjan lopuksi Juhani Piilola kertoo vielä Kultarannasta, Kordelinin itselleen rakennuttamasta palatsista. Rakentaessaan itselleen kesäasuntoa hän ei todellakaan pihtaillut mistään, vaan esimerkiksi puutarhaa suunnittelemaan palkattiin Helsingin kaupunginarkkitehti apulaisineen. Kordelinin jälkisäädöksen mukaan Kultarannasta olisi pitänyt tehdä museo, mutta koska kalliit puutarhatyöt olivat vielä kesken ja taideteostenkin hankinta vasta aloitettu, Kultaranta lahjoitettiin Turun Suomalaiselle Yliopistoseuralle. Vasta toimintansa aloittaneen Turun yliopiston tarpeisiin ei palatsi oikein sopinut, joten Suomen valtion kanssa tehdyllä vaihtokaupalla Kultarannasta tehtiin tasavallan presidentin virka-asunto. Voisiko tarinaa lopettaa komemampaan muistomerkkiin?

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *